Review (bits in Finnish only)

This was meant to appear in Turun Sanomat, the local newspaper, but for some reason it never did. It's a review of the Finnish translation of "Pulp Frictions", a pulp anthology compiled by Peter Haining (1996). It's a problematic book. I like the idea of old pulp stories put together, but then he throws in a random example of an Elmore Leonard novel and the Watch monologue from Tarantino's "Pulp Fiction"! I don't get it.

There's also a problem with Samuel Fuller's contribution (I may yet to write on Sam Fuller's pulp fiction and novel writing in Pulp, my fanzine). Haining has digged (dug?) up a story from Underworld Magazine from the thirties, but according to everyone's research there has never been the issue Haining points to. (It *is* possible that Haining has only issue in the world, but has failed to tell anyone that...) Haining is reputed to be a failing researcher and bibliographer or so I've heard, so I think this is only a mistake on his part.

So, here's the review. The book was translated in two parts and this is only the first part. I haven't read the second part in Finnish.

Sekava kokoelma kioskidekkareita

Pulp eli lyhyesti kioskikirjallisuus on muotia. Se on ollut Yhdysvalloissa ja Englannissa muotia jo pitkään, mutta näyttää siltä, että buumi on pikku hiljaa rantautumassa Suomeenkin. Englantilaisen Peter Hainingin pulp-dekkareita esittelevä antologia Pulp Frictions ilmestyi alun perin jo 1996, mutta suomeksi se saadaan vasta nyt. Book Studion julkaisemana se on saanut omituisen nimen Kovaksi keitetyt – nimi viittaa lajityypin tyyli-ihanteisiin, mutta yleensä sanapari kirjoitetaan kyllä yhteen.
Pulp Frictions (jonka saa mm. Turun kaupunginkirjastosta) on iso kirja, mutta Book Studio on jostain syystä päättänyt julkaista kirjan kahdessa osassa. Tämä tekee kirjalle hallaa, koska Hainingin pitkät kirjailijaesittelyt viittaavat nyt sellaisiin novelleihin, joita tässä teoksessa ei vielä ole!
Haining on tunnettu, mutta ei aina kovin luotettavana pidetty kokoomateosten toimittaja ja viihdekirjallisuuden populaarihistorioitsija, ja Pulp Frictions on yhden lajityypin esittely aina 1920-luvulta näihin päiviin. Haining on poiminut tarinoita ns. pulp-lehdistä ja muista lehdistä, joita hän ja muut keräilijät ovat löytäneet.
Ajallinen skaala on kirjassa turhan laaja eivätkä tarinat nivoudu toisiinsa mielekkäällä tavalla – vaikuttaa siltä, että Haining on vain iskenyt yhteen tarinoita, joita hän on lehdistä löytänyt. Stephen Kingin miestenlehtinovelli "Viides viipale" vuodelta 1972 on selvästi mukana kirjassa vain myynnin takaamiseksi – tarina on vähän tavanomainen juttu rikollisten välisistä selvittelyistä.
Sama pätee Quentin Tarantinoon, jonka kirjoittama sinänsä hauska monologi "Kello" on peräisin Pulp Fiction –elokuvasta. Se ei kiinnosta proosana.

Klassikot ovat
maineensa arvoisia

Kovaksi keitetyissä parasta antia ovat klassikot. Dashiell Hammettin ensimmäinen rikosnovelli, alun perin Peter Collinsonin nimellä julkaistu "Tuhopoltto lisukkein" (1923), yllättää nasevalla tyylillään ja iskevällä kerronnallaan. Monikaan Hammettin jälkeläisistä ei pystynyt vastaavaan, vaikka juoni ei olekaan kovin kiinnostava. James M. Cainin "Maalaisidyllissä" (1945) on karmiva tarina, vaikka Postimies soittaa aina kahdesti –romaanista tuttu Cain onkin valinnut tyylilajiksi tylsähkön murrejutustelun. Jim Thompson, 50-luvun legendaarinen kioski-dostojevski, aloittaa novellinsa "Mutkia matkassa" (1957) tehokkaasti, mutta lopetukseen tultaessa tyylilaji vaihtuu huonoksi huumoriksi.
Muut novellit ovat vähän mitä sattuu. Yliarvostetun Cornell Woolrichin "Pystyyn kuollut" (1935) vakuuttaa kuvauksena pula-ajan maratontansseista, mutta siitä paljastuu, että Woolrich ei osannut humoristista kerrontaa eikä luoda kiinnostavaa mysteeriä. Mickey Spillane ei ole koskaan ollut hyvä, minkä todistaa staattinen "Hellät heilutukset" (1953).
Englantia kirjassa edustava Peter Cheyney oli Spillaneakin huonompi eikä tekoamerikkalaista dialogia pursuava "Siisti juttu" (1936) asiaa muuksi muuta. Muuten Cheyney on kyllä kiinnostava hahmo, joka välitti amerikkalaiset ihanteet pahasti vääristyneinä eurooppalaiselle lukijakunnalle ja oli suomalaisenkin lukijakunnan ensimmäisiä kosketuksia kovaksikeitettyyn dekkariin. Hainingin esittelystä on suomennoksessa jätetty pois viittaus Cheyneyn jälkeläisiin, sellaisiin kuten 50-luvun Ben Sarto ja sittemmin kansainvälisille vakoilumarkkinoille siirtynyt Hank Jason.
Kirjallisuushistoriallisesti kiinnostava on Carroll John Dalyn "Egyptin hurma" (1928), koska Daly yhdessä Hammettin kanssa aikoinaan aloitti koko lajityypin Race Williams –tarinoillaan. Tämä onkin ensimmäinen virallisesti suomennettu Williams-novelli – aiemmin niitä on ollut vain Seikkailujen Maailma –nimisessä lehdessä 30- ja 40-luvuilla eli aivan tuoreeltaan.
Kovaksi keitettyjen toisessa osassa esitellyiksi tulevat sellaiset kiinnostavat nimet kuin ohjaajana paremmin tunnettu Samuel Fuller, sekopäinen Robert Leslie Bellem ja Asfalttiviidakosta muistettu W.R. Burnett, jonka novelli "Travelling Light" on alkuperäisen teoksen helmiä.
Muuten sapiskat Book Studiolle huonosta antologiavalinnasta – maailmalla olisi ollut parempaakin tarjolla. Matti Rosvall kääntää hyvin, kun kyse on hyvästä jutusta – huonot eivät ole häntäkään selvästi innostaneet.
Juri Nummelin

Peter Haining (toim.): Kovaksi keitetyt. Pulpin parhaat. Suom. Matti Rosvall. Book Studio 2000.