Allan Guthrien Viimeinen suudelma (Kiss Her Goodbye, 2005; suom. Mika Tiirinen) on toinen kirja Arktisen Banaanin uutta kovaksikeitettyä dekkaria esittelevässä pokkarisarjassa. Se on ankara kertomus Joe Hopesta, jonka työnantaja on koronkiskuri ja työväline baseball-maila.
Guthrie on skottilaisen dekkarin, ns. tartan noirin, mestari, jota on verrattu sekä Irvine Welshiin että Denise Minaan. Hänen muita romaanejaan ovat mm. rankka mustasukkaisuus- ja ristiinnaulitsemisdraama Hard Man ja silvotun ruumiin eri osien löytymisestä kertova Savage Night. Guthrien uusin romaani on tänä vuonna ilmestynyt Slammer.
Tuottelias Guthrie ehti vastata muutamaan kysymykseemme.
K: Viimeinen suudelma ei kerro sympaattisesta päähenkilöstä. Itse asiassa yksikään kirjoista ei kerro sympaattisesta päähenkilöstä. Miksi pidät sosiopaateista ja väkivaltaisesta käytöksestä, vaikka itse olet selvästi niin mukava mies?
V: No kiitosta vain - luulisin. Kirjoitan sellaisista ihmisistä, jotka kiinnostavat minua, ja minua kiehtovat epänormaalit persoonallisuudet. En voi kuvitella mitään niin epäkiinnostavaa kuin jostakusta mukavasta kirjoittaminen. Viimeisen suudelman Joe Hope on totisesti kaikkea muuta kuin mukava. Hän on koronkiskurin kovistelija ja hakkaa ihmisiä työkseen. Kun päätin kirjoittaa hänestä, se oli osittain reaktiota muutamaankin kirjaan, jotka olin lukenut - niissä gangsterit olivat loppujen lopuksi hyviä tyyppejä. Halusin kirjoittaa jostakusta, joka ei ollut vähäisimmässäkään määrin hyvis, koska se tuntui minusta realistisemmalta. Toivoin kuitenkin, että pystyisin luomaan henkilön, jota kohtaan lukija tuntisi empatiaa. Minun mielestäni se on mahdollista, koska huolimatta siitä että Joe Hope ei ole mukava tyyppi hänen tunteensa ovat vereslihaisia ja hän paljastaa lukijalle paljon omia heikkouksiaan.
K: Kirjoissasi on myös paljon mustaa huumoria. Miten onnistut löytämään niin paljon hauskuutta kaikissa kuvaamissasi hakkaamisissa ja tappamisissa?
V: Minusta olisi todella vaikea lukea jotain, mikä on pelkästään synkkää ja mustaa ja huumoritonta ja minusta olisi vielä vaikeampi kirjoittaa sellaista. Joskus yritän, mutta tuloksena on aina se, että henkilö joutuu johonkin absurdiin tilanteeseen ja siitä seuraa aina pelkkää mustaa komediaa. Minusta absurdi ja noir-kirjallisuus ovat lähellä toisiaan, melkein sama asia käytännössä. Absurdin tunne on tunne elämän merkityksettömyydestä. Noir kertoo siitä, että olemme kaikki tuomittuja. Kun ne yhdistää, tuloksena voi olla aika synkkää hupaa.
K: Kirjasi ovat myös melko lyhyitä (Viimeisessä suudelmassa on 255 sivua). Mikä sinua kiehtoo lyhyessä muodossa aikana jolloin rikos- tai jännitysromaanin vakiopituus on 400-500 sivun paikkeilla?
V: Kirjojeni pituus on yleensä jotain 60 000 ja 75 000 sanan väliltä. Kirjat varmasti tuntuvat lyhyemmiltä kuin ne oikeasti ovat, koska kirjoitan tiiviisti ja yritän pitää juonen niin nopeassa liikkeessä kuin mahdollista. Yleensä jännäreissä sankarille jää paljon aikaa parantua kaikista hakkaamisista, mutta minä en juuri anna sankarireppanoilleni paljonkaan rauhallisia hetkiä. Minusta olisi vaikea kirjoittaa 500-sivuista kirjaa. Olen tehnyt sitä joidenkin varhaisten versioiden kohdalla, mutta niissä on paljon roskaa ja ylimääräistä täytettä ja tarpeettomia kohtauksia, joten kirjat tulevat aina paljon ohuemmiksi jahka rupean käymään tekstiä läpi.
K: Suomeksi saattaa ilmestyä myöhemmin muitakin kirjojasi. Mitä voit kertoa meille uusimmasta romaanistasi, hyviä arvosteluja saaneesta Slammerista?
V: Slammer on tosiaan saanut pari hyvää arviota, mikä on todella mukavaa. Se on vankilakirja kokemattomasta vanginvartijasta, jonka elämä on nopeasti muuttumassa suunnattomaksi sotkuksi. Slammer kertoo vartijan yrityksistä päästä irti tuosta sotkusta ja niistä seurauksista, jotka hänen toimintansa aiheuttaa. Olisi upeaa nähdä kirja myös suomeksi. Arktisen Banaanin kirjoissa on todella upeat kannet ja olisi hieno nähdä, mitä kuvittaja Slammerista keksii.
Tuottelias Guthrie ehti vastata muutamaan kysymykseemme.
K: Viimeinen suudelma ei kerro sympaattisesta päähenkilöstä. Itse asiassa yksikään kirjoista ei kerro sympaattisesta päähenkilöstä. Miksi pidät sosiopaateista ja väkivaltaisesta käytöksestä, vaikka itse olet selvästi niin mukava mies?
V: No kiitosta vain - luulisin. Kirjoitan sellaisista ihmisistä, jotka kiinnostavat minua, ja minua kiehtovat epänormaalit persoonallisuudet. En voi kuvitella mitään niin epäkiinnostavaa kuin jostakusta mukavasta kirjoittaminen. Viimeisen suudelman Joe Hope on totisesti kaikkea muuta kuin mukava. Hän on koronkiskurin kovistelija ja hakkaa ihmisiä työkseen. Kun päätin kirjoittaa hänestä, se oli osittain reaktiota muutamaankin kirjaan, jotka olin lukenut - niissä gangsterit olivat loppujen lopuksi hyviä tyyppejä. Halusin kirjoittaa jostakusta, joka ei ollut vähäisimmässäkään määrin hyvis, koska se tuntui minusta realistisemmalta. Toivoin kuitenkin, että pystyisin luomaan henkilön, jota kohtaan lukija tuntisi empatiaa. Minun mielestäni se on mahdollista, koska huolimatta siitä että Joe Hope ei ole mukava tyyppi hänen tunteensa ovat vereslihaisia ja hän paljastaa lukijalle paljon omia heikkouksiaan.
K: Kirjoissasi on myös paljon mustaa huumoria. Miten onnistut löytämään niin paljon hauskuutta kaikissa kuvaamissasi hakkaamisissa ja tappamisissa?
V: Minusta olisi todella vaikea lukea jotain, mikä on pelkästään synkkää ja mustaa ja huumoritonta ja minusta olisi vielä vaikeampi kirjoittaa sellaista. Joskus yritän, mutta tuloksena on aina se, että henkilö joutuu johonkin absurdiin tilanteeseen ja siitä seuraa aina pelkkää mustaa komediaa. Minusta absurdi ja noir-kirjallisuus ovat lähellä toisiaan, melkein sama asia käytännössä. Absurdin tunne on tunne elämän merkityksettömyydestä. Noir kertoo siitä, että olemme kaikki tuomittuja. Kun ne yhdistää, tuloksena voi olla aika synkkää hupaa.
K: Kirjasi ovat myös melko lyhyitä (Viimeisessä suudelmassa on 255 sivua). Mikä sinua kiehtoo lyhyessä muodossa aikana jolloin rikos- tai jännitysromaanin vakiopituus on 400-500 sivun paikkeilla?
V: Kirjojeni pituus on yleensä jotain 60 000 ja 75 000 sanan väliltä. Kirjat varmasti tuntuvat lyhyemmiltä kuin ne oikeasti ovat, koska kirjoitan tiiviisti ja yritän pitää juonen niin nopeassa liikkeessä kuin mahdollista. Yleensä jännäreissä sankarille jää paljon aikaa parantua kaikista hakkaamisista, mutta minä en juuri anna sankarireppanoilleni paljonkaan rauhallisia hetkiä. Minusta olisi vaikea kirjoittaa 500-sivuista kirjaa. Olen tehnyt sitä joidenkin varhaisten versioiden kohdalla, mutta niissä on paljon roskaa ja ylimääräistä täytettä ja tarpeettomia kohtauksia, joten kirjat tulevat aina paljon ohuemmiksi jahka rupean käymään tekstiä läpi.
K: Suomeksi saattaa ilmestyä myöhemmin muitakin kirjojasi. Mitä voit kertoa meille uusimmasta romaanistasi, hyviä arvosteluja saaneesta Slammerista?
V: Slammer on tosiaan saanut pari hyvää arviota, mikä on todella mukavaa. Se on vankilakirja kokemattomasta vanginvartijasta, jonka elämä on nopeasti muuttumassa suunnattomaksi sotkuksi. Slammer kertoo vartijan yrityksistä päästä irti tuosta sotkusta ja niistä seurauksista, jotka hänen toimintansa aiheuttaa. Olisi upeaa nähdä kirja myös suomeksi. Arktisen Banaanin kirjoissa on todella upeat kannet ja olisi hieno nähdä, mitä kuvittaja Slammerista keksii.
No comments:
Post a Comment