Filmihullu, Nyt ja elokuvakulttuuri

(This is about movie culture and cinema magazines in Finland.)

Viime perjantain Nytissä julkaistiin Valtteri Väkevän juttu Filmihullusta ja sen toimituskuntaan kuuluvista Eero Tammesta, Lauri Timosesta ja Sakari Toiviaisesta. Kuten täältä voi lukea, haastateltavat eivät olleet tyytyväisiä juttuun - eikä ihmekään, sen verran asenteellinen se oli, varsinkin loppupuolellaan, jossa kirjoittaja moitti Filmihullua mm. siitä, että lehden nimiö on pysynyt samana. Hienohan se on, miksi sitä muuttamaan? Myös jutun tekemisessä oli selviä ongelmia, joista osan tosin voinee panna kokemattomuuden piikkiin (sen olematta silti mikään puolustus).

Asiassa vain on laajempia ulottuvuuksia. Haastateltavat väittivät Nytin toimitukselle, että juttu antaa heistä ja heidän lausunnoistaan väärän kuvan. En oikein tiedä, pitääkö paikkansa - kenelle tahansa Sakari Toiviaisen pääkirjoituksia lukeneelle on selvää, että juuri näin hän puhuu ja ajattelee. Kuvaava on esimerkiksi sitaatti pääkirjoituksesta vuodelta 2000: turkulaiset elokuvatutkijat ovat "onnistuneet miltei tekemään elokuvalle saman minkä Hitler teki juutalaisille".

Haastateltavat sanoivat jutussa, että Filmihullu on lehti ihmisille, joita elokuva vielä kiinnostaa. Olen monen ihmisen kanssa viime aikoina puhunut asiasta ja monet ovat sanoneet, että eipä heitä juuri Filmihullu kiinnosta (yksi jopa sanoi, että hän inhoaa Filmihullua). Ja kyse on ihmisistä, jotka harrastavat elokuvaa intohimoisesti, myös jutun kolmikon rakastamaa vaikeaa taide-elokuvaa, esimerkiksi Walerian Borowczykia. Totta kyllä, olen selaillut lehteä aika satunnaisesti viime vuosina, mutta tuntuma on ollut, että siinä ei enää juurikaan kirjoiteta elokuvasta, vaan lähinnä keskitytään haukkumaan ihmisiä, jotka kirjoittavat elokuvasta väärin. (Missä vaiheessa käänne on tapahtunut? Minulla on isäni vanhat Filmihullut, melkein täydet vuosikerrat alusta alkaen, jonnekin 1980-luvun loppupuolelle saakka, ja nehän ovat täynnä kiinnostavia juttuja nimenomaan elokuvasta. Lehden kiinnostavuus väheni heti kun lehti sai "kilpailijoita" - Turun elokuvatutkimuksen, Lähikuva-lehden jne. Luulisi juuri silloin tarvitun terävämpää otetta ja kiinnostavampia juttuja.)

Ja miten ihmeessä elokuvasta voi kirjoittaa väärin? Missä on suvaitsevaisuus, missä on pluralismi? Eikö tähän maahan muka mahdu monia erilaisia tapoja kirjoittaa elokuvasta? Eräs ystäväni totesi tästä aiheesta puhuessamme, että hänestä yliopistoon tullessa oli hienoa huomata, että taiteesta ja viihteestä voi puhua ohittaen tyystin kaikki laatumääreet ja kommentoida asioita ilman hyvä-huono -vastakkainasettelua - se nimenomaan avasi hänelle taiteentutkimuksen kiinnostavuuden. Ja tätähän Filmihullun jengi yrittää vastustaa: että taideteoksia voisi tutkia ilman että arvottaa niitä parhaimmillaankin subjektiivisella ja epämääräisellä hyvä-huono -asteikolla. Tässä he eivät huomaa sitä, että tutkimuksen nykysuuntaukset ovat vain luontevaa jatkoa sille toiminnalle, joka ylipäätään synnytti heidän edustamansa esseistisen elokuvatutkimuksen ja -kritiikin, toisin sanoen viihteenä pidettyjen elokuvan muotojen nostaminen taiteen tasolle.

Filmihullun sankari, niin tutkijana kuin kirjoittajanakin, on tietenkin Peter von Bagh. Useita von Baghin teoksia lukeneena minun on vaikea ymmärtää, mikä juuri niissä on niin nerokasta, että kaikkien muidenkin tulisi toimia samalla tavalla kuin hän ja kirjoittaa saman tyyppisesti, vapaasti assosioiden ja impressionistisesti erilaisia teoksia yhdistellen. Joskus se tuottaa hienoja esseitä, useimmiten se tuottaa tekstiä, josta lukija ei saa mitään konkreettista irti.

Minulla on tässä henkilökohtainen pointti, jonka takia minun on vaikea kokea minkäänlaista sympatiaa tai edes empatiaa Nytin hampaisiin joutunutta Toiviaista tai ylipäätään koko filmihullulaista jengiä kohtaan. Kun Filmihullussa arvioitiin kirjani Valkoinen hehku: Johdatus elokuvan historiaan, siinä oli outo, asialliseen tietokirjakritiikkiin täysin kuulumaton liuskan selvitys pikkuvirheistä, joita kirjaani sisältyi - olen tulkinnut, että siinä oli kyse kirjoittajan itsesuojelusta. Tiedän nykyään, noin kolme vuotta kirjan ilmestymisen jälkeen, että Valkoinen hehku on monilta osiltaan epäonnistunut, mutta en silti ymmärrä, miksi kirja teilattiin Filmihullun porukoiden keskuudessa niin pahasti (viittaan myös Hannu Waaralan arvioon muistaakseni Etelä-Suomen Sanomissa).

Jostain syystä vaatimus siitä, että pieninkin triviatieto on oikein, elää väkevimmin elokuvakirjoittelussa. Minkään muun taiteen muodon historioissa ei tällaista pikkutarkkuuta edellytetä (paitsi ehkä musiikissa, rocktoimittajat ja -tutkijathan ovat tunnetusti käveleviä tietokilpailuja). Minkään muun taiteenlajin historiassa ei myöskään edellytetä, että kaikki käsiteltävät teokset on itse lukenut tai kokenut - benjaminilaisen auraattisuuden vaatimus on jäänyt elämään juuri näihin fanipohjalta toimiviin tutkimuksen alueisiin, elokuvan ja rockmusiikin tutkimukseen. Kirjallisuuden historian kirjoittajaa tuskin vedettäisiin tuomiolle siitä, että hän ei ole esimerkiksi lukenut Crébillonin tai Vita Sackville-Westin teoksia. Ja joutuuko taidehistorian tutkija kiertämään kaikki maailman taidemuseot esimerkiksi jos hän haluaisi kirjoittaa surrealismista laajan yleisteoksen?

On totta, että elokuvan historia on lyhyempi kuin kirjallisuuden ja periaatteessa kai olisi mahdollista, että voisi nähdä ainakin puolet kaikista tärkeiksi nähdyistä elokuvista, mutta ei silti ole ihme, että Filmihullun porukoita pidetään elämälle vieraina, mikä näkemys elähdytti myös Nytin juttua. (Olen itse asiassa todella onnellinen, että perheen perustaminen katkaisi oman pakkoneuroosini katsoa elokuvia. Kiitos, vaimo, kiitos, kiltit lapset.)

Muutenkin Suomen elokuvakulttuuri on outo ja ikävä. Minua ei juurikaan enää kiinnostaisi palata toimimaan päivälehtikriitikkona (mitä työtä tein 1990-luvulla, opiskeluaikoinani), koska elokuvakritiikit ovat useasti tyhjänpäiväisiä ja terävämpiä pointteja esittäviä juttuja tuskin pääsisi tekemäänkään. Toisaalta jos toisessa päässä on nettilehdet ja Comon kaltaiset puffijulkaisut ja niiden sivut täyttävät senttarit, niin toisessa päässä ovat omia reviirejään kaunaisesti puolustavat neurootikot. Pitäkää elokuvakulttuurinne.

PS. Tässä turkulaisen professori Jukka Sihvosen vastine Lauri Timosen Filmihullussa pari vuotta sitten ilmestyneeseen juttuun "Lohduton maa", jossa hän haukkui kaikki muut paitsi itsensä ja pari muuta Filmihullun ympärillä pyörivää tyyppiä.