Ultra Bra

(Sorry, this is in Finnish, see for English-speaking material below.)

Näin viime yönä unta, jossa soi useaan otteeseen Ultra Bran biisi, jota ei ole olemassa. Olen ennenkin ihmetellyt, miten on mahdollista, että unissaan onnistuu säveltämään, sanoittamaan, sovittamaan ja tuottamaan täydellisiä biisejä - tämä oli juuri sellainen tapaus. En enää muista, mistä biisissä oli kyse, mutta sen muistan, että lauloin kertosäettä mukana useaan otteeseen ja että lauluun yhtyi tyttäreni Ottilia (tai joku muu - tämä on äärimmäisen epäselvä muistikuva). Tärkeintä kuitenkin on, että biisi oli täydellistä Ultra Brata.

En ole koskaan ollut kovin kiinnostunut Ultra Brasta. Tai sanotaan näin: kun he aloittivat komissaarilaulullaan (joka sittemmin paljastui parodiaksi), olin innoissani. Olin innoissani, kun he esiintyivät Yo-talolla hetki tuon jälkeen, mutta sitten siitä tuli aivan liian suosittua. Biisit kuulostivat hyviltä, mutta joku "hipness" minussa sanoi, että minun pitää pysyä tästä kaukana. Ärsyttävät kokoomuslaisetkin pitivät bändistä - sehän tarkoitti sitä, että sitä ei voinut kuunnella. (Kokoomuslainenhan ei voi pitää Patti Smithistä tai Sonicsista.)

Mutta kun olin nähnyt mainitun unen, kaikki tietämäni Ultra Bra -fragmentit alkoivat soida päässä: "sinä lähdit pois", "joka ei lämmitä", "savanni nukahtaa"... herkeämättä. Samaan aikaan tunsin oloni oudon melankoliseksi. Muistan aiemmin päivällä katsoneeni Kautoa, joka leikki lattialla, ja tunteneeni kaihoa.

Olin aiemmin viikolla käynyt hierojalla. Tällä oli Turun Radio päällä ja siellä soitettiin Ultra Bran biisi, jossa lauletaan jotenkin sinne päin, että savanni nukahtaa. Se oli minusta hieno biisi. Tämä yhdistyi mielessäni siihen, että olin vajaa viikko sitten vakaasti sitä mieltä, että Anni Sinnemäki oli Linnan juhlien kuningatar, todella viehättävä ja kaunis mustassa yksinkertaisessa puvussaan. Eihän sillä ole mitään tekemistä asian kanssa, mutta silti... (Tämä kuva on pari vuotta vanha.)

Ehkä annoin lopulta periksi Ultra Bralle. Ehkä hierojalla maatessani - kun minulle tehtiin hyvää, autettiin elämään paremmin - pystyin kuuntelemaan bändiä puhtaasti, enkä antanut esimerkiksi sen häiritä, että entisen työkaverin, rasittavan määräilijän, kännykän soittoäänenä oli juuri Sinä lähdit pois.

Olen viime aikoina miettinyt, että minulla ei ole ollut sukupolvikokemuksia. Ultra Bra oli monille minun ikäisilleni juuri sellainen, ja olen aina enemmän tai vähemmän pyrkinyt pysyttelemään erossa sukupolvikokemuksista. Ainoa biisi, jonka tunnistan sukupolvibiisiksi, on Red Hot Chili Peppersien Knock Me Down - diggailimme sitä yhdessä parin muun jätkän kanssa lukiossa ja se muodostui eräänlaiseksi hymniksi vuosille 1989 ja 1990. Olen vain hiukan kasvanut pois Peppersien kaltaisesta musiikista, vaikka toki biisi tuo mieleeni valtaisan määrän muistoja.

Ehkä Ultra Bra -kokemukseni liittyykin juuri tähän. Ehkä kaipasinkin yllättäen sitä, että tuntisin olevani yhtä niiden kaikkien samanikäisten ja samannäköisten (!) ihmisten kanssa, jotka 90-luvun lopulla elivät Ultra Bran tahdissa, tunnistivat biisien sanoista omat tunteensa ja oman elämänsä. Voi olla, että tämä on jo liian myöhäistä. Biisit eivät tunnu kuuluvan maailmaan, jossa on lapsen unikoulu ja kohta alkava rasittava ja hiukan pelottava matkatyö ja keittiö, jota ei koskaan jaksa siivota ja joululahjastressi ja mitä vielä.

Muistan muuten, että Ampukaa komissaarit, nuo hullut koirat herätti minussa aikanaan samanlaisen nostalgisen sukupolvireaktion. En ollut itse ehtinyt mukaan 70-luvun vasemmistolaiseen toimintaan ja sain 80-luvun puolivälistä alkaen vain katsella kyllästyneenä sivusta, kun nuori vasemmisto kuihtui pois (nyt olen taas liian vanha ja väsynyt lähteäkseni uudestaan virinneeseen toimintaan mukaan). Ultra Bran voittobiisi SDNL:n järjestämässä poliittisten laulujen kilpailussa herätti minussa -94 tunteen: voisiko uusi nuoruus olla sittenkin mahdollinen?

Ehkä sitä juuri ajattelin uneni kautta: olisiko uusi nuoruus sittenkin mahdollinen?