I was checking up some facts for the Guy N. Smith entry for the forth-coming reference book on horror authors and found out, much to my surprise, that he had written even more of those Disney novelizations I was speaking about earlier. He also wrote "Song of the South" (NEL 1975) and "The Legend of Sleepy Hollow" (NEL 1976). I can understand Sleepy Hollow (since it was based on a short story, after all), but "Song of the South" I don't get: the film hasn't been shown much, since Disney has been afraid of racism allegations. Now it must be out on DVD, but for decades it was unavailable and certainly not shown in cinemas. But someone at New English Library must've thought it's a great film. Hands up: who has seen it?
(Isn't "Song of the South" also based on written word? On those rabbit stories by, em, Joel Harris Chandler? Do I get the name right?)
I had also made a mistake about the year of William Beckford's "Vathek". It was published in English as early as 1786 (and not in the 1820's, as I wrote earlier). Beckford had written it four years earlier, when he was still 22, and I think he had it published in French. The English translation was published anonymously by Beckford's cousin's tutor, Samuel Henley, and came out under its writer's name only in 1816.
I read Brian Stableford's piece on Beckford earlier today and he made the book sound more interesting than I remembered, spotting out influence from Marquis de Sade. I read the early Finnish translation of "Vathek" some 15 years back and don't remember much from it. I now have the unabridged English edition.
***
I haven't been writing much about clothes lately. I checked today into a new boutique that sells Hugo Boss and Dolce & Gabbana. (I can hear you mutter: What a capitalist pig! Who does he think he is?) I certainly don't think I'm very rich, but I thought that the T-shirt in the window with the cool Batman picture on it looked great and I could afford it. Um, well, no: it costs 174 euros! That's goddam one thousand Finnish marks! I mean, I like a good T-shirt and can appreciate the design and the quality, but - geez!
The suits and shoes looked great, though. There must be a capitalist pig somewhere inside me.
Pulpetti: short reviews and articles on pulps and paperbacks, adventure, sleaze, hardboiled, noir, you name it. You can write to Juri Nummelin at juri.nummelin@gmail.com.
Thursday, March 31, 2005
Tuesday, March 29, 2005
The famous Nelson Algrew review (in Finnish)
You may remember my ramblings about trying to write a review of Nelson Algren's classic (but obsolete in my opinion) "The Man with the Golden Arm". Well, I may have managed to find a place for it (Kulttuurivihkot/Cahiers du Culture), but it won't hurt to put it here. At least someone may find it. The review is understandably in Finnish.
Kultainen käsi viimein suomeksi
Narkkarien ja uhkapelurien synkeä kronikka
Helsinkiläinen kustantamo Desura on tehnyt kulttuuriteon julkaisemalla amerikkalaisen Nelson Algrenin Kultaisen käden. Vuonna 1949 alun perin julkaistu romaani on ensimmäinen suomennos Algrenilta, jota Hemingway sanoi parhaaksi amerikkalaiseksi kirjailijaksi William Faulknerin jälkeen.
On oikeastaan käsittämätöntä, että näinkin kuuluisaa kirjaa ei ole aiemmin käännetty. Kirjasta tehdyn elokuvan, jonka ohjasi Otto Preminger, maine on hiipunut, mutta huumekuvauksena se oli vuonna 1955 vallankumouksellinen. Lisäksi sen improvisaatioon nojaava jazz-musiikki on ollut alansa klassikko.
Kultainen käsi on pitkä ja paikoitellen hortoileva kertomus Frankie Machinesta, puolalaisten emigranttivanhempien pojasta, joka elää surkeata elämää toisen maailmansodan jälkeisessä Chicagossa. Kunniamitalin sodassa saanut Machine elättää itseään jakamalla kortteja uhkapelureille epämääräisissä luolissa ja tekemällä satunnaisia jazz-rumpalikeikkoja. Rahaa kuitenkin tarvitaan, koska Frankie käyttää heroiinia. Hänen vaimonsa Sophie istuu pyörätuolissa Frankien aiheuttaman onnettomuuden jäljiltä. Machine ajautuu yhä syvemmälle huonoihin piireihin ja tekee epämääräisissä olosuhteissa murhan. Poliisit aloittavat synkeän ajojahdin.
Taustalla proletaarikirjallisuutta
Tarina on karu ja todistaa, että niin sanottujen film noir-elokuvien tunnelmaa löytyy 1940- ja 1950-luvuilla muistakin kirjoista kuin dekkareista. Algrenin kirja jakaa monien noir-elokuvien ja –kirjojen kanssa yhteisiä teemoja, joista vähäisin ei ole se, että päähenkilö on tullut sodasta eikä enää tiedä, mihin hänen tulisi yhteiskunnassa sijoittua. Kultaisen käden rinnalla toinen keskeinen riippuvuutta käsittelevä ajan kirja on Charles Jacksonin Tuhlattuja päiviä (1944), jonka Love-kirjat julkaisi suomeksi vuonna 1989.
Algrenin kirja on noir-kirja siinäkin mielessä, että suurin osa sen kohtauksista sijoittuu pimeille kaduille ja unohtuneisiin, surullisiin asuntoihin. Algrenin käyttämä runollinen kieli korostaa tilojen ahtautta ja katujen synkkyyttä. Ihmiset ovat ansassa surkeiden elämiensä verkoissa eikä niistä näytä olevan poispääsyä. Kuolemakin on surkea tapahtuma, joka ei tunnu onnistuvan.
Algrenin kirjan taustalla on myös pitkä amerikkalaisen proletaarikirjallisuuden traditio. Algren oli työskennellyt 1930-luvulla valtion rahoittamassa projektissa, jossa kirjailijat vetivät kirjoittajapiirejä laman kolhimilla alueilla. Tällöin Algren on varmasti tutustunut myös Amerikan kommunistipuolueen edustajiin, ja hänen myöhempi rakastajansa, ranskalainen Simone de Beauvoir kirjoittikin, että Algrenissa häneen vetosi itseopittu sosialismi.
On vain loogista, että 1930-luvun proletaaritaustainen kirjailija siirtyi toisen maailmansodan jälkeen kuvaamaan kaupunkien surkeita asukkeja, sillä kaupunkien keskustat tyhjenivät Yhdysvalloissa 1940-luvulla keskiluokasta. Tämä muutti lähiöiden omakotitaloihin ja jätti jäljelle Algrenin kuvaamat pummit ja heittiöt.
Ylisanaisuus vaivaa
Kultainen käsi vaikuttaa kuitenkin jo hiukan ummehtuneelta. Suurin syy siihen on Algrenin käyttämä tyyli, joka monisanaisuudessaan uuvuttaa lukijan, vaikka Algren itse sanoi, ettei hän pyri runollisuuteen. Sen perässä tulee kuitenkin kirjan tietty kylmyys, joka on paradoksi, koska Algrenin maine antaa olettaa, että hän on kuvattaviensa puolella ja rinnalla taistelemassa pahaa maailmaa vastaan. Frankie Machinesta ei koskaan tule kokonaista henkilöhahmoa ja hän jääkin ehkä vain jonkinlaiseksi haamukuvaksi, laihaksi ja nälkiintyneeksi varjoksi, joka vaeltaa Chicagon öisillä kaduilla. Mutta hänen kohtalonsa ei kosketa.
Antti Eerikäisen suomennos on hyvää ja huolellista tekoa eikä uusia kirjoja vaivaavaa painovirhepaholaista juuri näy. Aluksi tuntuu oudolta, että kirjaa ei ole julkaistu nimellä, jolla Otto Premingerin elokuva tunnetaan eli Kultainen käsivarsi. Kirjassa nimi viittaa kuitenkin enemmän Frankie Machinen kortinjakotaitoon eikä niinkään huumeisiin.
Nelson Algren: Kultainen käsi (The Man with the Golden Arm, 1949). Suom. Antti Eerikäinen. 523 s. Desura 2004.
Kultainen käsi viimein suomeksi
Narkkarien ja uhkapelurien synkeä kronikka
Helsinkiläinen kustantamo Desura on tehnyt kulttuuriteon julkaisemalla amerikkalaisen Nelson Algrenin Kultaisen käden. Vuonna 1949 alun perin julkaistu romaani on ensimmäinen suomennos Algrenilta, jota Hemingway sanoi parhaaksi amerikkalaiseksi kirjailijaksi William Faulknerin jälkeen.
On oikeastaan käsittämätöntä, että näinkin kuuluisaa kirjaa ei ole aiemmin käännetty. Kirjasta tehdyn elokuvan, jonka ohjasi Otto Preminger, maine on hiipunut, mutta huumekuvauksena se oli vuonna 1955 vallankumouksellinen. Lisäksi sen improvisaatioon nojaava jazz-musiikki on ollut alansa klassikko.
Kultainen käsi on pitkä ja paikoitellen hortoileva kertomus Frankie Machinesta, puolalaisten emigranttivanhempien pojasta, joka elää surkeata elämää toisen maailmansodan jälkeisessä Chicagossa. Kunniamitalin sodassa saanut Machine elättää itseään jakamalla kortteja uhkapelureille epämääräisissä luolissa ja tekemällä satunnaisia jazz-rumpalikeikkoja. Rahaa kuitenkin tarvitaan, koska Frankie käyttää heroiinia. Hänen vaimonsa Sophie istuu pyörätuolissa Frankien aiheuttaman onnettomuuden jäljiltä. Machine ajautuu yhä syvemmälle huonoihin piireihin ja tekee epämääräisissä olosuhteissa murhan. Poliisit aloittavat synkeän ajojahdin.
Taustalla proletaarikirjallisuutta
Tarina on karu ja todistaa, että niin sanottujen film noir-elokuvien tunnelmaa löytyy 1940- ja 1950-luvuilla muistakin kirjoista kuin dekkareista. Algrenin kirja jakaa monien noir-elokuvien ja –kirjojen kanssa yhteisiä teemoja, joista vähäisin ei ole se, että päähenkilö on tullut sodasta eikä enää tiedä, mihin hänen tulisi yhteiskunnassa sijoittua. Kultaisen käden rinnalla toinen keskeinen riippuvuutta käsittelevä ajan kirja on Charles Jacksonin Tuhlattuja päiviä (1944), jonka Love-kirjat julkaisi suomeksi vuonna 1989.
Algrenin kirja on noir-kirja siinäkin mielessä, että suurin osa sen kohtauksista sijoittuu pimeille kaduille ja unohtuneisiin, surullisiin asuntoihin. Algrenin käyttämä runollinen kieli korostaa tilojen ahtautta ja katujen synkkyyttä. Ihmiset ovat ansassa surkeiden elämiensä verkoissa eikä niistä näytä olevan poispääsyä. Kuolemakin on surkea tapahtuma, joka ei tunnu onnistuvan.
Algrenin kirjan taustalla on myös pitkä amerikkalaisen proletaarikirjallisuuden traditio. Algren oli työskennellyt 1930-luvulla valtion rahoittamassa projektissa, jossa kirjailijat vetivät kirjoittajapiirejä laman kolhimilla alueilla. Tällöin Algren on varmasti tutustunut myös Amerikan kommunistipuolueen edustajiin, ja hänen myöhempi rakastajansa, ranskalainen Simone de Beauvoir kirjoittikin, että Algrenissa häneen vetosi itseopittu sosialismi.
On vain loogista, että 1930-luvun proletaaritaustainen kirjailija siirtyi toisen maailmansodan jälkeen kuvaamaan kaupunkien surkeita asukkeja, sillä kaupunkien keskustat tyhjenivät Yhdysvalloissa 1940-luvulla keskiluokasta. Tämä muutti lähiöiden omakotitaloihin ja jätti jäljelle Algrenin kuvaamat pummit ja heittiöt.
Ylisanaisuus vaivaa
Kultainen käsi vaikuttaa kuitenkin jo hiukan ummehtuneelta. Suurin syy siihen on Algrenin käyttämä tyyli, joka monisanaisuudessaan uuvuttaa lukijan, vaikka Algren itse sanoi, ettei hän pyri runollisuuteen. Sen perässä tulee kuitenkin kirjan tietty kylmyys, joka on paradoksi, koska Algrenin maine antaa olettaa, että hän on kuvattaviensa puolella ja rinnalla taistelemassa pahaa maailmaa vastaan. Frankie Machinesta ei koskaan tule kokonaista henkilöhahmoa ja hän jääkin ehkä vain jonkinlaiseksi haamukuvaksi, laihaksi ja nälkiintyneeksi varjoksi, joka vaeltaa Chicagon öisillä kaduilla. Mutta hänen kohtalonsa ei kosketa.
Antti Eerikäisen suomennos on hyvää ja huolellista tekoa eikä uusia kirjoja vaivaavaa painovirhepaholaista juuri näy. Aluksi tuntuu oudolta, että kirjaa ei ole julkaistu nimellä, jolla Otto Premingerin elokuva tunnetaan eli Kultainen käsivarsi. Kirjassa nimi viittaa kuitenkin enemmän Frankie Machinen kortinjakotaitoon eikä niinkään huumeisiin.
Nelson Algren: Kultainen käsi (The Man with the Golden Arm, 1949). Suom. Antti Eerikäinen. 523 s. Desura 2004.
Sunday, March 27, 2005
Porn: Guy N. Smith and Dean R. Koontz
The horror writer Guy N. Smith I was writing about earlier started out writing porn. It's no surprise (and I would very much like to be remembered having started out writing porn*), but here's the list of his sleaze novels nevertheless (courtesy Steve Holland). (Actually I think these are no novels, but short booklets of some 60 pages instead, with lots of photos.)
Sexy Confessions of a Bank Clerk (by Peter Lynch). London, Tabor, 1976.
Sexy Confessions of a Window Cleaner: What Really Happened (by AdrianWood). London, Tabor, 1976.
Sexy Confessions of a Pop Performer (by Alan Myatt). London, Tabor,1976.
Sexy Confessions of Swinging Wives: Part 1, The Partner Swappers (anonymously). London, Tabor, 1976.
Sexy Confessions of a Games Mistress (by Joan Hudson). London, Tabor,1976.
Sexy Confessions of a Secretary (by Patricia Mathews). London, Tabor,1976.
Sexy Confessions of a Relief Nurse (by Wendy Davis). London, Tabor,1976.
(By the way, was Patricia Matthews a big name in 1976? I was wondering if the publisher of these books was trying to cash on with the success of the famous paperback novelist (and a wife and collaborator of Clayton Matthews with whom I've done an interview for Pulp some time back).)
I also stumbled on a comment Dean Koontz made in the early eighties about his career in the early seventies. He also wrote porn. Now, we only need to know that Stephen King wrote porn (hey, c'mon, I'm 100% sure he did). I'm sure everyone has written porn, if not for money, then only for the fun of it. Just picture: Bertrand Russell, Anthony Powell, Leo Tolstoy...
Well, here's Dean Koontz:
"Next, I became involved in writing porn. Gerda [his wife] andI collaborated--since my love has such a true sense of the obscene-- to produce 30 porn titles ranging from such peaks of erudition as THIRTEEN AND READY and ORAL ORACLE to SWAPPER'S CONVENTION and LAY ME DOWN, BUT NOT TO DIE. Six months of this provided us with an overwhelmingly healthy bank account. Each book required three days to write and brought in an average of $650 reward. ... But after 30 titles, we had neither the inclination or the stomach to continue, and we dropped out of the porn market. ... It gave us the opportunity to write nonfiction PIG SOCIETY which fit into the porn publisher's legit line, and we are proud of that book. But was it worth writing the other thirty while we were making contacts? I don't know."
I've been told that Koontz's porn books are very pricy. If they can be found. These are not the mild sleaze books of the sixties, but the hard porn of the later years. Only to be used with your pants down.
* I once wrote a story for the Finnish Hustler, but it was too experimental (at least I like to think so). It was told in the form of dialogue between two guys - the other one had been experimenting with a new girl in town... Have to be more mainstream next time.
Sexy Confessions of a Bank Clerk (by Peter Lynch). London, Tabor, 1976.
Sexy Confessions of a Window Cleaner: What Really Happened (by AdrianWood). London, Tabor, 1976.
Sexy Confessions of a Pop Performer (by Alan Myatt). London, Tabor,1976.
Sexy Confessions of Swinging Wives: Part 1, The Partner Swappers (anonymously). London, Tabor, 1976.
Sexy Confessions of a Games Mistress (by Joan Hudson). London, Tabor,1976.
Sexy Confessions of a Secretary (by Patricia Mathews). London, Tabor,1976.
Sexy Confessions of a Relief Nurse (by Wendy Davis). London, Tabor,1976.
(By the way, was Patricia Matthews a big name in 1976? I was wondering if the publisher of these books was trying to cash on with the success of the famous paperback novelist (and a wife and collaborator of Clayton Matthews with whom I've done an interview for Pulp some time back).)
I also stumbled on a comment Dean Koontz made in the early eighties about his career in the early seventies. He also wrote porn. Now, we only need to know that Stephen King wrote porn (hey, c'mon, I'm 100% sure he did). I'm sure everyone has written porn, if not for money, then only for the fun of it. Just picture: Bertrand Russell, Anthony Powell, Leo Tolstoy...
Well, here's Dean Koontz:
"Next, I became involved in writing porn. Gerda [his wife] andI collaborated--since my love has such a true sense of the obscene-- to produce 30 porn titles ranging from such peaks of erudition as THIRTEEN AND READY and ORAL ORACLE to SWAPPER'S CONVENTION and LAY ME DOWN, BUT NOT TO DIE. Six months of this provided us with an overwhelmingly healthy bank account. Each book required three days to write and brought in an average of $650 reward. ... But after 30 titles, we had neither the inclination or the stomach to continue, and we dropped out of the porn market. ... It gave us the opportunity to write nonfiction PIG SOCIETY which fit into the porn publisher's legit line, and we are proud of that book. But was it worth writing the other thirty while we were making contacts? I don't know."
I've been told that Koontz's porn books are very pricy. If they can be found. These are not the mild sleaze books of the sixties, but the hard porn of the later years. Only to be used with your pants down.
* I once wrote a story for the Finnish Hustler, but it was too experimental (at least I like to think so). It was told in the form of dialogue between two guys - the other one had been experimenting with a new girl in town... Have to be more mainstream next time.
Saturday, March 26, 2005
Dumbo novelization, anyone?
I seem to be rambling mostly about novelizations and tie-ins here. I wonder why... The Nibelungen Lied book I mentioned buying was, by the way, a novelization of the Fritz Lang film. It wasn't the first edition, as I presumed earlier. It was only the second...
But here's something that has been fairly odd to me for quite a some time. I was writing about Guy N. Smith and found out (actually again, because I knew it before, but forgotten) that he started out in the mid-seventies writing new novelizations of the old Disney movies, such as Snow White. It's an odd idea and yet somehow intriguing. I dug into this and found that there were several British novelizations (note: not American) of the old Disney animated cartoons. Here's a rough list:
DUMBO
Derry Moffatt Book Description: NEL, 1975. Poor. (Film/TV tie-in). Paperback. (Walt Disney Production] (Junior text with l/d's)
THE FOX AND THE HOUND
Heather Simon Book Description: NEL, 1981. Poor. (Film/TV tie-in). Paperback. (Walt Disney Production) (Junior edition with colour stills insert)
PINOCCHIO
Derry Moffatt Book Description: NEL, 1975. Good -. (Film/TV tie-in). Paperback. (Walt Disney Production) (Junior novelisation with l/d's)T
The Lady and the Tramp
Moffatt, Derry
Book Description: New English Library (NEL), 1975. paperback / softback. Lady and the Tramp 1st film edition paperback,
THE SWORD IN THE STONE
Moffatt, Derry (adapts) Book Description: p/b: NEL 1976 (Illus.).
Sleeping Beauty
Smith, Guy N Book Description: New English Library (NEL).
SNOW WHITE AND THE SEVEN DWARFS
Guy N. Smith Book Description: New English Library [NEL], 1975. (Film/TV tie-in). Paperback. ISBN: 0450026841. (novelisation of the Disney film by noted horror writer) (contains many b&w line drawings)
Robin Hood
Adaptation By Derry Moffatt Book Description: Uk: New English Library, 1975.
Disney's the Aristocats
Derry Moffatt Book Description: UK: New English Library, 1976.
Cinderella
Derry Moffatt; NEL 1976
WINNIE-THE-POOH AND TIGGER TOO
Janet Sacks Book Description: NEL, 1979. (Film/TV tie-in). Paperback. (Children's novelisation)
These also caught my eye:
Herbie Goes To Monte Carlo
Harvey, John Book Description: New English Library (NEL), 1978.
HERBIE RIDES AGAIN
John Harvey Book Description: NEL, 1977. Very Good -. (Film/TV tie-in). Paperback. [Walt Disney production]
ONE OF OUR DINOSAURS IS MISSING
John Harvey Book Description: NEL, 1976. Very Good. (Film/TV tie-in). Paperback. [Walt Disney Production] (Junior text with colour stills inset).
..because John Harvey has become known as the writer of the Resnick books, very good police procedurals set in the UK. Harvey wrote tons of hardboiled and ultraviolent Westerns in the seventies, the most famous being a series about Herne the Hunter with Laurence James under the shared pseudonym of John J. McLaglen. I can't imagine him writing a Herbie book... but an author must make a living.
Derry Moffatt seems to have the most prolific of the British Disney novelizers. I don't know who he is, but he also wrote this tie-in of a non-animated film:
TREASURE OF MATECUMBE
Derry Moffatt Book Description: New English Library [NEL], 1977. Good. (Film/TV tie-in). Paperback. [Walt Disney Production] (two colour photo-inserts)
Have to go - my daughter Ottilia calls me! (She doesn't want to watch telly by herself. Which is understandable.) I'll write more about Smith and sleaze and other stuff later on.
Happy Easter to everyone! We'll have some relatives here and we will eat an Arab cuisine called "tagine" with lamb and pears! Later on we will eat pasha and mämmi (to the foreigners I'll later explain what mämmi is).
But here's something that has been fairly odd to me for quite a some time. I was writing about Guy N. Smith and found out (actually again, because I knew it before, but forgotten) that he started out in the mid-seventies writing new novelizations of the old Disney movies, such as Snow White. It's an odd idea and yet somehow intriguing. I dug into this and found that there were several British novelizations (note: not American) of the old Disney animated cartoons. Here's a rough list:
DUMBO
Derry Moffatt Book Description: NEL, 1975. Poor. (Film/TV tie-in). Paperback. (Walt Disney Production] (Junior text with l/d's)
THE FOX AND THE HOUND
Heather Simon Book Description: NEL, 1981. Poor. (Film/TV tie-in). Paperback. (Walt Disney Production) (Junior edition with colour stills insert)
PINOCCHIO
Derry Moffatt Book Description: NEL, 1975. Good -. (Film/TV tie-in). Paperback. (Walt Disney Production) (Junior novelisation with l/d's)T
The Lady and the Tramp
Moffatt, Derry
Book Description: New English Library (NEL), 1975. paperback / softback. Lady and the Tramp 1st film edition paperback,
THE SWORD IN THE STONE
Moffatt, Derry (adapts) Book Description: p/b: NEL 1976 (Illus.).
Sleeping Beauty
Smith, Guy N Book Description: New English Library (NEL).
SNOW WHITE AND THE SEVEN DWARFS
Guy N. Smith Book Description: New English Library [NEL], 1975. (Film/TV tie-in). Paperback. ISBN: 0450026841. (novelisation of the Disney film by noted horror writer) (contains many b&w line drawings)
Robin Hood
Adaptation By Derry Moffatt Book Description: Uk: New English Library, 1975.
Disney's the Aristocats
Derry Moffatt Book Description: UK: New English Library, 1976.
Cinderella
Derry Moffatt; NEL 1976
WINNIE-THE-POOH AND TIGGER TOO
Janet Sacks Book Description: NEL, 1979. (Film/TV tie-in). Paperback. (Children's novelisation)
These also caught my eye:
Herbie Goes To Monte Carlo
Harvey, John Book Description: New English Library (NEL), 1978.
HERBIE RIDES AGAIN
John Harvey Book Description: NEL, 1977. Very Good -. (Film/TV tie-in). Paperback. [Walt Disney production]
ONE OF OUR DINOSAURS IS MISSING
John Harvey Book Description: NEL, 1976. Very Good. (Film/TV tie-in). Paperback. [Walt Disney Production] (Junior text with colour stills inset).
..because John Harvey has become known as the writer of the Resnick books, very good police procedurals set in the UK. Harvey wrote tons of hardboiled and ultraviolent Westerns in the seventies, the most famous being a series about Herne the Hunter with Laurence James under the shared pseudonym of John J. McLaglen. I can't imagine him writing a Herbie book... but an author must make a living.
Derry Moffatt seems to have the most prolific of the British Disney novelizers. I don't know who he is, but he also wrote this tie-in of a non-animated film:
TREASURE OF MATECUMBE
Derry Moffatt Book Description: New English Library [NEL], 1977. Good. (Film/TV tie-in). Paperback. [Walt Disney Production] (two colour photo-inserts)
Have to go - my daughter Ottilia calls me! (She doesn't want to watch telly by herself. Which is understandable.) I'll write more about Smith and sleaze and other stuff later on.
Happy Easter to everyone! We'll have some relatives here and we will eat an Arab cuisine called "tagine" with lamb and pears! Later on we will eat pasha and mämmi (to the foreigners I'll later explain what mämmi is).
Sunday, March 20, 2005
Oops
Before Jukkahoo gets in, I'll mention that two authors I forgot to mention that I'll be writing about, are William Beckford, writer of the classic "Vathek" (from the 1820's or so), and August Derleth, who is more important as a publisher and a figure than a writer.
Guy N. Smith
I'm editing a reference book on foreign horror writers with my friend, Jukka Halme, for the Finnish library books publisher. I don't have much to write myself - I will handle Nancy A. Collins, Thomas Tryon (The Other), Peter Ackroyd (Hawksmoor is easily the most frightening book I've ever read) and Guy N. Smith. (I may have forgotten something, but Jukka will surely correct me.) The rest of the job is editing the entries we receive (and we of course have to write the introduction). Jukka will write about authors like Joe Lansdale and Richard Matheson. (I envy him.)
I just finished Smith's "Cannibals" (1986) last night. It's his only translation (apart from one or two short stories) and I only wonder why he hasn't had any more translations. It must have something to do with the fact that the Finnish readers have never really cared for horror - with the possible exception of Stephen King and Dean Koontz and couple other bestsellers. Smith has been hugely popular in England, his homeland, and he has produced paperbacks steadily for over thirty years now, starting from "Werewolf by Moonlight" (1974). He has also written Westerns and some crime novels. (I have a hardback Western novel from Robert Hale's Black Horse imprint that is dedicated to Guy N. Smith. I wonder if it's really Smith himself thus giving away his authorship...) He has a large following in Poland (!), so why not in Finland? I don't know. Maybe it has to do with the fact the Finnish cover is just awful. One of the ugliest in fact. (But f**k me if I know how to post a picture here!)
I don't really know if "Cannibals" is a good book or not. It's a fast read and it's very nasty - even children get killed and eaten. But there are problems. Some subplots are left unravelled. The premise of the book is a bit implausible - how on earth no one outside the small village of Invercurie knows nothing about the cannibals living in the caves near the village? Is it really possible that the Great Britain should have such remote corners that no one hears about ravaging human eaters? (The same impossibility is seen in such celebrated movies as The Wicker Man, in which Christopher Lee has a cultish league of worshippers of Celtic gods on an island - well, Invercurie is not even an island.)
The characters are not very vivid, but some of them come alive with small strokes. The dialogue borders on ridiculous and the hero in the lead - a policeman called Phil Drake - is nothing but muscles and some hard guts. He is brother to one of the early victims, but he never touches the situation. Strong, silent type, huh?
I think "Cannibals" is a horror novel that you might call "hilarious". It is scary at times and very nasty at all times, but it's never serious. John Wyndham's and other writers' horror novels from the fifties and sixties stem from an era when the UK was under threat to lose its power on seas and losing its imperialist dominions. In the seventies and eighties there were no such threats (at least not so big to warrant a flow of genre books and films). So it seems fairly safe to say that "Cannibals" is a pastiche of Wyndham's and John Christopher's serious catastrophe fantasies. (There is also influence of "Straw Dogs" and other films where the protagonists suffer under the hands of undereducated country people, but you'd think it had lost its power in 1986.)
Since this is the only translation by Guy N. Smith, I won't be reading anything else by him, except for the short stories. Maybe in the future I'll pick something up when I want something that is both stupid and scary at the same time...
I just finished Smith's "Cannibals" (1986) last night. It's his only translation (apart from one or two short stories) and I only wonder why he hasn't had any more translations. It must have something to do with the fact that the Finnish readers have never really cared for horror - with the possible exception of Stephen King and Dean Koontz and couple other bestsellers. Smith has been hugely popular in England, his homeland, and he has produced paperbacks steadily for over thirty years now, starting from "Werewolf by Moonlight" (1974). He has also written Westerns and some crime novels. (I have a hardback Western novel from Robert Hale's Black Horse imprint that is dedicated to Guy N. Smith. I wonder if it's really Smith himself thus giving away his authorship...) He has a large following in Poland (!), so why not in Finland? I don't know. Maybe it has to do with the fact the Finnish cover is just awful. One of the ugliest in fact. (But f**k me if I know how to post a picture here!)
I don't really know if "Cannibals" is a good book or not. It's a fast read and it's very nasty - even children get killed and eaten. But there are problems. Some subplots are left unravelled. The premise of the book is a bit implausible - how on earth no one outside the small village of Invercurie knows nothing about the cannibals living in the caves near the village? Is it really possible that the Great Britain should have such remote corners that no one hears about ravaging human eaters? (The same impossibility is seen in such celebrated movies as The Wicker Man, in which Christopher Lee has a cultish league of worshippers of Celtic gods on an island - well, Invercurie is not even an island.)
The characters are not very vivid, but some of them come alive with small strokes. The dialogue borders on ridiculous and the hero in the lead - a policeman called Phil Drake - is nothing but muscles and some hard guts. He is brother to one of the early victims, but he never touches the situation. Strong, silent type, huh?
I think "Cannibals" is a horror novel that you might call "hilarious". It is scary at times and very nasty at all times, but it's never serious. John Wyndham's and other writers' horror novels from the fifties and sixties stem from an era when the UK was under threat to lose its power on seas and losing its imperialist dominions. In the seventies and eighties there were no such threats (at least not so big to warrant a flow of genre books and films). So it seems fairly safe to say that "Cannibals" is a pastiche of Wyndham's and John Christopher's serious catastrophe fantasies. (There is also influence of "Straw Dogs" and other films where the protagonists suffer under the hands of undereducated country people, but you'd think it had lost its power in 1986.)
Since this is the only translation by Guy N. Smith, I won't be reading anything else by him, except for the short stories. Maybe in the future I'll pick something up when I want something that is both stupid and scary at the same time...
Sunday, March 13, 2005
The Tampere Film Festival
I was for two days at the Tampere Film Festival [hey, I made a hyperlink!]. It's an international film festival that shows mainly short subjects, ranging from old experimental classics to new student works. I made it to four screenings - rest of the time I browsed through some used book stores in Tampere and went to the bars with friends (and made some new ones). Two most important screenings were a Carte Blanche by Mika Taanila, the prominent Finnish experimental-documentary maker, and a screening dedicated to Auschwitz.
Taanila had made up a very entertaining collection of experimental films from many different eras, starting from Luis Buñuel's "Un Chien Andalou" (which is still a truly great film, with only one or two minor points of having too much in-jokes) and ending to rather recent flicker and found footage films. I even liked Kenneth Anger's "Invocation of My Demon Brother", even though I haven't really cared for his films in the past. There was a great film with a scene taken out from To Kill a Mockinbird in which the director had made loops of the short cuts from the film, so that the action started to get repetitive all of the sudden. Everyone was laughing.
Not many were laughing in the Auschwitz screening. It started with Alain Resnais's "Night and the Fog". I said to someone that - to paraphrase Adorno - you cannot make films about Auschwitz after Resnais. There's no need to. "Night and the Fog" says it all. Its unsentimentality and matter-of-factness make it a very powerful film indeed and I had very hard time to prevent myself from crying out loud in the end - the scenes of the human capability to make unjustice to others were overwhelming. The film should be shown in schools to all the students.
The rest of the films in the screening looked pretty pale in comparison.
Taanila had made up a very entertaining collection of experimental films from many different eras, starting from Luis Buñuel's "Un Chien Andalou" (which is still a truly great film, with only one or two minor points of having too much in-jokes) and ending to rather recent flicker and found footage films. I even liked Kenneth Anger's "Invocation of My Demon Brother", even though I haven't really cared for his films in the past. There was a great film with a scene taken out from To Kill a Mockinbird in which the director had made loops of the short cuts from the film, so that the action started to get repetitive all of the sudden. Everyone was laughing.
Not many were laughing in the Auschwitz screening. It started with Alain Resnais's "Night and the Fog". I said to someone that - to paraphrase Adorno - you cannot make films about Auschwitz after Resnais. There's no need to. "Night and the Fog" says it all. Its unsentimentality and matter-of-factness make it a very powerful film indeed and I had very hard time to prevent myself from crying out loud in the end - the scenes of the human capability to make unjustice to others were overwhelming. The film should be shown in schools to all the students.
The rest of the films in the screening looked pretty pale in comparison.
Tuesday, March 08, 2005
Why are one's parents always annoying?
A friend said: when you deal with your parents, you always regress. You always go back to your childhood or teenage years when you had difficulties with them.
Another friend said: no matter how old you are, you're always a teenager when your parents are around.
We've been wondering with Elina what's the matter with most people's parents. They are just plain weird. Elina's parents won't usually eat the food *we* make and insist on making their own. That's just one example.
But I was quite fed up with my mother earlier this week, presumably on the same day when I wrote "thanks, mom and dad!" Mom phoned and said that she won't come to visit us this Easter and made up some terrible excuse I didn't believe for a minute. She has these mental problems and I think she has some sort of travel fear. I shouldn't blame her for this, but it feels like she doesn't want to meet us and be with her children and grandchildren. And I don't know what to do with it. I don't want to shout at her, but I feel powerless in front of her excuses.
***
This was a good day, though. Two publishers phoned and said that our books have come out: the book on rare first names and the book about talkkuna (I wrote about this earlier; 'talkkuna', for all you foreigners reading this, is a Finnish snack food - it's cooked and minced oat (sometimes with barley and peas) and it's usually eaten with yoghurt or melted ice cream and berries). It was a funny coincidence.
On the other hand, I had an argument with the editors of my cinema book. The editor suggested a minor change that seemed irrelevant to me and I didn't want to do it. He finally got better of me and I just said: do whatever you want, you are the publisher. It feels like I'm some touchy writer.. it's embarrassing to get mad at people just doing their job. I've snapped back at editors earlier (and I may've frightened the editor of the talkkuna book with comments about her comments on some other book suggestions). It would be a relief to hear whether this happens to all the authors, since I usually think I'm a pretty easy going guy, but with these editors, nice people though they are, I've had my share of arguments.
***
Nice day at the flea market today (again!). We went for a business with Elina and Kauto and decided to drop by a flea market we don't usually go to. I found a Finnish Foreign Legion novel by Kapt. Hell (if I ever learn how to post images here, I will scan it) and the translation of "King of the Beggars" by Leslie Charteris (actually by Henry Kuttner, say those in the know). The crop of the cream was, however, the book on the film "Niebelungenlied" by Thea von Harbou. I think it is the first German edition from 1924 by the writer of the Fritz Lang film (and his wife). I don't know what I will do with it, but it's nice to have. It's amazing to think what this was doing in the ordinary Finnish flea market.
Another friend said: no matter how old you are, you're always a teenager when your parents are around.
We've been wondering with Elina what's the matter with most people's parents. They are just plain weird. Elina's parents won't usually eat the food *we* make and insist on making their own. That's just one example.
But I was quite fed up with my mother earlier this week, presumably on the same day when I wrote "thanks, mom and dad!" Mom phoned and said that she won't come to visit us this Easter and made up some terrible excuse I didn't believe for a minute. She has these mental problems and I think she has some sort of travel fear. I shouldn't blame her for this, but it feels like she doesn't want to meet us and be with her children and grandchildren. And I don't know what to do with it. I don't want to shout at her, but I feel powerless in front of her excuses.
***
This was a good day, though. Two publishers phoned and said that our books have come out: the book on rare first names and the book about talkkuna (I wrote about this earlier; 'talkkuna', for all you foreigners reading this, is a Finnish snack food - it's cooked and minced oat (sometimes with barley and peas) and it's usually eaten with yoghurt or melted ice cream and berries). It was a funny coincidence.
On the other hand, I had an argument with the editors of my cinema book. The editor suggested a minor change that seemed irrelevant to me and I didn't want to do it. He finally got better of me and I just said: do whatever you want, you are the publisher. It feels like I'm some touchy writer.. it's embarrassing to get mad at people just doing their job. I've snapped back at editors earlier (and I may've frightened the editor of the talkkuna book with comments about her comments on some other book suggestions). It would be a relief to hear whether this happens to all the authors, since I usually think I'm a pretty easy going guy, but with these editors, nice people though they are, I've had my share of arguments.
***
Nice day at the flea market today (again!). We went for a business with Elina and Kauto and decided to drop by a flea market we don't usually go to. I found a Finnish Foreign Legion novel by Kapt. Hell (if I ever learn how to post images here, I will scan it) and the translation of "King of the Beggars" by Leslie Charteris (actually by Henry Kuttner, say those in the know). The crop of the cream was, however, the book on the film "Niebelungenlied" by Thea von Harbou. I think it is the first German edition from 1924 by the writer of the Fritz Lang film (and his wife). I don't know what I will do with it, but it's nice to have. It's amazing to think what this was doing in the ordinary Finnish flea market.
Monday, March 07, 2005
My family, once more
I forgot to mention yesterday that my father and mother were both journalists. My dad worked in the same newspaper (Satakunnan Työ, www.satakunnantyo.fi - sorry, still don't know how to make hyperlinks) for over 30 years and is now retired. My mother started her own business in the mid-eighties and is also now retired, for health reasons.
They met in a newspaper called Uusi Päivä (New Day) in Turku - in the same building where we live now! Uusi Päivä is no more, it ceased publication in 1969, just after they moved from Turku to Rauma where I was born. I don't know why it ceased, but I've heard later that there were other newspapers in Turku that were also put down at the same time. Uusi Päivä was a Leftist paper and could very bravely boast of having given the legendary "one-star man", Tapani Maskula, the movie critic of the Turun Sanomat, his first regular column in the sixties.
My dad had started writing in the mid-sixties, when he wrote about movies for Forssan Lehti. He was sixteen or seventeen years old and had already put up a movie club with some friends of his. I think the first film he ever reviewed was "The Bitter Victory" by Nicholas Ray (which I haven't seen myself, by the way). He's the one who taught me how to watch cinema and took me by the hand to see "The Big Sleep" and other classics (and later on taught me the magic of old books).
My mother wrote just about everything in Uusi Päivä, mostly news, but also theater and book critics, but after she had born me and my big brother she pretty much got away from these things. There may have been some sour human relationships at work, since she should've got some job at Satakunnan Työ where my dad worked, but for some reason she didn't. Later after my parents had divorced she worked there as a proof reader, but never as a staff writer, even though she would've had the capabilities.
Hence they were both writing people and tried their hands with fiction. Unluckily they didn't get very far with it. However they taught me and my brothers and sister that you can live by writing. This is exactly what I do. Thanks, mom and dad!
They met in a newspaper called Uusi Päivä (New Day) in Turku - in the same building where we live now! Uusi Päivä is no more, it ceased publication in 1969, just after they moved from Turku to Rauma where I was born. I don't know why it ceased, but I've heard later that there were other newspapers in Turku that were also put down at the same time. Uusi Päivä was a Leftist paper and could very bravely boast of having given the legendary "one-star man", Tapani Maskula, the movie critic of the Turun Sanomat, his first regular column in the sixties.
My dad had started writing in the mid-sixties, when he wrote about movies for Forssan Lehti. He was sixteen or seventeen years old and had already put up a movie club with some friends of his. I think the first film he ever reviewed was "The Bitter Victory" by Nicholas Ray (which I haven't seen myself, by the way). He's the one who taught me how to watch cinema and took me by the hand to see "The Big Sleep" and other classics (and later on taught me the magic of old books).
My mother wrote just about everything in Uusi Päivä, mostly news, but also theater and book critics, but after she had born me and my big brother she pretty much got away from these things. There may have been some sour human relationships at work, since she should've got some job at Satakunnan Työ where my dad worked, but for some reason she didn't. Later after my parents had divorced she worked there as a proof reader, but never as a staff writer, even though she would've had the capabilities.
Hence they were both writing people and tried their hands with fiction. Unluckily they didn't get very far with it. However they taught me and my brothers and sister that you can live by writing. This is exactly what I do. Thanks, mom and dad!
Sunday, March 06, 2005
Still about my early writing
I was actually lying when I said that my private eye hero Joe Novak debuted in the first issue of Isku. He debuted in a little booklet called "Joe Novak pinteessä" aka "Joe Novak in Trouble" that I self-published in 1997, after I graduated from the university. In the book there were several very short parodies of hardboiled P.I. fiction. One story was about Sam Odessa who went to Amsterdam to look for the missing rock star Mike Monroe. There was also a piece about Bill Harzia, which I think is still quite a funny name.
The title story can be read in English in here:
http://www.sci.fi/~phinnweb/livingroom/joenovak.html
Erkki Rautio of the pHinnWeb fame liked the story enough to translate it and put it on his website. Check it out.
The print run of "Joe Novak pinteessä" was 25 and I gave them away free. If anyone ever comes across a copy, be sure to grab it! If you already have a copy, hang on to it! (If you ask nicely and buy me a cider (preferably something French), I can try to locate the proofs and make a second edition!)
I wrote earlier about my big brother, who also wrote all kinds of stuff when he was around 10 and 14. I remember one quite long story, a novel almost, that told about the Soviet-British invasion of Iran in the early summer of 1941. It must be only fiction ever written about that war!
(And it is a true story. This is what Bartleby.com says:
"INVASION OF IRAN by Soviet and British forces. The Allies occupied Tehran on Sept. 16. Riza Shah abdicated and was succeeded by his son, MUHAMMAD RIZA SHAH. The presence of Soviet and British troops, and after 1942 of American advisers, sharply reduced the power of the shah and the government for the duration of the Allied occupation (1941–46).")
(If someone knows about fiction written about this war, let me know.)
As for the other members of my family, I remember that my mother tried to write a short story for a romance magazine when she was unemployed. I remember seeing the draft. A woman meets a man, etc. I don't think it was published - have to ask her, though. My dad once did a outline for a satirical novel set in the last days of the Nazi Germany. The Nazi officers had a plan to clone the best of the Nazi leaders and they had to produce lots of sperm for this purpose. There was a very good line in my dad's papers: "Kädet käyvät/Hands go to action." I've been toying with the idea of writing his outline for a full novel.
So, it's a literary family. And it doesn't actually stop here. My dad's second wife has published a bibliography of books about composting (!) and has studied the works of Arvid Lydecken, Finnish fairy-tale and adventure writer. My kid brother has written - as you may remember from the story of the Demars - some quirky rock lyrics for his several bands and my little sister does comics.
***
Kauto goes on all fours already! He's only six months old! And he clearly has a plan of standing up pretty soon. It's amazing. And he says words. He says something like "ääitä" every time Elina comes to room. We are wondering if it's just a coincidence or are there some strange forces working? Kauto said also "tteeerve" when I said "terve/hi" to him.
Bloody goddam Mozart, that kid!
Saturday we had a flea market trip to Loimaa which is a small town near Turku. We've been there couple of times already, since we think it's the best flea market town in all Finland. That's true. We came up with four bags of all kinds of stuff, from a groovy seventies velvet jacket to loads of terry cloth children's clothes from the seventies. (Actually 18 of them from one flea market alone!) We also found some seventies and eighties toys for Kauto. They are way cool. Not many books, though. It's possible that I found the first Finnish translation of Pablo Neruda, in the year book of Finnish Communist Party in 1952! Loimaa has had a used book store, but the only remains are stickers in the windows of an empty building.
The title story can be read in English in here:
http://www.sci.fi/~phinnweb/livingroom/joenovak.html
Erkki Rautio of the pHinnWeb fame liked the story enough to translate it and put it on his website. Check it out.
The print run of "Joe Novak pinteessä" was 25 and I gave them away free. If anyone ever comes across a copy, be sure to grab it! If you already have a copy, hang on to it! (If you ask nicely and buy me a cider (preferably something French), I can try to locate the proofs and make a second edition!)
I wrote earlier about my big brother, who also wrote all kinds of stuff when he was around 10 and 14. I remember one quite long story, a novel almost, that told about the Soviet-British invasion of Iran in the early summer of 1941. It must be only fiction ever written about that war!
(And it is a true story. This is what Bartleby.com says:
"INVASION OF IRAN by Soviet and British forces. The Allies occupied Tehran on Sept. 16. Riza Shah abdicated and was succeeded by his son, MUHAMMAD RIZA SHAH. The presence of Soviet and British troops, and after 1942 of American advisers, sharply reduced the power of the shah and the government for the duration of the Allied occupation (1941–46).")
(If someone knows about fiction written about this war, let me know.)
As for the other members of my family, I remember that my mother tried to write a short story for a romance magazine when she was unemployed. I remember seeing the draft. A woman meets a man, etc. I don't think it was published - have to ask her, though. My dad once did a outline for a satirical novel set in the last days of the Nazi Germany. The Nazi officers had a plan to clone the best of the Nazi leaders and they had to produce lots of sperm for this purpose. There was a very good line in my dad's papers: "Kädet käyvät/Hands go to action." I've been toying with the idea of writing his outline for a full novel.
So, it's a literary family. And it doesn't actually stop here. My dad's second wife has published a bibliography of books about composting (!) and has studied the works of Arvid Lydecken, Finnish fairy-tale and adventure writer. My kid brother has written - as you may remember from the story of the Demars - some quirky rock lyrics for his several bands and my little sister does comics.
***
Kauto goes on all fours already! He's only six months old! And he clearly has a plan of standing up pretty soon. It's amazing. And he says words. He says something like "ääitä" every time Elina comes to room. We are wondering if it's just a coincidence or are there some strange forces working? Kauto said also "tteeerve" when I said "terve/hi" to him.
Bloody goddam Mozart, that kid!
Saturday we had a flea market trip to Loimaa which is a small town near Turku. We've been there couple of times already, since we think it's the best flea market town in all Finland. That's true. We came up with four bags of all kinds of stuff, from a groovy seventies velvet jacket to loads of terry cloth children's clothes from the seventies. (Actually 18 of them from one flea market alone!) We also found some seventies and eighties toys for Kauto. They are way cool. Not many books, though. It's possible that I found the first Finnish translation of Pablo Neruda, in the year book of Finnish Communist Party in 1952! Loimaa has had a used book store, but the only remains are stickers in the windows of an empty building.
Friday, March 04, 2005
Sorry
I forgot to mention this: The Johns Hopkins stories are from 1995-1996. The last one may be from 1997. I'm not sure anymore.
So, they are not really early stories, since I've been writing fiction of my own ever since I was seven! I wrote my first crime stories in elementary school while I was ten or eleven. I remember writing something about a Finnish spy who had a jumping car quite like KITT of Michael Knight. A school mate read the story and said: cool stuff. My big brother also wrote all kinds of stuff. You might describe us as pulp writers, since we wrote war, espionage and adventure stories. And science fiction! I remember also something about sportsmen. We tried our hands with everything. (My brother has since semi-self-published a fantasy novel, I have published only one or two stories - one of them in my own mag! How low can you get?)
My first hardboiled experiment was written in 1985 or 1986, when I was almost fourteen. I have some of these still somewhere, but I haven't read them in a while. None of these are in electronic format, so I won't be able to post them here (maybe you're only too lucky...). I remember that I made up a list of the names for all my future private eyes. Ed Aristoteles is a favourite. Joe Novak who debuted in Isku stems from that era, and so does Ted von Mayerling, who is Novak's rich and annoying colleague. I also had a hero called Sam Odessa, which is a cool name still.
So, they are not really early stories, since I've been writing fiction of my own ever since I was seven! I wrote my first crime stories in elementary school while I was ten or eleven. I remember writing something about a Finnish spy who had a jumping car quite like KITT of Michael Knight. A school mate read the story and said: cool stuff. My big brother also wrote all kinds of stuff. You might describe us as pulp writers, since we wrote war, espionage and adventure stories. And science fiction! I remember also something about sportsmen. We tried our hands with everything. (My brother has since semi-self-published a fantasy novel, I have published only one or two stories - one of them in my own mag! How low can you get?)
My first hardboiled experiment was written in 1985 or 1986, when I was almost fourteen. I have some of these still somewhere, but I haven't read them in a while. None of these are in electronic format, so I won't be able to post them here (maybe you're only too lucky...). I remember that I made up a list of the names for all my future private eyes. Ed Aristoteles is a favourite. Joe Novak who debuted in Isku stems from that era, and so does Ted von Mayerling, who is Novak's rich and annoying colleague. I also had a hero called Sam Odessa, which is a cool name still.
Thursday, March 03, 2005
Early stories by me (in Finnish)
I dug out some early crime parodies of mine - thought someone might be interested... These feature a private eye called Johns Hopkins. (I hope everyone notices the pun on Johns Hopkins University.) The stories are parodic and written only for the fun of it. I don't know how well these hold up (or if they hold up at all), but I have to get these out. (If I were a magazine editor and these were offered, I don't know whether I'd publish them...)
Actually they have been published. They appeared in Legenda, the faculty zine I was making while I was studying. ("Ainejärjestölehti" in Finnish, what's it in English?)
I didn't edit these a bit. It may be obvious while you read them. Some of these I wrote as e-mails message to the editor. Talk about pulp writing... And a word of warning: the stories end before there's any solution. Sorry, I didn't have patience and the Legenda editor didn't want any more of these...
Here goes:
Johns Hopkinsin seikkailuja
Osa 1
Tämä jakso on omistettu Federico Fellinille
Juna oli täynnä. Se oli niin täynnä, etten olisi saanut De Palmaa kiinni. Minun olisi täytynyt ensiksi raivata ihmiset pois tieltä. Näin ihmisten päiden ylitse, kuinka De Palma onnistui raivaamaan tietään nopeammin kuin minä. Olin nähnyt hänen tekevän samoin kaupungin ruuhkassa, jossa hänen reittinsä saattoi kuvitella mutkittelevaksi - kuin käärme, josta näkyy vain omituisesti kohoileva pää.
Edessäni oli yllättäen nainen, joka seisoi muista poiketen junan tulosuuntaan. En pystynyt tungoksessa näkemään, mutta tunsin jaloissani, että naisella oli minihame vai sanoisinko mikro-, ja sen alla (tai jälkeen) sukat. Ja mahdollisesti korkokengät: vaikka hän ei näyttänyt kovinkaan pitkältä, hän oli siinä seisoessaan minun pituiseni.
Hän piteli pistoolia vatsaani vasten. "Mikä on seuraava pysäkki?" hän kysyi. Hänen äänensä oli samaan aikaan kuulas ja kova - tunsin paradoksi vihlaisevan sieluani ja munaskuitani.
"En tiedä", sanoin. "Ehkä Odessa."
"Odessa. Sopii hyvin." Nainen hymyili minulle. "Jäämme siis Odessassa pois."
En voinut tehdä mitään: katselin, kuinka De Palma etääntyi yhä kauemmas, eikä hän edes katsonut taakseen. Kuvittelin, kuinka hän olisi niin tehdessään virnistänyt vai vähintään iskenyt silmää ja kadonnut näkymättömiin. Katsoin sen sijaan naista: hän oli varmasti yksi kauneimmista koskaan näkemistäni naisista, ja ihmettelin, mitähän tästäkin jutusta taas tulisi. Muistin vastaavan kohtauksen jostain ulkomaalaisesta elokuvasta, mutta siinä mies oli ollut halukkaampi lähtemään naisen mukaan kuin minä. Minua uhattiin aseella ja minua uhkasi aseella nainen, jonka ääni oli kuulas ja kova ja jonka ase ei ollut helmiäisperäinen Beretta, vaan jykevä Colt Government. "Saanko polttaa?" kysyin.
"Tämä on tupakoimattomien vaunu."
"Tässä hienhajussa sitä ei huomaisi."
Nainen nyrpisti nenäänsä. "Se on totta."
Olin vitsissäni osunut enemmän oikeaan kuin vaunuun noustessani olin tajunnutkaan: vaunu todella haisi hielle, työtä pakenevien, kotiin luikkivien ihmisten likaista hajua, jossa tuntui palkkatyön ikuinen leima. Vaunussa haisi lisäarvo kaikkein marxilaisimmassa mielessä. "Kasatkaa, kasatkaa! Siinä on Mooses ja hänen profeettansa", sanoin hetken mielijohteesta.
Nainen katsoi minua kulmat rypyssä ja kysyi, mitä oikein horisin.
"En tiedä aina itsekään. Olen opiskellut filosofiaa ja kansantaloustiedettä. Valmistuin 1987, tutkielmani aihe oli Marx ja tilastojen retoriikka."
"Kuulostaa kirjallisuustieteeltä."
"Aivan. Tein kirjallisuudesta cum lauden erinomaisin arvosanoin. Minut tunnettiin yliopistolla miehenä, jolla oli yksi omituisimmista sivuaineyhdistelmistä."
Nainen hymyili minulle taas, sitten keskustelumme vaikeni. Mietin vielä kerran mahdollisuuksiani. Vaunu oli liian täynnä, jotta olisin voinut tehdä mitään. Vieressäni tungeksivat, lisäarvolta haisevat työläiset olisivat estäneet kaikki yritykseni lyödä naista tehokkaasti (ei niin, että olisin kauheasti halunnut häntä tai ketä tahansa muutakaan naista lyödä) ja he olisivat joutuneet tulilinjalle, jos olisi alettu ammuskella. Niinpä katselin maisemia vielä sen 12 minuuttia, joka junalta kesti saapua Odessaan. Nainen ohjasi minut pois - mikä meni täpärälle, sillä tungos vaunussa ei vähentynyt ja laiturilta olisi mielellään noussut junaan kymmenittäin ihmisiä, joille nainen heilautti asettaan - ja sanoi: "Mennään asemalle." Hän laittoi aseen käsilaukkuunsa, alkoi kävellä rauhallisesti kohti asemarakennusta, ja näin, että hänellä todella oli mikrohame ja korkokengät ja kiiltävät sukat, joita pitelivät varmasti ylhäällä kipakasti napsuvat sukkanauhat.
jatkuu...
Johns Hopkinsin seikkailuja
Osa 2
Tämä jakso on omistettu Ray Kelloggille
Nainen käveli hitaasti, harkitun hitaasti kohti Odessan rautatieaseman vaatimattoman näköistä, joskin ilmeisesti vanhaa rakennusta. Ihmettelin jonkin aikaa häntä ja hänen käytöstään ja asettaan ja sääriään ja mikrohamettaan, sitten lähdin seuraamaan häntä.
Asemarakennuksessa nainen meni päättäväisen näköisenä tavarasäilytykseen. Tiskin takana seisoi pitkä mies, joka oli sen näköinen kuin olisi seissyt siellä Aatamin ja Eevan luomisesta lähtien - ei niin, etteikö hänkin olisi kärsinyt syntiinlankeemuksen kiroista: hän katseli naista samalla tavalla kuin minäkin, samalla tavalla kuin kaikki miehet, samalla tavalla kuin tämän kirjoittajakin. Nainen hymyili. Hän ojensi kätensä ja sanoi: "Viisitoista."
Miehen hymy hyytyi. "Pahus", hän sanoi. "Olisin niin toivonut..."
"Turha toivo. Näin tämä aina menee. Ei aina voi voittaa." Nainen ojensi kättään lähemmäksi miestä.
Mies kumartui tiskin alle ja otti sieltä jotain ja antoi sen naiselle. Se oli avain. Nainen käveli edelleen harkitun hitaasti säilytyslokeroille, otti sieltä nahkaisen kassin, jossa luki Kipling (oliko laukku ostettu Suomesta? Suhteeni tuohon vähän tunnettuun maahan saisi uusia sävyjä, jos näin todella olisi), heilautti sen olalleen ja sanoi: "Odota." Hän meni laukun kanssa naistenhuoneeseen, oli siellä kuusi minuuttia, tuli takaisin ja oli erinäköinen. Mikrohame oli vaihtunut suoriin housuihin, korkokengät käytännöllisiin avokkaisiin, uhkeasti rinnat paljastanut toppi oli liituraitainen bleiseri. Nainen hymyili minulle ja heitti laukun lokeroon, lukitsi sen, otti avaimen lukosta ja vei sen säilytykseen. Sitten hän tuli luokseni ja sanoi: "Seuraa."
Nainen käveli, ei enää hitaasti, vaan nopeasti, melkein pidäkkeettömästi, lippumyymälän ovesta sisään, heilautti kättään virkailijoille, joista toinen - kaljuuntuva, vanhanaikaista sähköttäjän lippaa päässään pitävä mies - rypisti kulmiaan. Hän avasi oven ja viittasi minut sisään. Menin ovelle. Nainen sanoi. "Minun tehtäväni päättyy tähän ja sinun tehtäväsi alkaa." Menin sisään - en ehtinyt kaiken myllerryksen keskellä miettiä, olisiko minun pitänyt suudella naista tai olisiko minun pitänyt antaa hänelle osoitteeni tai pyytää häntä ulos tai videä hänet uudelle juna-ajelulle tai kysyä, mistä tässä kaikessa on kyse - ja ovi sulkeutui takanani.
Huoneessa oli pöytä, jolla oli ruokaa - kokonaisen aterian verran. Pöydän toisella puolella istui mies, joka oli yhtä laiha kuin mies tavaransäilytyksessä, mutta hän oli terveemmän näköinen: hänen rusketuksensa oli tasainen, hänen pukunsa oli hyvin leikattu, hänen viiksensä oli siististi tasattu. "Istukaa ja nauttikaa lounasta kanssani." Miehen ääni oli tasainen - ei ollenkaan sellainen paradoksi kuin naisen (elämäni naisen) ääni. Istuuduin miestä vastapäätä ja eteeni tuotiin alkupala. Se oli porkkanakeittoa. "Ruoan tulee olla kuitupitoista." Katsoin miestä. Aloin syödä: ruoka oli hyvää, joskin vähäsuolaista. Pääruokana oli savipadassa valmistettua maissilla, paprikalla ja pähkinöillä maustettua lampaanlihaa, jälkiruokana oli talkkunajauhoja ja puolukoita piimässä (taas viittaus Suomeen! Mistä nämä ihmiset olivat saaneet tällaista paikallista herkkua?). Kun pääsimme kahviin ja lesepulliin asti, mies nojautui taaksepäin tuolissaan ja sanoi: "Nyt meidän aika on aika puhua liikeasioista."
jatkuu...
Juri Nummelin: Johns Hopkinsin seikkailuja
Tämä jakso on omistettu O. Henrylle
Mies nojautui taaksepäin ja sanoi: "Minun nimeni on Winfred Owen. Tiedättekö, kuka minä olen?"
Nimi toi mieleen muistoja englantilaisesta kirjallisuudesta ja vieläpä hyvin korkealaatuisesta sellaisesta. En kuitenkaan osannut yhdistää tätä miestä - joka nautti kuitupitoisia aterioita ja piti palveluksessaan sellaisia naisia kuin se, joka toi minut tänne pakotettuaan minut aseella uhaten ulos junasta Odessan (pieni kaupunki Teksasissa, ei ollenkaan niin tunnettu kuin isoveljensä, jonka kuvitteellista historiaa on niin hyvin elvytetty elokuvissa) rautatieasemalla - ja jotain varmastikin kauan sitten kuollutta brittirunoilijaa. Tämä ei kuitenkaan liene mikään Kuolleiden runoilijoiden seura?" sanoin sarkastisesti hymyillen. Epätietoisuuden peittää niin helposti kyynisyyteen ja kovaksikeitettyyn huulenheittoon - se ei ole mikään todellinen asenne.
"Winfred Owen - niinpä hyvinkin. Hän on vain kaimani. Ei edes sukua, vaikka tätini niin epäilikin. Ei, herra Hopkins - teilläkin on hyvin kirjallinen nimi ja vieläpä kirjallisempi kuin minulla ja se on jo paljon -, minä en ole se Winfred Owen."
Mietin hetken ajan, millaista elämä olisi, jos nimi olisi vaikkapa Leo Tolstoi ja Edgar Rice Burroughs (miesten nimiä tulee aina ensimmäiseksi mieleen), sitten sanoin:
"Minä luovutan. En tiedä, kuka te olette."
"Voisin sanoa Groucho Marxin sanoin: Kun tulin Amerikkaan, minulla oli kolikko taskussani. Nyt niitä on kaksi." Owen naurahti kankeasti ja liikahti jäykästi tuolissaan. Hänestä on helppo antaa lihavan miehen kuva, mitä hän ei suinkaan ollut: hän oli päinvastoin hyvinkin jäntevä. "Asiaan: Minä olen tällä hetkellä Yhdysvaltain rikkaimpia miehiä. Sitä vain ei tiedetä."
"Minä ainakaan en tiedä. Sehän on kuin yhdestä Vonnegutin romaanista..."
Owen keskeytti minut heilauttamalla kättään. "Aivan aivan. Tämä riittänee kuitenkin kirjallisuudesta. Minulla on teille työtehtävä. Tehän teette edelleen - niitä hommia?"
Nyökkäsin. Mitähän Owen mahtoi tarkoittaa? Minähän tein niin monenlaisia töitä. "Olin itse asiassa juuri töissä, kun..."
Owen heilautti taas kättään. "Malttakaa. Minä maksan enemmän."
Kuinka kukaan voisi maksaa enemmän kuin tämänhetkinen työnantajani, jolle katsoin edelleen olevan työllistetty? Owen saattoi liioitella ja valehdella - toisaalta, hän saattoi hyvinkin tietää, kuka oli laittanut minut varjostamaan De Palmaa. "Se on paljon rahaa", sanoin.
"Siitä ei ole ongelmaa. Maksan teille sata miljoonaa dollaria, jos etsitte minulle Laura Marsin."
Laura Mars! Tämä tarina harppaa välittömästi elokuvan - siis toisen fiktion - pariin: olin hämmästynyt, vilpittömästi. Mikä alkaa jostain, päättyy muuanne. Vanhat mystiikat kiertokulkuineen olivat silkkaa puppua.
Johns Hopkinsin seikkailuja
Osa 4
Tämä jakso on omistettu John T. Chancelle
Keskusteltuamme keikkani yksityiskohdista Wilfred Owen ohjasti minut ulos, antoi minulle muutaman hammastikun ja toivotti onnea. Sitä minä totisesti tarvitsin, koska 1) olin aina luullut, että Laura Mars oli ollut fiktiivinen henkilö ja 2) saisin, jos onnistuisin, haltuuni 50 000 dollaria.
Se ei tuntunut minusta itse asiassa kovinkaan hyvältä. Olin tottunut 25 dollarin päiväpalkkioihin ja kuluihin, mikä tietysti oli aina asettanut minut köyhälistön asemaan. Tästä tietysti lukija jo arvaa, että minä olen yksityisetsivä: ammatti, jonka habitus on hyvin fiktiivinen. Kuinka moni todellinen yksityisetsivä tekee sellaisia hommia kuin minä teen? Kuinka moni ravaa upeitten gimmojen perässä, jotka vuorostaan uhkailevat aseilla? Ja kuinka moni todellinen yksityisetsivä kuitenkin pitää yllä julkista kuvaa, joka on peräisin fiktiosta? Sherlock Holmes -kuvat puhelinluetteloissa ovat vain yksi esimerkki. Minut tunnettiin - kaiken muun lisäksi - piireissä miehenä, jolla on laaja (yli kaksituhatta nidettä) 30-, 40- ja 50-lukujen kovaksikeitetyn rikoskirjallisuuden kokoelma. Minä tiedän, mistä puhun. Olen aina ajatellut, että seikkailuni määräytyvät sen perusteella, mitä luen. Esimerkiksi Henry Kanen tarinassa...
Ajatukseni keskeytti ase. Taas kerran. Tällä kertaa ase tosin oli se helmiäisperäinen Beretta, jonka puutteen olin minut junasta pidättäneellä naisella huomannut. Tätä asetta, klassista kovaksikeitettyjen ja seikkailijanaisten suosimaa, piteli käsi, jonka tunnistin ja jonka en olisi uskonut nousevan minua vastaan (varsinkaan helmiäisperäistä Berettaa pidellen).
Nostin katseeni. (Olin ajatuksissani kävellyt koko ajan kohti Odessan (moniko lukijoista tietää, että nyt mennään koko ajan keskisessä Texasissa, lähellä Austinia?) keskustaa, ilmeisesti ajatuksenani vuokrata auto.) De Palma - mies, jonka perässä alunperin olin ollut, ja jonka lukijat muistanevat kaupungin hälinässä puikkelehtivana käärmeenä - sanoi: "On jo liian kauan siitä, kun olemme viimeksi kuunnelleet yhdessä Lionel Hamptonia."
"Se on totta ja olen pahoillani. Miksi osoittelet minua aseella? Ovatko menneisyydet aaveet saaneet sinut kiinni? Pelkäätkö sinä minua?"
De Palma huokaisi syvään, sitten hän päästi kaiken ilman ulos: "Olen niin kauan odottanut tilaisuutta hengittää uloskinpäin."
"Nyt se on mahdollista. Missä me voisimme kuunnella yhdessä Lionel Hamptonia?"
(Lionel Hampton, big band jazzin merkittävimpiä orkesterinjohtajia ja säveltäjiä, loi maineensa 40- ja 50-luvuilla, instrumentti vibrafoni.)
"Hamptonkin on menneisyyttä. Tälle aseelle on syynsä."
"Kuten kaikelle. Kerro minulle."
"Se on niin noloa.. minulle on annettu tehtäväksi.. poistaa sinut elävien kirjoista."
"Eufemismi. Haluat siis tappaa minut. Ampua."
"En varsinaisesti halua. Minä saan siitä rahaa.. oikeastaan niin minä vältyn itse tulemasta tapetuksi."
"Paljonko saat?"
De Palma hätääntyi. Hänen asekätensä alkoi täristä huomaamattomasti.
"Veikkaanpa, ettet saa kuin henkesi. Korkeintaan pullakahvit." Huomasin De Palman silmistä, että olin oikeassa (ehkä jopa pullakahvien suhteen). "Minä saan 50 000 dollaria yhdestä keikasta. Jos tulet mukaan, jaan kaiken kanssasi."
De Palma ei sanonut mitään. Hänen liipasinsormensa kiristyi. (Klassinen cliffhanger-tilanne.)
jatkuu...
Actually they have been published. They appeared in Legenda, the faculty zine I was making while I was studying. ("Ainejärjestölehti" in Finnish, what's it in English?)
I didn't edit these a bit. It may be obvious while you read them. Some of these I wrote as e-mails message to the editor. Talk about pulp writing... And a word of warning: the stories end before there's any solution. Sorry, I didn't have patience and the Legenda editor didn't want any more of these...
Here goes:
Johns Hopkinsin seikkailuja
Osa 1
Tämä jakso on omistettu Federico Fellinille
Juna oli täynnä. Se oli niin täynnä, etten olisi saanut De Palmaa kiinni. Minun olisi täytynyt ensiksi raivata ihmiset pois tieltä. Näin ihmisten päiden ylitse, kuinka De Palma onnistui raivaamaan tietään nopeammin kuin minä. Olin nähnyt hänen tekevän samoin kaupungin ruuhkassa, jossa hänen reittinsä saattoi kuvitella mutkittelevaksi - kuin käärme, josta näkyy vain omituisesti kohoileva pää.
Edessäni oli yllättäen nainen, joka seisoi muista poiketen junan tulosuuntaan. En pystynyt tungoksessa näkemään, mutta tunsin jaloissani, että naisella oli minihame vai sanoisinko mikro-, ja sen alla (tai jälkeen) sukat. Ja mahdollisesti korkokengät: vaikka hän ei näyttänyt kovinkaan pitkältä, hän oli siinä seisoessaan minun pituiseni.
Hän piteli pistoolia vatsaani vasten. "Mikä on seuraava pysäkki?" hän kysyi. Hänen äänensä oli samaan aikaan kuulas ja kova - tunsin paradoksi vihlaisevan sieluani ja munaskuitani.
"En tiedä", sanoin. "Ehkä Odessa."
"Odessa. Sopii hyvin." Nainen hymyili minulle. "Jäämme siis Odessassa pois."
En voinut tehdä mitään: katselin, kuinka De Palma etääntyi yhä kauemmas, eikä hän edes katsonut taakseen. Kuvittelin, kuinka hän olisi niin tehdessään virnistänyt vai vähintään iskenyt silmää ja kadonnut näkymättömiin. Katsoin sen sijaan naista: hän oli varmasti yksi kauneimmista koskaan näkemistäni naisista, ja ihmettelin, mitähän tästäkin jutusta taas tulisi. Muistin vastaavan kohtauksen jostain ulkomaalaisesta elokuvasta, mutta siinä mies oli ollut halukkaampi lähtemään naisen mukaan kuin minä. Minua uhattiin aseella ja minua uhkasi aseella nainen, jonka ääni oli kuulas ja kova ja jonka ase ei ollut helmiäisperäinen Beretta, vaan jykevä Colt Government. "Saanko polttaa?" kysyin.
"Tämä on tupakoimattomien vaunu."
"Tässä hienhajussa sitä ei huomaisi."
Nainen nyrpisti nenäänsä. "Se on totta."
Olin vitsissäni osunut enemmän oikeaan kuin vaunuun noustessani olin tajunnutkaan: vaunu todella haisi hielle, työtä pakenevien, kotiin luikkivien ihmisten likaista hajua, jossa tuntui palkkatyön ikuinen leima. Vaunussa haisi lisäarvo kaikkein marxilaisimmassa mielessä. "Kasatkaa, kasatkaa! Siinä on Mooses ja hänen profeettansa", sanoin hetken mielijohteesta.
Nainen katsoi minua kulmat rypyssä ja kysyi, mitä oikein horisin.
"En tiedä aina itsekään. Olen opiskellut filosofiaa ja kansantaloustiedettä. Valmistuin 1987, tutkielmani aihe oli Marx ja tilastojen retoriikka."
"Kuulostaa kirjallisuustieteeltä."
"Aivan. Tein kirjallisuudesta cum lauden erinomaisin arvosanoin. Minut tunnettiin yliopistolla miehenä, jolla oli yksi omituisimmista sivuaineyhdistelmistä."
Nainen hymyili minulle taas, sitten keskustelumme vaikeni. Mietin vielä kerran mahdollisuuksiani. Vaunu oli liian täynnä, jotta olisin voinut tehdä mitään. Vieressäni tungeksivat, lisäarvolta haisevat työläiset olisivat estäneet kaikki yritykseni lyödä naista tehokkaasti (ei niin, että olisin kauheasti halunnut häntä tai ketä tahansa muutakaan naista lyödä) ja he olisivat joutuneet tulilinjalle, jos olisi alettu ammuskella. Niinpä katselin maisemia vielä sen 12 minuuttia, joka junalta kesti saapua Odessaan. Nainen ohjasi minut pois - mikä meni täpärälle, sillä tungos vaunussa ei vähentynyt ja laiturilta olisi mielellään noussut junaan kymmenittäin ihmisiä, joille nainen heilautti asettaan - ja sanoi: "Mennään asemalle." Hän laittoi aseen käsilaukkuunsa, alkoi kävellä rauhallisesti kohti asemarakennusta, ja näin, että hänellä todella oli mikrohame ja korkokengät ja kiiltävät sukat, joita pitelivät varmasti ylhäällä kipakasti napsuvat sukkanauhat.
jatkuu...
Johns Hopkinsin seikkailuja
Osa 2
Tämä jakso on omistettu Ray Kelloggille
Nainen käveli hitaasti, harkitun hitaasti kohti Odessan rautatieaseman vaatimattoman näköistä, joskin ilmeisesti vanhaa rakennusta. Ihmettelin jonkin aikaa häntä ja hänen käytöstään ja asettaan ja sääriään ja mikrohamettaan, sitten lähdin seuraamaan häntä.
Asemarakennuksessa nainen meni päättäväisen näköisenä tavarasäilytykseen. Tiskin takana seisoi pitkä mies, joka oli sen näköinen kuin olisi seissyt siellä Aatamin ja Eevan luomisesta lähtien - ei niin, etteikö hänkin olisi kärsinyt syntiinlankeemuksen kiroista: hän katseli naista samalla tavalla kuin minäkin, samalla tavalla kuin kaikki miehet, samalla tavalla kuin tämän kirjoittajakin. Nainen hymyili. Hän ojensi kätensä ja sanoi: "Viisitoista."
Miehen hymy hyytyi. "Pahus", hän sanoi. "Olisin niin toivonut..."
"Turha toivo. Näin tämä aina menee. Ei aina voi voittaa." Nainen ojensi kättään lähemmäksi miestä.
Mies kumartui tiskin alle ja otti sieltä jotain ja antoi sen naiselle. Se oli avain. Nainen käveli edelleen harkitun hitaasti säilytyslokeroille, otti sieltä nahkaisen kassin, jossa luki Kipling (oliko laukku ostettu Suomesta? Suhteeni tuohon vähän tunnettuun maahan saisi uusia sävyjä, jos näin todella olisi), heilautti sen olalleen ja sanoi: "Odota." Hän meni laukun kanssa naistenhuoneeseen, oli siellä kuusi minuuttia, tuli takaisin ja oli erinäköinen. Mikrohame oli vaihtunut suoriin housuihin, korkokengät käytännöllisiin avokkaisiin, uhkeasti rinnat paljastanut toppi oli liituraitainen bleiseri. Nainen hymyili minulle ja heitti laukun lokeroon, lukitsi sen, otti avaimen lukosta ja vei sen säilytykseen. Sitten hän tuli luokseni ja sanoi: "Seuraa."
Nainen käveli, ei enää hitaasti, vaan nopeasti, melkein pidäkkeettömästi, lippumyymälän ovesta sisään, heilautti kättään virkailijoille, joista toinen - kaljuuntuva, vanhanaikaista sähköttäjän lippaa päässään pitävä mies - rypisti kulmiaan. Hän avasi oven ja viittasi minut sisään. Menin ovelle. Nainen sanoi. "Minun tehtäväni päättyy tähän ja sinun tehtäväsi alkaa." Menin sisään - en ehtinyt kaiken myllerryksen keskellä miettiä, olisiko minun pitänyt suudella naista tai olisiko minun pitänyt antaa hänelle osoitteeni tai pyytää häntä ulos tai videä hänet uudelle juna-ajelulle tai kysyä, mistä tässä kaikessa on kyse - ja ovi sulkeutui takanani.
Huoneessa oli pöytä, jolla oli ruokaa - kokonaisen aterian verran. Pöydän toisella puolella istui mies, joka oli yhtä laiha kuin mies tavaransäilytyksessä, mutta hän oli terveemmän näköinen: hänen rusketuksensa oli tasainen, hänen pukunsa oli hyvin leikattu, hänen viiksensä oli siististi tasattu. "Istukaa ja nauttikaa lounasta kanssani." Miehen ääni oli tasainen - ei ollenkaan sellainen paradoksi kuin naisen (elämäni naisen) ääni. Istuuduin miestä vastapäätä ja eteeni tuotiin alkupala. Se oli porkkanakeittoa. "Ruoan tulee olla kuitupitoista." Katsoin miestä. Aloin syödä: ruoka oli hyvää, joskin vähäsuolaista. Pääruokana oli savipadassa valmistettua maissilla, paprikalla ja pähkinöillä maustettua lampaanlihaa, jälkiruokana oli talkkunajauhoja ja puolukoita piimässä (taas viittaus Suomeen! Mistä nämä ihmiset olivat saaneet tällaista paikallista herkkua?). Kun pääsimme kahviin ja lesepulliin asti, mies nojautui taaksepäin tuolissaan ja sanoi: "Nyt meidän aika on aika puhua liikeasioista."
jatkuu...
Juri Nummelin: Johns Hopkinsin seikkailuja
Tämä jakso on omistettu O. Henrylle
Mies nojautui taaksepäin ja sanoi: "Minun nimeni on Winfred Owen. Tiedättekö, kuka minä olen?"
Nimi toi mieleen muistoja englantilaisesta kirjallisuudesta ja vieläpä hyvin korkealaatuisesta sellaisesta. En kuitenkaan osannut yhdistää tätä miestä - joka nautti kuitupitoisia aterioita ja piti palveluksessaan sellaisia naisia kuin se, joka toi minut tänne pakotettuaan minut aseella uhaten ulos junasta Odessan (pieni kaupunki Teksasissa, ei ollenkaan niin tunnettu kuin isoveljensä, jonka kuvitteellista historiaa on niin hyvin elvytetty elokuvissa) rautatieasemalla - ja jotain varmastikin kauan sitten kuollutta brittirunoilijaa. Tämä ei kuitenkaan liene mikään Kuolleiden runoilijoiden seura?" sanoin sarkastisesti hymyillen. Epätietoisuuden peittää niin helposti kyynisyyteen ja kovaksikeitettyyn huulenheittoon - se ei ole mikään todellinen asenne.
"Winfred Owen - niinpä hyvinkin. Hän on vain kaimani. Ei edes sukua, vaikka tätini niin epäilikin. Ei, herra Hopkins - teilläkin on hyvin kirjallinen nimi ja vieläpä kirjallisempi kuin minulla ja se on jo paljon -, minä en ole se Winfred Owen."
Mietin hetken ajan, millaista elämä olisi, jos nimi olisi vaikkapa Leo Tolstoi ja Edgar Rice Burroughs (miesten nimiä tulee aina ensimmäiseksi mieleen), sitten sanoin:
"Minä luovutan. En tiedä, kuka te olette."
"Voisin sanoa Groucho Marxin sanoin: Kun tulin Amerikkaan, minulla oli kolikko taskussani. Nyt niitä on kaksi." Owen naurahti kankeasti ja liikahti jäykästi tuolissaan. Hänestä on helppo antaa lihavan miehen kuva, mitä hän ei suinkaan ollut: hän oli päinvastoin hyvinkin jäntevä. "Asiaan: Minä olen tällä hetkellä Yhdysvaltain rikkaimpia miehiä. Sitä vain ei tiedetä."
"Minä ainakaan en tiedä. Sehän on kuin yhdestä Vonnegutin romaanista..."
Owen keskeytti minut heilauttamalla kättään. "Aivan aivan. Tämä riittänee kuitenkin kirjallisuudesta. Minulla on teille työtehtävä. Tehän teette edelleen - niitä hommia?"
Nyökkäsin. Mitähän Owen mahtoi tarkoittaa? Minähän tein niin monenlaisia töitä. "Olin itse asiassa juuri töissä, kun..."
Owen heilautti taas kättään. "Malttakaa. Minä maksan enemmän."
Kuinka kukaan voisi maksaa enemmän kuin tämänhetkinen työnantajani, jolle katsoin edelleen olevan työllistetty? Owen saattoi liioitella ja valehdella - toisaalta, hän saattoi hyvinkin tietää, kuka oli laittanut minut varjostamaan De Palmaa. "Se on paljon rahaa", sanoin.
"Siitä ei ole ongelmaa. Maksan teille sata miljoonaa dollaria, jos etsitte minulle Laura Marsin."
Laura Mars! Tämä tarina harppaa välittömästi elokuvan - siis toisen fiktion - pariin: olin hämmästynyt, vilpittömästi. Mikä alkaa jostain, päättyy muuanne. Vanhat mystiikat kiertokulkuineen olivat silkkaa puppua.
Johns Hopkinsin seikkailuja
Osa 4
Tämä jakso on omistettu John T. Chancelle
Keskusteltuamme keikkani yksityiskohdista Wilfred Owen ohjasti minut ulos, antoi minulle muutaman hammastikun ja toivotti onnea. Sitä minä totisesti tarvitsin, koska 1) olin aina luullut, että Laura Mars oli ollut fiktiivinen henkilö ja 2) saisin, jos onnistuisin, haltuuni 50 000 dollaria.
Se ei tuntunut minusta itse asiassa kovinkaan hyvältä. Olin tottunut 25 dollarin päiväpalkkioihin ja kuluihin, mikä tietysti oli aina asettanut minut köyhälistön asemaan. Tästä tietysti lukija jo arvaa, että minä olen yksityisetsivä: ammatti, jonka habitus on hyvin fiktiivinen. Kuinka moni todellinen yksityisetsivä tekee sellaisia hommia kuin minä teen? Kuinka moni ravaa upeitten gimmojen perässä, jotka vuorostaan uhkailevat aseilla? Ja kuinka moni todellinen yksityisetsivä kuitenkin pitää yllä julkista kuvaa, joka on peräisin fiktiosta? Sherlock Holmes -kuvat puhelinluetteloissa ovat vain yksi esimerkki. Minut tunnettiin - kaiken muun lisäksi - piireissä miehenä, jolla on laaja (yli kaksituhatta nidettä) 30-, 40- ja 50-lukujen kovaksikeitetyn rikoskirjallisuuden kokoelma. Minä tiedän, mistä puhun. Olen aina ajatellut, että seikkailuni määräytyvät sen perusteella, mitä luen. Esimerkiksi Henry Kanen tarinassa...
Ajatukseni keskeytti ase. Taas kerran. Tällä kertaa ase tosin oli se helmiäisperäinen Beretta, jonka puutteen olin minut junasta pidättäneellä naisella huomannut. Tätä asetta, klassista kovaksikeitettyjen ja seikkailijanaisten suosimaa, piteli käsi, jonka tunnistin ja jonka en olisi uskonut nousevan minua vastaan (varsinkaan helmiäisperäistä Berettaa pidellen).
Nostin katseeni. (Olin ajatuksissani kävellyt koko ajan kohti Odessan (moniko lukijoista tietää, että nyt mennään koko ajan keskisessä Texasissa, lähellä Austinia?) keskustaa, ilmeisesti ajatuksenani vuokrata auto.) De Palma - mies, jonka perässä alunperin olin ollut, ja jonka lukijat muistanevat kaupungin hälinässä puikkelehtivana käärmeenä - sanoi: "On jo liian kauan siitä, kun olemme viimeksi kuunnelleet yhdessä Lionel Hamptonia."
"Se on totta ja olen pahoillani. Miksi osoittelet minua aseella? Ovatko menneisyydet aaveet saaneet sinut kiinni? Pelkäätkö sinä minua?"
De Palma huokaisi syvään, sitten hän päästi kaiken ilman ulos: "Olen niin kauan odottanut tilaisuutta hengittää uloskinpäin."
"Nyt se on mahdollista. Missä me voisimme kuunnella yhdessä Lionel Hamptonia?"
(Lionel Hampton, big band jazzin merkittävimpiä orkesterinjohtajia ja säveltäjiä, loi maineensa 40- ja 50-luvuilla, instrumentti vibrafoni.)
"Hamptonkin on menneisyyttä. Tälle aseelle on syynsä."
"Kuten kaikelle. Kerro minulle."
"Se on niin noloa.. minulle on annettu tehtäväksi.. poistaa sinut elävien kirjoista."
"Eufemismi. Haluat siis tappaa minut. Ampua."
"En varsinaisesti halua. Minä saan siitä rahaa.. oikeastaan niin minä vältyn itse tulemasta tapetuksi."
"Paljonko saat?"
De Palma hätääntyi. Hänen asekätensä alkoi täristä huomaamattomasti.
"Veikkaanpa, ettet saa kuin henkesi. Korkeintaan pullakahvit." Huomasin De Palman silmistä, että olin oikeassa (ehkä jopa pullakahvien suhteen). "Minä saan 50 000 dollaria yhdestä keikasta. Jos tulet mukaan, jaan kaiken kanssasi."
De Palma ei sanonut mitään. Hänen liipasinsormensa kiristyi. (Klassinen cliffhanger-tilanne.)
jatkuu...
Tuesday, March 01, 2005
Algren, one final note
Cocksuckers! I read the Algren book, didn't really care for it and thought it was only historically interesting. And because I had to write a review about it to a local newspaper.
I wrote yesterday to the editor saying that my review will come tomorrow. The answer came just now: "Don't do it, it's already been reviewed!" I remember very clearly that I had made a deal with the guy in charge. (This is not the first time it's happened with the newspaper in question... Maybe I should stop writing for them. They pay badly and treat you poorly, but at least they pay.)
Have to try to place the review somewhere else. It's not easy and I will most likely get less pay than I expected to. The most sensible thing to do would be to get the money from them saying that it was negotiated and I did what was asked and I must get paid. We'll see.
I wrote yesterday to the editor saying that my review will come tomorrow. The answer came just now: "Don't do it, it's already been reviewed!" I remember very clearly that I had made a deal with the guy in charge. (This is not the first time it's happened with the newspaper in question... Maybe I should stop writing for them. They pay badly and treat you poorly, but at least they pay.)
Have to try to place the review somewhere else. It's not easy and I will most likely get less pay than I expected to. The most sensible thing to do would be to get the money from them saying that it was negotiated and I did what was asked and I must get paid. We'll see.