More new poems

Meillä on vallankumous ulkona, kotona kaduilla,
antiikin pylväät ohjenuorat aurinko matkalla kohti kohtua,
kunnes viimein päädymme taivaaseen, meille ojennetaan taivas,
osuus siitä edes, osuus markkinaraosta,
vuohet, ne ovat mainioita, oletteko kuulleet siitäkin, joka söi varpaita,
kukko ei käskien laula eikä kana munien,
olen joskus ennen muinoin ollut tuota mieltä,
nyt riittänee vain jos sanon, että menneet ovat menneitä,
anna arpisten haavojen olla,
muistojen toistuvuus on haavoistamme suurimpia,
meille tajutaan antaa murusia,
murusia suuremmasta ja pienemmästä kakusta,
kuinka me muutoin pystyisimme elämään täällä erämaassa,
jossa kukaan ei auta tänään ketään eikä kukaan puhu,
auringosta kukista pikkulapsista,
etanat on tehty mätänemään,
kaikkien turvallisuus kaikkoaa viimeistään yhdeksäs päivä joulukuuta,
viime vuonna ainakin kävi niin,
maailmanloppu ja poterot, jotka kaivoimme.

Pystyisinkö tiivistämään,
sanomaan kaiken oleellisen:
mies kävelee kadulla, sydän.

Onko mahdollista, onko luultavaa,
että vielä kerran pystyisimme sanomaan ei,
onko sietämätöntä,
onko mahdollista, mahdotonta, mielikuvituksetonta, järjetöntä, delirant,
että vielä sanoisimme mitä haluamme, mitä toivomme, mitä emme toivo,
mitä olemme jättäneet jälkeemme,
mitä tulemme kaikkoamaan,
parhaimmillaan tuhansittain asioita, loputtomiin,
olemme jo luopuneet kaikesta,
meillä on enää vain nämä ja nämä,
se ei riitä, olemme täynnä riittämättömyyttä,
onko mahdollista että se olisi maailmanselityksemme,
sen loppu ja sen alku?

Kuinka kukaan ei saata enää tätä kukkaa sanoa todeksi,
me olemme kuolleet, minä ensimmäisenä,
virastot ovat täynnä jonkinlaista säpinää, mutta ei sen ole niin väliä
kun toivottomuus on keskeistä.

Kukka ei ole enää totta, kadut ovat tyhjät,
elokuvateatterit karkoittavat katsojansa,
kukaan ei ole mennyt kotiin,
minä matkustin kerran Berliiniin, lentokoneella ihan,
se on ainoa ulkomaanmatkani,
olin ulkona,
minulle annettiin ruokaa käteen,
näin itse omin silmin,
se oli semmoinen reissu,
kadut olivat edelleen tyhjät.

****

21.9.

(Tämä on yksi runo.)

Latteus on määritelmämme,
hissit kulkevat tuosta noin ja takaisin, tongittuamme meidän on palattava takaisin ylös,
ylös ylös, alati ylös,
vielä kerran meidän on saatava taivasosamme, vahatut siivet, jotka alkavat sulaa,
kun pääsemme liian korkealle: meille varatut sihteeriköt ovat liian hyvännäköisiä.

Minä olen ennenkin sanonut tämän,
sienissä on metsiä, metsiä on maailmassa, maailma on tyhjä,
ihan oikeasti, lopullisesti,
sieniä on vain olemassa, ne eivät ole maailmassa,
minäkään en ole olemassa, vaivun takavasemmalle,
unohduksiin, uppeluksiin, maailmassa jota ei ole.

Sienet ovat latteita. On olemassa sieni-cappuccino. On latteata sanoa se:
se ei ole mikään määritelmä maailmasta. Eikä riitä meille.
Sihteeriköt sanelevat meille mitä sattuu ja me kirjaamme ylös muutamia oivalluksia.
Oivallus tuskin on se, että ohitse kävelee nainen, kadulla, sydän haarukannokassa, lusikanpesässä.
Joku kysyi kerran, mikä on lusikka-asento.
Se oli yliopisto-opetusta: kerran minäkin vielä voin nousta ja näyttää, että kadut ovat porvarin.
Vallankumousta se vain vaati. Minä olin siellä.
Minä voin sanoa olleeni siellä ja täällä, joka puolella.
Olin täällä tänään, muualla huomenna, tyttöystäväni oli silloin jo kadonnut.

***

Turpea metsikkö, typerä varis, kuinka kuuntelisin sydäntäni:
mies kävelee kadun päästä päähän, on kuin olisi kesä,
talvi meni jo, kohta tulee takaisin mies,
hänellä on päällään turpeesta tehty hattu,
kerran minullakin oli sellainen, istuin alas ja muistin isäni,
joka oli haarukan nokassa, raidallinen paita päällään.
Sellaisia ovat minun muistoni. Kerran muistan menneeni Tarvasjoen lävitse.
Varikset lensivät ohitseni, linnut linnut,
sellaisen biisin tiedän tienneeni lapsuudessani,
oi linnut, linnut, katsokaa tätä maata:
maata vedetään jalkojeni alta
kuin mitäkin mattoa.