The Life of a Non-Fiction Writer (in Finnish, again!)

I wrote some stuff for tomorrow's seminar on - hmm, I really don't know what it is, but it's aimed at library people. It's at the Turku Book Fair. Sorry, in Finnish. I was thinking that maybe I should put up another blog just for these long articles and notes - have been posting them quite often lately. But not now, soon it's time for the bedbugs bite (first, some cider and pizza!).

This is mainly about how I see the circumstances under which a non-fiction writer like me works nowadays. (And it's long and boring as hell, consider yourself lucky if you can't speak Finnish!)

Tietokirjailijan elämää

Kuulin, että seminaarin osanottajat haluavat nähdä oikean kirjailijan. Kai minä sitten olen oikea kirjailija – olen sentään julkaissut yksin tai yhdessä muiden kanssa jo yksitoista kirjaa. Tai kolmetoista, jos lasketaan pari omakustanteista teosta mukaan.

On mukavaa, että oikeaksi kirjailijaksi lasketaan tietokirjailija, koska Suomessa ei yleensä tietokirjailijoita lasketa kirjailijoiksi. He ovat usein enemmänkin jotain journalistin tai tutkijan väliltä. Tietokirjailijuus on jotain mikä muistuttaa enemmänkin teoksen toimittamista kuin luovaa työtä, joka vaatii puurtamista, innoitusta, inspiraatiota, perspiraatiota, töiden hylkäämistä ja uusien projektien joskus epätoivoistakin hakemista.

Mutta puhutaan tästä myöhemmin lisää.

Olen ollut tietokirjailija vasta vuoden. Sitä ennen olen ollut vapaa toimittaja, joka vain sattui tekemään yhden kirjan. Lisäksi olen ollut työtön, joka ansiosidonnaisella onnistui kirjoittamaan yhden kirjan tai ainakin suuren osan siitä ja kääntämään yhden rikosromaanin, joka ilmestyy ensi keväänä. Olen käyttänyt itsestäni myös nimitystä silpputyöläinen, koska osa toimeentulosta tulee edelleenkin epämääräisistä pikkuhommista.

Olen ollut vapaa kirjailija siis vasta vuoden – tai ehkä en sitäkään. Viime tammikuussa onnistuin sanomaan työvoimatoimistolle, etten enää tarvitse heidän palvelujaan. Se oli hiukan vale, koska ansiosidonnaista olisi ollut vielä jäljellä ja rahan menettäminen kirpaisi, mutta työvoimatoimiston suorittama kyttääminen ja sen aiheuttama valehtelu tuntui koko ajan pahemmalta ja pahemmalta. Vaikka toimeentulo on nyt kaikkea muuta kuin turvattu ja tasainen, olen onnellinen siitä että voin tehdä sitä mitä haluan.

Tähän liittyykin muuten se, että täytin jokin aika sitten sellaisen aikuisten ihmisten ystäväkirjan. Siinähän on kohta, jossa kysytään lapsuuden toiveammattia ja sitä, missä ammatissa on nyt. Minulla luki kummassakin kohdassa kirjailija. Kaikilla muilla oli jotain diskrepanssia – joku oli halunnut olla eläinlääkäri ja oli nyt opettaja tai jotain muuta vastaavaa. Ainoa ongelma minun kohdallani oli se, että kirjassa kysyttiin myös palkkaa – vedin siihen kohtaan viivan. Toisilla luki kadehdittavia summia – 2000 e, 3000 e.

Kirjailija voi aina vedota siihen, että hän on vapaa. Vapaa mistä? Eikö muka tarvitse olla koko ajan töissä? Se on puppua. Kirjailijan pitää olla koko ajan töissä. Jos ei ole rutiinia eikä osaa pitää siitä kiinni, kirjat eivät valmistu. Isänikin on usein ihmetellyt, miten saan itsestäni kiinni niin hyvin, että kirjoja tulee harva se viikko. Hän arveli, että en varmaankaan istu iltaisin kapakassa.

Olenkin aina hyvin tarkkaan pitänyt kiinni työntekijän moraalista sen jälkeen kun tajusin, miten asia pitää hoitaa. En yleensä onnistu kovin hyvin, mutta koetan herätä seitsemältä aamulla ja heti aamupalan jälkeen mennä koneelle ja ruveta kirjoittamaan. Iltapäivät ja illat käytän tiedonhakuun ja ylipäätään lukemiseen. Ohjeeni on siis ollut jo pitkään se, että aina pitää tehdä jotain. Inhoan ylimääräisten ja ulkopuolisten ja työhön liittymättömien asioiden hoitoa, kuten veroasioita tai ammattiyhdistysmaksuja tai uuden hellan ostoa – joka kyllä muuten helpotti elämää aika tavalla. Pääasia on että saisi tehdä töitä. Toisaalta rakastan suuresti sitä, että saa jaaritella sähköpostissa – toisaalta usean asian kohdalla se on samalla työntekoa, kun pohdiskelen esimerkiksi kioskikirjallisuuden tekijöiden ammattitaitoa tai sitä, paljonko he saivat palkkioita jostakin novellista. Laskeskelin tässä erään kirjailijan kertoman perusteella, että jos lukemistolehtikustantaja Ilmarinen toimisi edelleen ja julkaisi lukemistoja, he maksaisivat kirjoittajille niistä 40 euroa. Se ei olisi ehkä Kirjailijaliiton suositustaksojen mukaista. Oli miten oli, tieto oli kiinnostava eikä olisi löytynyt, ellen olisi ahkerasti kirjoitellut sähköpostia.

Yleensäkin puuhastelu on tärkeätä. Ihminen ei voi tehdä pelkkää työtä tai ainakin osan työstä tulee olla täysin harrastuspohjaista, vastikkeetonta. Itse kokoan ja julkaisen kahta pienkustannelehteä, kioskikirjallisuutta käsittelevää Pulp-lehteä sekä jämäköitä jännitysnovelleja julkaisevaa Isku-lehteä. Kummatkin toimivat hyvin pienellä budjetilla ja levikki on pieni, mutta ne ovat tärkeitä henkireikiä ja mahdollistavat kirjoittamisen siitä, mikä muuten olisi mahdotonta, koska aiheet ovat liian epäkaupallisia.

Tietokirjailijan työhön liittyy myös se, että pitää tietää aika paljon aika monesta erilaisesta asiasta. Täytyyhän tietysti kaunokirjailijankin tietää monenlaisista asioista, mutta yleensä parasta kaunokirjallisuutta syntyy, kun kirjoittaa asioista, jotka tuntee. Tietokirjailijan taas täytyy usein kirjoittaa asioista, joista ei etukäteen tiedä mitään. Otetaan esimerkiksi vaikkapa yhdessä vaimoni Elina Teerijoen kanssa tekemäni etunimikirjat – tiesin etunimistä yleensä saman verran kuin ihmiset yleensä, että jotkut yleiset nimet tulevat Raamatusta, että joillain nimillä on pohjoismainen kanta ja niin edelleen. Koko kirjoihin upotettu nimitietämys on siis syntynyt suurin piirtein sitä myötä, kun kirjoja on tehty. Sama koskee talkkunaa, josta myös teimme kirjan Elinan kanssa. Olin syönyt talkkunaa ja pidän siitä erittäin paljon, mutta tiedot siitä, millä alueilla syödään minkäkinlaista talkkunaa tulivat vasta tekemisen myötä. Puhumattakaan siitä, minkälaisten aineiden kanssa talkkunaa kannattaa ja ylipäätään voi sekoittaa. Tosin olen jo hyvin monta vuotta sitten kokeillut, voiko sitrushedelmiä ja talkkunaa yhdistää. Ei voi.

Tästä päästäänkin siihen, mistä puhuin jo aivan alussa. Suomessa ei oikein ole tietokirjailijuutta tai jos on, oletetaan, että kirjailija on joku yhden asian puurtaja, kuten vaikkapa tietokirjailijaksi itseään nimittävä Petteri Järvinen. Hän kirjoittaa pelkästään tietokoneisiin ja tietoturvaan liittyvistä asioista. Samanlainen tapaus on nyt ajankohtainen Juhani Suomi, joka kirjoittaa pelkästään presidenteistä (ja on jotenkin vaikea uskoa, että hän tekisi talkkunakirjan, varsinkaan kun se on jo tehty). Minä en pystyisi elämään, jos haluaisin kirjoittaa vain viihdekirjallisuudesta, joka on rakkauksistani suurin. Siksi pitää kirjoittaa myös jostain muusta.

Monet tietokirjat Suomessa ovat ”varsinaisten”, siis kaunokirjailijoiden tekemiä. Niitä pidetään silloin jonkinlaisina syrjähyppyinä, joiden jälkeen kirjailija varmaankin palaa kaunokirjallisuuden pariin. Mutta varsinaisia tietokirjailijoita on harvassa, vaikka termi non-fiction writer on esimerkiksi jenkeissä ihan yleinen ja normaali.

No niin, jos kuitenkin palataan minuun itseeni. Kun oli puhetta siitä, että olen oikea kirjailija, niin pitäisi varmaankin kertoa siitä, miten minusta tuli minä. Vanha juttuhan on jo se, että kirjailijaksi pitäisi jotenkin syntyä. Erno Paasilinna ajatteli tässä jälleen kerran kaunokirjailijoita – tietokirjailijuushan ei ole luovaa ja ankaraa toimintaa. Viime aikoina on paljon puhuttu myös siitä, että kirjailijaksi pitää voida kouluttaa. Tällaista koulutusta on ainakin Jyväskylässä ja Turussa – ja hyvä niin. Jälleen kerran kummassakin koulutetaan kaunokirjailijoita. Tietokirjailijuutta ei juuri opeteta, vaikka eikö voisi kuvitella, että yliopistossa opetettaisiin nimenomaan sitä, miten tieteestä ja uudesta tiedosta kirjoitetaan? Sehän on tietokirjallisuutta. Vinoutuma on sekin, että akateemista kirjoittamista ei lasketa tietokirjallisuudeksi – se on tutkimusta ja akateeminen henkilö on tutkija. Itse en ole käyttänyt itsestäni koskaan sanaa tutkija, vaikka luonnollisesti joudun tutkimaan joitain asioita hyvinkin paljon.

Miten minusta sitten tuli minä? Esikoisteokseni oli Pulpografia, joka ilmestyi joulun alla 2000. Olin tosin sitä ennen tehnyt pienen omakustanteen, joka liippasi läheltä Pulpografian aiheita. Olen kirjoittanut koko ikäni. Jo ensimmäisellä luokalla äitini kirjoitti sanelusta tarinaa kahden kissan seikkailuista – minä piirsin kuvat. Tarina on hukassa. Vuonna 2000 olin avustanut eri lehtiä vuodesta 1987 ja olin juuri tuona vuonna valittu Turun Ylioppilaslehden päätoimittajaksi, jossa pestissä olin säädetyt kaksi vuotta. Olin kirjoittanut kaikenlaista proosaa, mutta kirjan pituinen pätkä oli toistaiseksi jäänyt tekemättä. Pulpografia on ensyklopediamainen hakuteos aiheesta, josta ei suomeksi ollut kirjoitettu missään vaiheessa juuri mitään, ja väitän, että yhdessä Quentin Tarantinon elokuvan kanssa juurrutin sanan pulp suomenkieleen sen nykyiseen käyttöön.

Pulpografia on esikoisteos ja se on täynnä virheitä ja huolimattomuuksia. Mutta se on silti käytetty ja pidetty kirja, jonkalaista ei ole maailmallakaan ilmestynyt – paitsi Lee Serverin suppeahko The Encyclopedia of Pulp Fiction Writers. Skaalan pitäisi tietysti jossain Yhdysvalloissa olla paljon laajempi eikä kaikkia keskeisiä pulp-senttareita edes saisi mahtumaan samojen kansien väliin.

Olin sitten kaksi vuotta töissä, mikä hidasti kirjojen tekoa huomattavasti. Oli myös avioero ja sen kanssa kamppailu. Kuten nähdään, tietokirjailijakaan ei välty työn ulkopuolisilta vaikutteilta. 2001 sain sentään ulos toimitetun teoksen Reino Helismaan nuoruusvuosien jännärinovelleja. Seuraava oikea teos ilmestyi vasta 2003, vuoden työttömyyden jälkeen – ansiosidonnainen mahdollisti kuitenkin täyspäiväisen kirjoittamisen. Ensimmäinen Elinan kanssa etunimikirja Osma Ranja Vilmiina herätti heti paljon julkisuutta ja sai myönteistä palautetta ja olemme nyt tehneet sille jo kolme jatko-osaa. Ensi keväänä ilmestyy kirja etunimistä, joita ei ole vielä käytössä – varsin harvinaisia siis!

Samaan aikaan sain kuitenkin jo apurahoja, joiden avulla kirjoitin parhaana tähän asti ilmestyneistä teoksista pitämäni eli amerikkalaisia kioskilänkkäreitä esittelevän Kuudestilaukeavat. Sen julkaisi Kirjastopalvelu, mutta vaikka kirja ei ole ilmeisesti myynyt niin paljon kuin kustantaja olisi halunnut, niin sen tekeminen on silti ollut kulttuuriteko, josta nostan edelleen hattua Kirjastopalvelun Liisa Korhoselle. Teos on monella tapaa jatkoa Pulpografialle ja samantyyppisiä teoksia on vielä luvassa useita. Tällä hetkellä yritän tehdä kirjaa englantilaisista kioskidekkareista. Luvassa on vielä ainakin kirjat englantilaisista länkkäreistä, australialaisista dekkareista, sotapokkareista, pohjoismaisista länkkäreistä, ranskalaisista dekkareista… Tärkein hanke tässä mielessä on kuitenkin ajatuksissa usein siintävä Pulpografia Fennica, joka esittelisi kaiken kotimaisesta kioskikirjallisuudesta kirjailijoista kustantajiin ja painotaloihin. Se vaatisi jo ison apurahan ja jonkun SKS:n kustantajaksi, mutta pahaa pelkään, että aihetta ei pidetä riittävän tärkeänä.

Samaan syssyyn, joskin vasta seuraavana vuonna tehtiin useiden eri kirjoittajien voimin Pohjoisamerikkalaisia lännenkirjailijoita, joka oli myöskin mittava kulttuuriteko. Ongelmaksi näiden kahden kanssa muodostui se, että lännenkirjallisuus ei ole enää millään tavalla suosittua kirjallisuutta. No, kirjat ovat nyt olemassa. Harmi vain, että samojen kirjoittajien kanssa jo sovittua kirjaa nuorten länkkäreistä ei saatu enää tehtyä.

Tämä onkin tietokirjailijan elämän ikävimpiä asioita – niin kuin tietysti kaikkien muidenkin kirjailijoiden. Hankkeet, joita itse pitää hyvinä, eivät välttämättä ikinä toteudu. Olen yrittänyt jo monen vuoden ajan eri kustantamoille tarjota hauskaa ja nokkelaa, mutta myös fiksu hakuteosta suomalaisista kulttikirjailijoista, siis sellaisista, joihin lukijat suhtautuvat erityisellä lämmöllä, kuten Hotakainen tai Tervo tai Päätalo, mutta myös sellaisista, joita diggailee vain pieni porukka, kuten vaikkapa Veikko Ennala, Sigurd Wettenhovi-Aspa ja Hans Selo. Ei ole vielä tärpännyt. Samantyyppisiä kirjatarjokkaita on ollut muitakin. Useaan viestiin kustantajat eivät ole vastanneet millään tavalla ja voi olla ihan omaa syytä, ettei soittele perään, mutta minut on kasvatettu siihen, että sähköposteihin kuuluu vastata ja että vastaamatta jättäminen on epäkohteliasta.

Keväällä 2005 eli vain puoli vuotta sitten ilmestyikin sitten kaksi kirjaa melkein samana päivänä – julkistamistilaisuudet olivat peräkkäisinä päivinä. Toinen oli kuuluisa talkkunakirja, jonka tekemiseen liittyi samanlaisia kummeksuvia lausuntoja kuin aiempiin pulp-kirjoihin, mutta josta on tullut pelkästään positiivisia kommentteja. Ystävämme Tero K. ja Susanna M. ottivat siihen erittäin mainiot kuvat, joissa on iloa, väriä ja särmää. Samojen kuvaajien kanssa olemme tekemässä kirjaa suomalaisista kirpputoreista ja niiden murroksesta, mutta sille ei ole kustantajaa. Toinen samalla viikolla ilmestynyt kirja oli etunimikirjan jatko.

Ennen syksyä tuli painosta myös Ulkomaisia kauhukirjailijoita, jonka Kirjastopalvelu julkaisi ja joka on alallaan oikeastaan ensimmäinen hakuteos suomenkielellä. Aiemmin on ilmestynyt vain artikkelikokoelmia aiheesta, mutta suuri lukijakunta pystyy lähestymään aihetta parhaiten hakuteoksen avulla, koska artikkelikokoelmat jäävät helposti sekaviksi raapaisuiksi pintaan.

Tänä vuonna ilmestyi kuitenkin vielä viides kirja. Valkoinen hehku tuli painosta tulos noin kaksi kuukautta sitten. Se on elokuvan historia opiskelijoille, mutta myös kenelle tahansa aiheesta kiinnostuneelle. Olen tällä hetkellä apurahan turvin tekemässä kirjaa samasta aiheesta nuorille, mutta en ole oikein päässyt vauhtiin, kun oikean tyylinen löytäminen on ollut vaikeaa: kirjoittaako liian yksinkertaisesti vai liian monimutkaisesti?

Tästä nyt jo huomaa, että todellisen tietokirjailijan tulee olla monipuolinen. Ei voi kirjoittaa vain yhdestä ja samasta asiasta, ellei siihen saa koko ajan apurahoja tai ole konsultti tai yliopistossa virassa. Tietokirjailijan on koko ajan keksittävä uusia asioita, joista voi olla kiinnostunut tai joista voi oppia jotain.

Tämä on tietysti myös hyvin rasittavaa. Aina ei jaksaisi olla tietokirjailija, koska se vaatii niin paljon työtä ja tietoa ja kykyä omaksua tietoa ja pitää se päässä ja muotoilla se niin että muutkin ymmärtävät sen. Tietokirjailijan työ on muotoilla omaksuttu tieto niin, että muille sen omaksumisen ei tarvitsisi olla työtä.