(This is about an attempt to censor an animated film that was recently made about C.G.E. Mannerheim, the marshal of Finland and a national taboo. He was portrayed a homosexual which seems to have caused all the trouble. Rumours of Mannerheim's gayhood have been around for decades now, you'd think everyone could live with that. For some reason, these people think it's always a blasphemy when someone famous is depicted being gay. It's in your eyes, baby...)
Hei kaikki kulttuuriväki,
elokuvastani Uralin Perhonen on kasvamassa suurin debatti sensuurin ja sananvapauden puolesta vuosiin. Sen toisena päähenkilönä on meidän kaikkien tuntema Carl Gustav, joka esiintyy kerrankin omana raadollisena itsenään.
Mannerheimin Perinnesäätiö vaatii sen julkista sensuuria ja esityskieltoa televisiossa. Tämä on mielestäni riemastuttava saavutus nukkeanimaatiolle!
TV1 on hyväksynyt alkuperäiskäsikirjoituksen yhdessä Suomen Elokuvasäätiön kanssa eikä sen toteutuksessa ole poikettu piiruakaan sovitusta.
Ohjaajana vertaisin tilannetta ja oikeistovallan pönäkän perinnelinnakkeen diktatuuria fundamentalistisen islamilaisvaltion sensuuriin. Henkilökohtaisesti olen saanut kahden vuorokauden aikana yli sata puhelinsoittoa joista suurin osa riemastuneita; jopa vanhat työväenliikkeen veteraanit ovat jaksaneet soittaa ja nostaa "konjakit Murha-Kustaan " kaatajalle. Mukaan on ikävä kyllä mahtunut vakavia
tappouhkauksia ja perheeni uhkailua mikä osoittanee vastapuolen henkisen tason ilman sen kummempia psykoanalyysejä.
Olen ylpeä työstäni enkä suostu nöyristelemään. Tamperelaisena elokuvaohjaajana omistan teoksen Mannerheimin murhaamalle isosedälleni, joka kaatui 90 kevättä sitten Tampereella tuskin kahtakymmentä vuotta eläneenä.
Levittäkää kirjettä eteenpäin ja tulkaa puolustamaan moniäänistä kulttuuria elokuvateatteri Niagaraan perjantaina 29.2 klo 17.
sananvapausterveisin Katariina Lillqvist
Friday, February 29, 2008
Wednesday, February 27, 2008
Garfield without Garfield
I hate the Garfield comic strip with vehemence. However, if you take out Garfield, the strip becomes great. Check it out for yourself.
Mainio nimi dekkarille
Hesarissa oli pari päivää sitten tiedesivulla juttu koralleista. Tietolaatikosta irtosi upea nimi vanhanaikaiselle dekkarille: Kuu kiihottaa koralleja. Vielä kun tuohon keksisi järkevän juonen...
Vielä elokuvasta
(Still about movie and cinema culture in Finland.)
Ystäväni Petri halusi kommentoida elokuvakeskustelua, mutta ei pystynyt kirjoittamaan kommenttia edellisen viestin perään, joten pyysin häntä kirjoittamaan erikseen. Tässä Ranskassa tällä hetkellä opiskelevan Petrin mietteitä:
Vuodatan nyt sitten hieman laajemmin Suomen elokuvakulttuurista, jolta ei ongelmia tuntuisi puuttuvan:
Elokuvahistorioiden opettamisessa on kyllä suuria aukkoja, joita ei paikata muutamalla julkaistulla kirjalla. Parhaimmillaan Jurin ja Peterin kirjat kyllä antavat jonkinlaisen kehikon historialliseen ymmärrykseen, mutteivat ne voi mitenkään korvata kursseja, joilla paneuduttaisiin esim. film noiriin intensiivisesti ja elokuvia katsoen. Yhden tai kahden kirjan tenttilukeminen on kuitenkin lähinnä lämmittelyä.
Vertaan hieman Turun opetusta Montpellierin vastaavaan: Turussa olen opiskellut mediatutkimusta aineopintojen puoliväliin, eikä vastaan tullut yhtään elokuvaan keskittyvää kurssia. Elokuvaa sivuttiin osana mediatutkimusta, mutta millään kurssilla siihen en päässyt syventymään. Kulttuurihistorian alaisuudessa muistan käyneeni yhdellä historiakurssilla, joka oli kyllä hyvin hoidettu. Kyse on tietysti osaltaan resursseista, mutta on tilanne silti nihkeä.
Ranskassa taas yliopistossa elokuva on erillinen aineensa. Siitä saa opiskeltua tutkinnon viidessä vuodessa. Jo kolmen ensimmäisen vuoden aikana opiskelija pääsee osallistumaan suunnattomaan määrään alueita, jotka liittyvät elokuvaan: elokuvakritiikit, leikkauksen estetiikka, tähti-ilmiönä, film noir aikansa kuvastimena jne. Opiskeluun liittyy myös käytännön duunia kuten lyhärien tai mainosten ohjaamista.
Kuten elokuvakulttuurin laajemmaltikin, myös opetuksen taso on korkeaa. Opetus on Turusta poiketen enemmän pienryhmätyöskentelyä, jossa keskustellaan ja näytetään pätkiä elokuvista. Hyvää argumentointia ja elokuvaesseistiikkaa arvostetaan.
Vertailu on opetuksen osalta aika murskaavaa. Jos minä törmään täällä kuukauden aikana suurempaan määrään kursseja ja lähestymistapoja kuin koko peruskoulu-, lukio- ja yliopistoaikanani Suomessa, niin jossain mennään kyllä pahasti norjaan.
En osaa sanoa laajalti elokuvalehtien tasosta ja nurkkakuntaisuudesta, mutta tasokkaita lehtiä on käsittääkseni ainakin kolme: Cahiers du Cinéma, Perspectif ja kolmas, jonka nimeä en muista. Nämä käyvät käsittääkseni aika ajoin debattia, mutta uskoisin ettei kyse ole samanlaisesta henkilöihin kohdistuvasta loanheitosta kuin Suomessa tuntuisi tapahtuvan.
Filmihulluun en ole laajemmin tutustunut. Jurin esittelemä argumentointitapa (jota kuulin myös joskus radiosta) on kyllä jokseenkin vastakkainen hyvälle debatille. Eikä tuo omaa nurkkaa puolustava argumentointi niin hirveästi eroa tähtiä läiskivästä tuubatoimittajasta - molemmat pyrkii vain arvottamaan/mainostamaan elokuvia niiden avaamisen sijaan.
Ei sillä, että se mitä elokuvakirjallisuudelle tapahtuu mitenkään hirveästi eroaisi siitä mitä kirjallisuuden puolella tapahtuu: kirjat julkaistaan ja niitä luetaan hiljaisuudessa - laajempaa keskustelua harvemmin tulee, ainakaan positiivisessa mielessä. Sotahistoriat luultavimmin poikkeuksena.
Vielä suuremmissa ongelmissa ollaan siinä vaiheessa, kun oikeasti ammattitaitoinen ja filmikulttuuriin laajemminkin tutustunut sukupolvi (kuten Tapani Maskula) alkaa vetäytymään julkisesta keskustelusta. Yle on jo osoittanut haluttomuutensa ammattitaidon vaalimiseen potkiessaan mm. legendaarisen musatoimittaja Miettisen palkkalistoiltaan. Klassikkoleffojen näyttäminen Teemalla on kyllä hienoa, mutta kyllä keskustelua laajemminkin elokuvasta tarvitaan.
Ystäväni Petri halusi kommentoida elokuvakeskustelua, mutta ei pystynyt kirjoittamaan kommenttia edellisen viestin perään, joten pyysin häntä kirjoittamaan erikseen. Tässä Ranskassa tällä hetkellä opiskelevan Petrin mietteitä:
Vuodatan nyt sitten hieman laajemmin Suomen elokuvakulttuurista, jolta ei ongelmia tuntuisi puuttuvan:
Elokuvahistorioiden opettamisessa on kyllä suuria aukkoja, joita ei paikata muutamalla julkaistulla kirjalla. Parhaimmillaan Jurin ja Peterin kirjat kyllä antavat jonkinlaisen kehikon historialliseen ymmärrykseen, mutteivat ne voi mitenkään korvata kursseja, joilla paneuduttaisiin esim. film noiriin intensiivisesti ja elokuvia katsoen. Yhden tai kahden kirjan tenttilukeminen on kuitenkin lähinnä lämmittelyä.
Vertaan hieman Turun opetusta Montpellierin vastaavaan: Turussa olen opiskellut mediatutkimusta aineopintojen puoliväliin, eikä vastaan tullut yhtään elokuvaan keskittyvää kurssia. Elokuvaa sivuttiin osana mediatutkimusta, mutta millään kurssilla siihen en päässyt syventymään. Kulttuurihistorian alaisuudessa muistan käyneeni yhdellä historiakurssilla, joka oli kyllä hyvin hoidettu. Kyse on tietysti osaltaan resursseista, mutta on tilanne silti nihkeä.
Ranskassa taas yliopistossa elokuva on erillinen aineensa. Siitä saa opiskeltua tutkinnon viidessä vuodessa. Jo kolmen ensimmäisen vuoden aikana opiskelija pääsee osallistumaan suunnattomaan määrään alueita, jotka liittyvät elokuvaan: elokuvakritiikit, leikkauksen estetiikka, tähti-ilmiönä, film noir aikansa kuvastimena jne. Opiskeluun liittyy myös käytännön duunia kuten lyhärien tai mainosten ohjaamista.
Kuten elokuvakulttuurin laajemmaltikin, myös opetuksen taso on korkeaa. Opetus on Turusta poiketen enemmän pienryhmätyöskentelyä, jossa keskustellaan ja näytetään pätkiä elokuvista. Hyvää argumentointia ja elokuvaesseistiikkaa arvostetaan.
Vertailu on opetuksen osalta aika murskaavaa. Jos minä törmään täällä kuukauden aikana suurempaan määrään kursseja ja lähestymistapoja kuin koko peruskoulu-, lukio- ja yliopistoaikanani Suomessa, niin jossain mennään kyllä pahasti norjaan.
En osaa sanoa laajalti elokuvalehtien tasosta ja nurkkakuntaisuudesta, mutta tasokkaita lehtiä on käsittääkseni ainakin kolme: Cahiers du Cinéma, Perspectif ja kolmas, jonka nimeä en muista. Nämä käyvät käsittääkseni aika ajoin debattia, mutta uskoisin ettei kyse ole samanlaisesta henkilöihin kohdistuvasta loanheitosta kuin Suomessa tuntuisi tapahtuvan.
Filmihulluun en ole laajemmin tutustunut. Jurin esittelemä argumentointitapa (jota kuulin myös joskus radiosta) on kyllä jokseenkin vastakkainen hyvälle debatille. Eikä tuo omaa nurkkaa puolustava argumentointi niin hirveästi eroa tähtiä läiskivästä tuubatoimittajasta - molemmat pyrkii vain arvottamaan/mainostamaan elokuvia niiden avaamisen sijaan.
Ei sillä, että se mitä elokuvakirjallisuudelle tapahtuu mitenkään hirveästi eroaisi siitä mitä kirjallisuuden puolella tapahtuu: kirjat julkaistaan ja niitä luetaan hiljaisuudessa - laajempaa keskustelua harvemmin tulee, ainakaan positiivisessa mielessä. Sotahistoriat luultavimmin poikkeuksena.
Vielä suuremmissa ongelmissa ollaan siinä vaiheessa, kun oikeasti ammattitaitoinen ja filmikulttuuriin laajemminkin tutustunut sukupolvi (kuten Tapani Maskula) alkaa vetäytymään julkisesta keskustelusta. Yle on jo osoittanut haluttomuutensa ammattitaidon vaalimiseen potkiessaan mm. legendaarisen musatoimittaja Miettisen palkkalistoiltaan. Klassikkoleffojen näyttäminen Teemalla on kyllä hienoa, mutta kyllä keskustelua laajemminkin elokuvasta tarvitaan.
Tuesday, February 26, 2008
Stephen Marlowe and my curse
Prolific paperbacker and historical novelist Stephen Marlowe died last Friday. This is no news to anyone following the vintage hardboiled scene, but I just wanted to say that now I finally know I'm jinxed. I've killed several old writers and authors by sending them letters and lately e-mails asking for interviews and general questions about their careers: Hugh Cave, Jack Williamson, Bruce Cassiday... and now Stephen Marlowe.
We changed some e-mails two months back and I got his permission to use a Chet Drum story for Isku, and earlier this week I thought I'd send him an e-mail asking for an interview for my Pulp fanzine. His wife answered that the offer is kind, but Stephen is in the hospital. He'll recover and then we'll see about the interview, the wife said. Two days later I heard he was dead. I'm so sorry.
This has been known as the Ashley curse, due to Mike Ashley who performs similar feats, but there's a subcategory called the Nummelin curse.
I haven't actually read much by Stephen Marlowe, but he was consistently entertaining, if nothing else. His Blonde Bait, reissued by Stark House Press last year, is a very good James M. Cain -ish story set in a ski resort. Try it if you like classic hardboiled noir. If I had a publisher of my own, I'd publish a new translation of Blonde Bait. (It was published in Finnish in the early sixties, under the title Vaaleaverikkö syöttinä, and is easily locatable in the second hand book shops, if you want to try it. You should.)
Bill Crider has a nice slide show for him in his blog.
PS. I don't know if Clayton Matthews is dead, but his wife, Patricia Matthews, died rather recently. I interviewed Mr. Matthews four years ago.
We changed some e-mails two months back and I got his permission to use a Chet Drum story for Isku, and earlier this week I thought I'd send him an e-mail asking for an interview for my Pulp fanzine. His wife answered that the offer is kind, but Stephen is in the hospital. He'll recover and then we'll see about the interview, the wife said. Two days later I heard he was dead. I'm so sorry.
This has been known as the Ashley curse, due to Mike Ashley who performs similar feats, but there's a subcategory called the Nummelin curse.
I haven't actually read much by Stephen Marlowe, but he was consistently entertaining, if nothing else. His Blonde Bait, reissued by Stark House Press last year, is a very good James M. Cain -ish story set in a ski resort. Try it if you like classic hardboiled noir. If I had a publisher of my own, I'd publish a new translation of Blonde Bait. (It was published in Finnish in the early sixties, under the title Vaaleaverikkö syöttinä, and is easily locatable in the second hand book shops, if you want to try it. You should.)
Bill Crider has a nice slide show for him in his blog.
PS. I don't know if Clayton Matthews is dead, but his wife, Patricia Matthews, died rather recently. I interviewed Mr. Matthews four years ago.
Sunday, February 24, 2008
Typewriter samples
When you don't set out to write good poetry, you sometimes come up with good ones. Here are some samples I wrote when I tried my vintage typewriters (I'll put up photos later on). I don't really know if they are any good as poems, but there is something intriguing, something surrealistic about them.
The horribleness steps into the unknown river.
The eyes are looking at us.
We are prisoners and we don't know what explodes the eyes.
[This is my exercise in Federico Garcia Lorca.]
tambourine is playing
the Greekishness is spreading its wings
there are limits to being unknown
tambourine is playing in the dark night
it is the night of being European
[This is virtually untranslatable. At least I won't try. It's not really a poem.]
The horribleness steps into the unknown river.
The eyes are looking at us.
We are prisoners and we don't know what explodes the eyes.
[This is my exercise in Federico Garcia Lorca.]
tambourine is playing
the Greekishness is spreading its wings
there are limits to being unknown
tambourine is playing in the dark night
it is the night of being European
[This is virtually untranslatable. At least I won't try. It's not really a poem.]
Filmihullu, Nyt ja elokuvakulttuuri
(This is about movie culture and cinema magazines in Finland.)
Viime perjantain Nytissä julkaistiin Valtteri Väkevän juttu Filmihullusta ja sen toimituskuntaan kuuluvista Eero Tammesta, Lauri Timosesta ja Sakari Toiviaisesta. Kuten täältä voi lukea, haastateltavat eivät olleet tyytyväisiä juttuun - eikä ihmekään, sen verran asenteellinen se oli, varsinkin loppupuolellaan, jossa kirjoittaja moitti Filmihullua mm. siitä, että lehden nimiö on pysynyt samana. Hienohan se on, miksi sitä muuttamaan? Myös jutun tekemisessä oli selviä ongelmia, joista osan tosin voinee panna kokemattomuuden piikkiin (sen olematta silti mikään puolustus).
Asiassa vain on laajempia ulottuvuuksia. Haastateltavat väittivät Nytin toimitukselle, että juttu antaa heistä ja heidän lausunnoistaan väärän kuvan. En oikein tiedä, pitääkö paikkansa - kenelle tahansa Sakari Toiviaisen pääkirjoituksia lukeneelle on selvää, että juuri näin hän puhuu ja ajattelee. Kuvaava on esimerkiksi sitaatti pääkirjoituksesta vuodelta 2000: turkulaiset elokuvatutkijat ovat "onnistuneet miltei tekemään elokuvalle saman minkä Hitler teki juutalaisille".
Haastateltavat sanoivat jutussa, että Filmihullu on lehti ihmisille, joita elokuva vielä kiinnostaa. Olen monen ihmisen kanssa viime aikoina puhunut asiasta ja monet ovat sanoneet, että eipä heitä juuri Filmihullu kiinnosta (yksi jopa sanoi, että hän inhoaa Filmihullua). Ja kyse on ihmisistä, jotka harrastavat elokuvaa intohimoisesti, myös jutun kolmikon rakastamaa vaikeaa taide-elokuvaa, esimerkiksi Walerian Borowczykia. Totta kyllä, olen selaillut lehteä aika satunnaisesti viime vuosina, mutta tuntuma on ollut, että siinä ei enää juurikaan kirjoiteta elokuvasta, vaan lähinnä keskitytään haukkumaan ihmisiä, jotka kirjoittavat elokuvasta väärin. (Missä vaiheessa käänne on tapahtunut? Minulla on isäni vanhat Filmihullut, melkein täydet vuosikerrat alusta alkaen, jonnekin 1980-luvun loppupuolelle saakka, ja nehän ovat täynnä kiinnostavia juttuja nimenomaan elokuvasta. Lehden kiinnostavuus väheni heti kun lehti sai "kilpailijoita" - Turun elokuvatutkimuksen, Lähikuva-lehden jne. Luulisi juuri silloin tarvitun terävämpää otetta ja kiinnostavampia juttuja.)
Ja miten ihmeessä elokuvasta voi kirjoittaa väärin? Missä on suvaitsevaisuus, missä on pluralismi? Eikö tähän maahan muka mahdu monia erilaisia tapoja kirjoittaa elokuvasta? Eräs ystäväni totesi tästä aiheesta puhuessamme, että hänestä yliopistoon tullessa oli hienoa huomata, että taiteesta ja viihteestä voi puhua ohittaen tyystin kaikki laatumääreet ja kommentoida asioita ilman hyvä-huono -vastakkainasettelua - se nimenomaan avasi hänelle taiteentutkimuksen kiinnostavuuden. Ja tätähän Filmihullun jengi yrittää vastustaa: että taideteoksia voisi tutkia ilman että arvottaa niitä parhaimmillaankin subjektiivisella ja epämääräisellä hyvä-huono -asteikolla. Tässä he eivät huomaa sitä, että tutkimuksen nykysuuntaukset ovat vain luontevaa jatkoa sille toiminnalle, joka ylipäätään synnytti heidän edustamansa esseistisen elokuvatutkimuksen ja -kritiikin, toisin sanoen viihteenä pidettyjen elokuvan muotojen nostaminen taiteen tasolle.
Filmihullun sankari, niin tutkijana kuin kirjoittajanakin, on tietenkin Peter von Bagh. Useita von Baghin teoksia lukeneena minun on vaikea ymmärtää, mikä juuri niissä on niin nerokasta, että kaikkien muidenkin tulisi toimia samalla tavalla kuin hän ja kirjoittaa saman tyyppisesti, vapaasti assosioiden ja impressionistisesti erilaisia teoksia yhdistellen. Joskus se tuottaa hienoja esseitä, useimmiten se tuottaa tekstiä, josta lukija ei saa mitään konkreettista irti.
Minulla on tässä henkilökohtainen pointti, jonka takia minun on vaikea kokea minkäänlaista sympatiaa tai edes empatiaa Nytin hampaisiin joutunutta Toiviaista tai ylipäätään koko filmihullulaista jengiä kohtaan. Kun Filmihullussa arvioitiin kirjani Valkoinen hehku: Johdatus elokuvan historiaan, siinä oli outo, asialliseen tietokirjakritiikkiin täysin kuulumaton liuskan selvitys pikkuvirheistä, joita kirjaani sisältyi - olen tulkinnut, että siinä oli kyse kirjoittajan itsesuojelusta. Tiedän nykyään, noin kolme vuotta kirjan ilmestymisen jälkeen, että Valkoinen hehku on monilta osiltaan epäonnistunut, mutta en silti ymmärrä, miksi kirja teilattiin Filmihullun porukoiden keskuudessa niin pahasti (viittaan myös Hannu Waaralan arvioon muistaakseni Etelä-Suomen Sanomissa).
Jostain syystä vaatimus siitä, että pieninkin triviatieto on oikein, elää väkevimmin elokuvakirjoittelussa. Minkään muun taiteen muodon historioissa ei tällaista pikkutarkkuuta edellytetä (paitsi ehkä musiikissa, rocktoimittajat ja -tutkijathan ovat tunnetusti käveleviä tietokilpailuja). Minkään muun taiteenlajin historiassa ei myöskään edellytetä, että kaikki käsiteltävät teokset on itse lukenut tai kokenut - benjaminilaisen auraattisuuden vaatimus on jäänyt elämään juuri näihin fanipohjalta toimiviin tutkimuksen alueisiin, elokuvan ja rockmusiikin tutkimukseen. Kirjallisuuden historian kirjoittajaa tuskin vedettäisiin tuomiolle siitä, että hän ei ole esimerkiksi lukenut Crébillonin tai Vita Sackville-Westin teoksia. Ja joutuuko taidehistorian tutkija kiertämään kaikki maailman taidemuseot esimerkiksi jos hän haluaisi kirjoittaa surrealismista laajan yleisteoksen?
On totta, että elokuvan historia on lyhyempi kuin kirjallisuuden ja periaatteessa kai olisi mahdollista, että voisi nähdä ainakin puolet kaikista tärkeiksi nähdyistä elokuvista, mutta ei silti ole ihme, että Filmihullun porukoita pidetään elämälle vieraina, mikä näkemys elähdytti myös Nytin juttua. (Olen itse asiassa todella onnellinen, että perheen perustaminen katkaisi oman pakkoneuroosini katsoa elokuvia. Kiitos, vaimo, kiitos, kiltit lapset.)
Muutenkin Suomen elokuvakulttuuri on outo ja ikävä. Minua ei juurikaan enää kiinnostaisi palata toimimaan päivälehtikriitikkona (mitä työtä tein 1990-luvulla, opiskeluaikoinani), koska elokuvakritiikit ovat useasti tyhjänpäiväisiä ja terävämpiä pointteja esittäviä juttuja tuskin pääsisi tekemäänkään. Toisaalta jos toisessa päässä on nettilehdet ja Comon kaltaiset puffijulkaisut ja niiden sivut täyttävät senttarit, niin toisessa päässä ovat omia reviirejään kaunaisesti puolustavat neurootikot. Pitäkää elokuvakulttuurinne.
PS. Tässä turkulaisen professori Jukka Sihvosen vastine Lauri Timosen Filmihullussa pari vuotta sitten ilmestyneeseen juttuun "Lohduton maa", jossa hän haukkui kaikki muut paitsi itsensä ja pari muuta Filmihullun ympärillä pyörivää tyyppiä.
Viime perjantain Nytissä julkaistiin Valtteri Väkevän juttu Filmihullusta ja sen toimituskuntaan kuuluvista Eero Tammesta, Lauri Timosesta ja Sakari Toiviaisesta. Kuten täältä voi lukea, haastateltavat eivät olleet tyytyväisiä juttuun - eikä ihmekään, sen verran asenteellinen se oli, varsinkin loppupuolellaan, jossa kirjoittaja moitti Filmihullua mm. siitä, että lehden nimiö on pysynyt samana. Hienohan se on, miksi sitä muuttamaan? Myös jutun tekemisessä oli selviä ongelmia, joista osan tosin voinee panna kokemattomuuden piikkiin (sen olematta silti mikään puolustus).
Asiassa vain on laajempia ulottuvuuksia. Haastateltavat väittivät Nytin toimitukselle, että juttu antaa heistä ja heidän lausunnoistaan väärän kuvan. En oikein tiedä, pitääkö paikkansa - kenelle tahansa Sakari Toiviaisen pääkirjoituksia lukeneelle on selvää, että juuri näin hän puhuu ja ajattelee. Kuvaava on esimerkiksi sitaatti pääkirjoituksesta vuodelta 2000: turkulaiset elokuvatutkijat ovat "onnistuneet miltei tekemään elokuvalle saman minkä Hitler teki juutalaisille".
Haastateltavat sanoivat jutussa, että Filmihullu on lehti ihmisille, joita elokuva vielä kiinnostaa. Olen monen ihmisen kanssa viime aikoina puhunut asiasta ja monet ovat sanoneet, että eipä heitä juuri Filmihullu kiinnosta (yksi jopa sanoi, että hän inhoaa Filmihullua). Ja kyse on ihmisistä, jotka harrastavat elokuvaa intohimoisesti, myös jutun kolmikon rakastamaa vaikeaa taide-elokuvaa, esimerkiksi Walerian Borowczykia. Totta kyllä, olen selaillut lehteä aika satunnaisesti viime vuosina, mutta tuntuma on ollut, että siinä ei enää juurikaan kirjoiteta elokuvasta, vaan lähinnä keskitytään haukkumaan ihmisiä, jotka kirjoittavat elokuvasta väärin. (Missä vaiheessa käänne on tapahtunut? Minulla on isäni vanhat Filmihullut, melkein täydet vuosikerrat alusta alkaen, jonnekin 1980-luvun loppupuolelle saakka, ja nehän ovat täynnä kiinnostavia juttuja nimenomaan elokuvasta. Lehden kiinnostavuus väheni heti kun lehti sai "kilpailijoita" - Turun elokuvatutkimuksen, Lähikuva-lehden jne. Luulisi juuri silloin tarvitun terävämpää otetta ja kiinnostavampia juttuja.)
Ja miten ihmeessä elokuvasta voi kirjoittaa väärin? Missä on suvaitsevaisuus, missä on pluralismi? Eikö tähän maahan muka mahdu monia erilaisia tapoja kirjoittaa elokuvasta? Eräs ystäväni totesi tästä aiheesta puhuessamme, että hänestä yliopistoon tullessa oli hienoa huomata, että taiteesta ja viihteestä voi puhua ohittaen tyystin kaikki laatumääreet ja kommentoida asioita ilman hyvä-huono -vastakkainasettelua - se nimenomaan avasi hänelle taiteentutkimuksen kiinnostavuuden. Ja tätähän Filmihullun jengi yrittää vastustaa: että taideteoksia voisi tutkia ilman että arvottaa niitä parhaimmillaankin subjektiivisella ja epämääräisellä hyvä-huono -asteikolla. Tässä he eivät huomaa sitä, että tutkimuksen nykysuuntaukset ovat vain luontevaa jatkoa sille toiminnalle, joka ylipäätään synnytti heidän edustamansa esseistisen elokuvatutkimuksen ja -kritiikin, toisin sanoen viihteenä pidettyjen elokuvan muotojen nostaminen taiteen tasolle.
Filmihullun sankari, niin tutkijana kuin kirjoittajanakin, on tietenkin Peter von Bagh. Useita von Baghin teoksia lukeneena minun on vaikea ymmärtää, mikä juuri niissä on niin nerokasta, että kaikkien muidenkin tulisi toimia samalla tavalla kuin hän ja kirjoittaa saman tyyppisesti, vapaasti assosioiden ja impressionistisesti erilaisia teoksia yhdistellen. Joskus se tuottaa hienoja esseitä, useimmiten se tuottaa tekstiä, josta lukija ei saa mitään konkreettista irti.
Minulla on tässä henkilökohtainen pointti, jonka takia minun on vaikea kokea minkäänlaista sympatiaa tai edes empatiaa Nytin hampaisiin joutunutta Toiviaista tai ylipäätään koko filmihullulaista jengiä kohtaan. Kun Filmihullussa arvioitiin kirjani Valkoinen hehku: Johdatus elokuvan historiaan, siinä oli outo, asialliseen tietokirjakritiikkiin täysin kuulumaton liuskan selvitys pikkuvirheistä, joita kirjaani sisältyi - olen tulkinnut, että siinä oli kyse kirjoittajan itsesuojelusta. Tiedän nykyään, noin kolme vuotta kirjan ilmestymisen jälkeen, että Valkoinen hehku on monilta osiltaan epäonnistunut, mutta en silti ymmärrä, miksi kirja teilattiin Filmihullun porukoiden keskuudessa niin pahasti (viittaan myös Hannu Waaralan arvioon muistaakseni Etelä-Suomen Sanomissa).
Jostain syystä vaatimus siitä, että pieninkin triviatieto on oikein, elää väkevimmin elokuvakirjoittelussa. Minkään muun taiteen muodon historioissa ei tällaista pikkutarkkuuta edellytetä (paitsi ehkä musiikissa, rocktoimittajat ja -tutkijathan ovat tunnetusti käveleviä tietokilpailuja). Minkään muun taiteenlajin historiassa ei myöskään edellytetä, että kaikki käsiteltävät teokset on itse lukenut tai kokenut - benjaminilaisen auraattisuuden vaatimus on jäänyt elämään juuri näihin fanipohjalta toimiviin tutkimuksen alueisiin, elokuvan ja rockmusiikin tutkimukseen. Kirjallisuuden historian kirjoittajaa tuskin vedettäisiin tuomiolle siitä, että hän ei ole esimerkiksi lukenut Crébillonin tai Vita Sackville-Westin teoksia. Ja joutuuko taidehistorian tutkija kiertämään kaikki maailman taidemuseot esimerkiksi jos hän haluaisi kirjoittaa surrealismista laajan yleisteoksen?
On totta, että elokuvan historia on lyhyempi kuin kirjallisuuden ja periaatteessa kai olisi mahdollista, että voisi nähdä ainakin puolet kaikista tärkeiksi nähdyistä elokuvista, mutta ei silti ole ihme, että Filmihullun porukoita pidetään elämälle vieraina, mikä näkemys elähdytti myös Nytin juttua. (Olen itse asiassa todella onnellinen, että perheen perustaminen katkaisi oman pakkoneuroosini katsoa elokuvia. Kiitos, vaimo, kiitos, kiltit lapset.)
Muutenkin Suomen elokuvakulttuuri on outo ja ikävä. Minua ei juurikaan enää kiinnostaisi palata toimimaan päivälehtikriitikkona (mitä työtä tein 1990-luvulla, opiskeluaikoinani), koska elokuvakritiikit ovat useasti tyhjänpäiväisiä ja terävämpiä pointteja esittäviä juttuja tuskin pääsisi tekemäänkään. Toisaalta jos toisessa päässä on nettilehdet ja Comon kaltaiset puffijulkaisut ja niiden sivut täyttävät senttarit, niin toisessa päässä ovat omia reviirejään kaunaisesti puolustavat neurootikot. Pitäkää elokuvakulttuurinne.
PS. Tässä turkulaisen professori Jukka Sihvosen vastine Lauri Timosen Filmihullussa pari vuotta sitten ilmestyneeseen juttuun "Lohduton maa", jossa hän haukkui kaikki muut paitsi itsensä ja pari muuta Filmihullun ympärillä pyörivää tyyppiä.
Saturday, February 23, 2008
Nytin juttu Filmihullusta
Perjantain Nytissä oli juttu Filmihullusta. Eero Tammi kertoo jutun taustoja täällä. Kommentoin asiaa myöhemmin pidemmin ja tarkemmin, nyt en valitettavasti ehdi.
Wednesday, February 20, 2008
Monday, February 18, 2008
The Barbie typewriter
Someone might remember my fascination with old typewriters. I wouldn't call myself a collector, but for some reason I find that I've managed to accumulate five or six typewriters from the fifties and the sixties.
Here's the latest find: a plastic Barbie typewriter. When I bought this from a thrift store in Pori (I think Ottilia found it for me and brought it to me proudly), I thought immediately that it's strictly eighties. But hell, no - there's a note under the writer that says it's from 1997! Just who used typewriters in 1997? Even I had a laptop by then!
The font is ugly and you can use only capital letters. Some of the Scandinavian letters, such as Ä and Ö, and all the numbers can be used only by shift. No corrections are possible. I wonder how many writers working now started with this...
The machine was broken down, but I managed to fix it! I'm not very handy and I felt very proud of myself. The letter "I" doesn't work, it just leaves an empty space. I don't think the machine will last for long, but I wrote a poem with it:
In English:
The merchandise is produced
by producing random
unfamiliarity
Familiarity steps over the
borders the stars step down
to the world the world under the moon
where the slave is the ruler
and the king of his own thoughts
This is the truth and you can't run away from it
not even in a dream
Death is our friend, comrade
from remoteness, from the production fields
(I don't think that's a very good one, mind you. It took one minute to type.)
I also came up with a title of my coming poetry collection while introducing the machine to Ottilia and Kauto: The Unknown Spiders.
Friday, February 15, 2008
Valentine Day flash horrors
I'm not one to celebrate Valentine Day - I would've totally forgotten about it, if Ottilia hadn't sent me a Valentine Day's text message (yes, she has a cell phone of her own!). I more or less think that you should have Valentine's Day everyday - if you don't really care for the people, what's the point trying to once a year?
Nevertheless, here's a fine selection of Valentine Day's themed flash fiction stories, the focus on crime. Not very romantic stuff, let me tell you! The thing was concocted up by Patti Abbott, who's a very fine writer of short stories and one who I'll be publishing in Isku. I liked her and Patrick Shawn Bagley's story the best (I didn't read them all, though, I most certainly will, on a later date).
Nevertheless, here's a fine selection of Valentine Day's themed flash fiction stories, the focus on crime. Not very romantic stuff, let me tell you! The thing was concocted up by Patti Abbott, who's a very fine writer of short stories and one who I'll be publishing in Isku. I liked her and Patrick Shawn Bagley's story the best (I didn't read them all, though, I most certainly will, on a later date).
Wednesday, February 13, 2008
American Girl issue wanted
I was very moved by this request that I spotted on the Fictionmags e-mail list. If anyone can help, make a comment and I'll pass it on:
A retired librarian here is trying to find a copy of a poem publishedby his late wife in AMERICAN GIRL (the Girl Scouts of America magazineof that name) around 1952. The byline would have been "Susan Hunter" --the title of the poem is unknown.
A retired librarian here is trying to find a copy of a poem publishedby his late wife in AMERICAN GIRL (the Girl Scouts of America magazineof that name) around 1952. The byline would have been "Susan Hunter" --the title of the poem is unknown.
Tuesday, February 12, 2008
Not so groovy prediction from Curt Purcell
Curt Purcell, who does a good job with his Groovy Age of Horror blog writing about ephemeral paperbacks and letting guys like Jaakko (who's Finnish, by the way) post absolutely wacky scans of the Italian fumetti comics, got serious about the American presidential elections. (Sorry about getting to this so late, have been behind in my blogging. Don't think I'll catch up.) Curt's future doesn't look all too promising - his worst case scenario includes George W. Bush taking over by force.
His post reminds me of the rumour that was circulating in the mid-eighties: the constitutional law will be changed so that Ronald Reagan gets elected to this third season. This may have been Leftist propaganda I was fed with during the eighties. (I also seem to remember someone saying they'd nominate Reagan for a king, but.. c'mon, who'd believe that?)
But here's Curt also posting the entire contents of a men's mag from 1964, called Battle Cry. Curt's using a new device called Issuu. It seems nice and works pretty swiftly and is definitely better than posting PDF's on a site, but seems also that it slows down the blog. I might use the same device myself to scan some mags I have or some such - but it would take some time, which I don't seem to have. (Though, complaining about the time I don't have takes up a considerable amount of time, so I should stop and just make whatever is that what I would do if I had the time.)
Note that one of the stories in the mag is written by a guy called Irwin Porges. He was the brother of science fiction and crime writer Arthur Porges and a writer of an Edgar Rice Burroughs biography.
His post reminds me of the rumour that was circulating in the mid-eighties: the constitutional law will be changed so that Ronald Reagan gets elected to this third season. This may have been Leftist propaganda I was fed with during the eighties. (I also seem to remember someone saying they'd nominate Reagan for a king, but.. c'mon, who'd believe that?)
But here's Curt also posting the entire contents of a men's mag from 1964, called Battle Cry. Curt's using a new device called Issuu. It seems nice and works pretty swiftly and is definitely better than posting PDF's on a site, but seems also that it slows down the blog. I might use the same device myself to scan some mags I have or some such - but it would take some time, which I don't seem to have. (Though, complaining about the time I don't have takes up a considerable amount of time, so I should stop and just make whatever is that what I would do if I had the time.)
Note that one of the stories in the mag is written by a guy called Irwin Porges. He was the brother of science fiction and crime writer Arthur Porges and a writer of an Edgar Rice Burroughs biography.
Wednesday, February 06, 2008
John Cleland's Fanny Hill
Sorry for absence. Been busy.I finished John Cleland's pornographic classic Fanny Hill: Memoirs of a Woman of Pleasure (1749) couple nights back. It's a classic, all right, but still I couldn't get to liking it. The book is so wildly overwritten, with purple so prose every Western pulpster would've been flushing in shame (they would've been flushing anyway for the content). But nevertheless, for historical reasons it's a very intriguing novel: written in the first decades of the new form, novel, but still very much un-novel-like, in composition, in drama, in language and in narration. It has several allusions to other works of the same era (it was published in 1749), especially Henry Fielding's pseudonymous mocking of Richardson, Shamela. Some seem to think it's a parody of Daniel Defoe, and there are similarities between Fanny Hill and, say, Moll Flanders, but still I think Defoe wins hands down. Some also seem to think highly of Cleland's style, but that must because it seems now so other-worldly.
The cover on top is a pirated American edition from 1910 and the accompanying illustration is from the Finnish edition from 1969. The illo is by Seppo Polameri, who's been one of the foremost Finnish book illustators. My copy of Fanny Hill is jacketless, so I can't produce that one.I just have this to say: beware of the written word, especially the old reference works! I first checked a Finnish reference work on writers from the early seventies (MMM: Maailman kirjailijat), thinking it's a reliable source. It said that Cleland was a scholar of languages and a playwright. Okay, I gathered, so he wrote Fanny Hill for quick money. Then I googled and came upon the Wikipedia article, which was rich in detail. And lo and behold! Cleland turned out to be a nutcase who claimed that Celtic is the mother language of all the languages of the Western civilization, and his plays were never produced.