Penkkarimuistoja

(This is about some personal reminiscences.)

Törmäsin eilen - kuten arvata saattaa - penkkariajelijoihin. En jaksanut jäädä katselemaan mellastusta, koska halusin päästä kotiin lepäämään; Kauto oli nukkunut huonosti viime yönä ja olin aivan uuvuksissa vietyäni Ottilian aamulla kouluun ja tutkittuani Leo Mäenpään lehtinovellituotantoa yliopiston kirjastossa parin tunnin ajan. Loikin tien poikki melkein kuorma-autojen edestä ja työnnyin pällistelevien ihmisten välistä kävelykadulle.

Abien rekkoihin liimaamat tunnuslauseet hiukan vaivasivat minua latteudellaan. "Abi on jumalasi - sinulla ei saa olla muita jumalia" (pitäisi kai olla "älä pidä muita jumalia"). "A bit of rock" (get it? minulla kesti jonkin aikaa ennen kuin tajusin). "We will rock you". En saanut viimeksi mainitusta millään tavalla tolkkua, miten se liittyi penkkariajeluun tai ylipäätään koko penkkariajatukseen. Riehuminen huvitti minua, mutta enpä ole siitä ikinä ollut kovin kiinnostunut enkä nytkään nähnyt syytä jäädä pällistelemään ja poimimaan karkkeja. Ehkä sitten kun Kauto tai Ottilia tulevat ylioppilaiksi.

Olen tietysti snobi, mutta vielä pahempi olin itse 18-vuotiaana. 17-vuotiaana kieltäydyin osallistumasta vanhojen päivään millään tavalla ja pinnasin koulusta. Kävin mieluummin poliittista keskustelua SDNL:n (nyk. Vasemmistonuoret) piirisihteerin kanssa Porin Puistotalolla. Muistan nähneeni pari luokkakaveria kadulla penkkariajelujen aikana, mutta katseemme eivät kohdanneet. Menin kotiin ja pysyin siellä.

Seuraavana vuonna olin kyllä mukana meiningeissä, en tiedä mikä muutos oli tapahtunut. Join vain niin pirusti viinaa - yhdellä ensimmäisistä ryyppyreissuistani - edellisenä iltana enkä päässyt ajeluun mukaan. Olin ilmeisesti oksentanut taksiin, koska muistan lompakossani olleen sadan markan setelin eikä se ollut lompakossa enää aamulla. En tiennyt, mitä krapulalle voi tehdä, eikä tiennyt äitinikään. Se siitä sitten. Elokuvakerhon esityksessä kävin kyllä iltakuudelta. Se varmaan kertoo preferensseistäni tuolloin.

Olen siis myös kade juhliville ja riehuville abeille, kun katselen heidän bailaustaan ja esitän kyynisesti kiinnostumatonta. Toisaalta, tekee mieli sanoa, meillä oli sentään jotain ideaa.. tai no, muistan kyllä, että teimme kuorma-autojen tekstit luokkatoverini Kimmon kanssa varttitunnissa, kun kukaan muu luokaltamme ei suostunut edes tulemaan paikalle suttaamaan tekstejä. En tiedä enää, mistä se johtui. Teimme kaksi kylttiä, joista muistan ainakin toisen: "Jeesus tulee, oletko aulis?" Se viittasi ruotsinopettajaamme Aulikseen, tavattoman ujoon ja vähä-ääniseen mieheen, jonka ei olisi kuulunut olla opettajana. Toivottavasti hän ei loukkaantunut.

Kun järjestin samaisen Kimmon kanssa luokkakokouksen muutama vuosi sitten, pidin lyhyen puheen, jossa sanoin haluavani ottaa hiukan takaisin vuoden -90 pelleilyjä ja osata ryypätä jengin kanssa, jonka koin vajaa 15 vuotta sitten pettäneeni. En ollut suurinta osaa porukasta juuri nähnyt, häivyin Porista melkein saman tien opiskelemaan ja sillä tiellä olen pysynyt. (Eräs ystäväni sanoi jokin aika sitten, että alan olla siinä iässä, että muuttaminen kotipaikkakunnalle tulee ajankohtaiseksi. Toivottavasti ei ihan vielä.)

Mainitsin tuossa keskustelleeni vanhojen päivien aikana politiikasta. Enemmänkin keskustelimme siitä, miten olin pettynyt politiikkaan enkä kokenut sitä mielekkääksi ja kiinnostavaksi. Tähän on monia syitä, joihin en tässä mene (osa on niin henkilökohtaisia, että en halua retostellakaan niitä julkisuudessa), mutta tunto vain syveni tämän aamun Hesaria lukiessa: Suvi-Anne Siimes rökötti Vasemmistoliittoa, puoluetta, jota olen useimmin äänestänyt, ja puolueen poliittista ja johtokulttuuria. Tuli hetkeksi olo, että jos en äänestäisikään. Demareihin en usko, vihreistä ei ota oikein kunnolla selvää, SKP (jota olen myös äänestänyt, lähinnä sen takia, että heillä on ollut nuoria naisehdokkaita, jotka vaikuttavat vilpittömiltä; naiivi peruste, myönnän sen) taas on tai ainakin sen voi nähdä nostalgisena neuvostolaisena jäänteenä. Pienimmän pahan äänestämisen logiikka astuu kuvaan, ja se ei ole hyvä, eikä ainakaan kerro hyvää uskostani ihmisiin. Valitettavasti.