Some e-books I read during the trip: Allan Guthrie, Peter Brandvold, Paul Levine, Gerard Brennan, J. David Osborne

That's a long subject line, isn't it?

We were on a smallish trip earlier this week: we went to Denmark, where we've never been. We visited Legoland, the Louisiana Museum of Modern Art (highly, highly recommendable) and the vintage Tivoli entertainment park in the centre of Copenhagen. It was a fun trip, for most part, but I'm not going to write about it. Instead, in the spirit of this blog, I'll say something about the books I read during the trip. I had nothing with me but my Kindle. I download only free e-books, since I don't have a credit card with which I could buy e-books, so I'm dependent on what comes free. Even with this approach, I've managed to accumulate a pretty good selection of new noir and hardboiled writing, with some westerns and horror thrown in. Mentioned should also be some classic noir stuff that's coming from publishers like Prologue Books.

Okay, to the books. Peter Brandvold's better known as a western writer, but I've never read any of his books in that genre, but they seem quite good. I read his short novel Paradox Falls that I think is mislabelled as horror. It's more like a suspense thriller, with a possible serial killer hunting some hikers in the Colorado mountains. The book reads pretty fast, but the ending is a bit abrupt. There was also some interesting stuff on being a writer that seemed a bit autobiographic, as the main character, a sympathetic young man yearning for his early love affair, makes his living writing sex westerns. Paradox Falls could've been published as a cheap paperback in the early eighties, and I mean this as a good thing.

Allan Guthrie's Kill Clock was even a shorter book, a novella-length tale of Guthrie's occurring character, Pearce. Guthrie tells his brutal tale with short sentences, but also manages to make Pearce a sympathetic character in all his bruteness and tendency to sudden bursts of violence. Kill Clock also has a good plot for a novella. Recommended quite highly.

Paul Levine's Last Chance Lassiter is the first Jake Lassiter story I've ever read, as I'm not very keen on courtroom thrillers. But this one was so funny and entertaining I'd be willing to try more of Levine's work. Very fluent writing, very smooth plotting, some quite funny wisecracking.

J. David Osborne runs Broken River Books that's a very interesting crime and horror fiction outfit specializing in edgy and bizarre neo-noir. Osborne's own short story collection Our Blood In Its Own Circuit is full with, well, edgy and bizarre stuff that's not easily labelled. I read the first three stories on our flight back, and two of them were very strong: the titular story is about Mexican cops who bathe in the blood of chickens, and the western story "Amends Due, West of Glorieta" is full of shocking violence and characters straight out of a Cormac McCarthy novel. Check out this free Broken River Books sampler!

I also started Gerard Brennan's novella The Point, a brutally realistic story about two brothers whose life goes to hell when they move to a small town on the seaside and the other one starts dealing stolen cars. The plot could be more original, but Brennan's clipped style makes it interesting. I'm only halfway in the middle, so there might be some surprises coming.

Steven Torres: The Concrete Maze

As some of you may remember, I had some trouble reading some new noirish e-books - they were lacking style, substance and coherence. As I had some holiday left, I decided to try another one, as I didn't yet want to start reading work-related books. I chose The Concrete Maze by Steven Torres, and it proved to be a good choice.

It's a very realistic, almost minimalistic piece, about a 13-year old Puerto Rican girl who goes missing, and his father goes searching for her. The first person narrator is a young guy over 20, the nephew of the girl's father. His narrator's voice is somewhat melancholic in all its no-nonsense curtness. And the melancholy sure fits the novel, since it's full of grief, misery and tragedy. I was hooked by the guy's voice. This could be a vigilante novel in the style of the seventies' Death Wish clones, but even though the young guy and his uncle show courage in the course of the book, they are no heroes and some of their conduct is suspicious as they torture some of the suspects.

All this said, I must say that the book drags somewhat in the middle, when nothing new seems to be happening, and the final revelation in the climax is a bit too much. There was something in there I didn't buy. But still, The Concrete Maze comes highly recommended by me.

Here's Allan Guthrie's interview with Torres.

I read also Elmore Leonard's Get Shorty to finish my holiday reading (and to give him his due), but from now it's only work books for me.

Review of Conrad Hirst

Ossi Hiekkala, the great illustrator of Arktinen Banaani's paperback series, found this very positive blog review of Kevin Wignall's Kuka on Conrad Hirst? The writer, blogger Kari Naskinen, compares, quite rightly, the book to Graham Greene's thrillers and says that Wignall's book could've well been published in the high-literary and prestigious Keltainen kirjasto series, which is quite a compliment. (Even though, with the exception of Brighton Rock, none of Greene's entertainments came out in that series.) He also compares Conrad Hirst to Joseph Conrad's Heart of Darkness, which is pretty apt.

The writer ends his review: "The best book I've read in years."

He mentions that this was so good he rushed out to buy the other books in the paperback series: Duane Swierczynski's Keikkakuski aka The Wheelman and Allan Guthrie's Viimeinen suudelma aka Kiss Her Goodbye. He says about Keikkakuski thus: "Top-notch, represents the American hardboiled tradition at its best."

Allan Guthrie's Savage Night

Allan Guthrie's Savage Night (2008) is not an easy feat. It's not entertainment, even though it's wildly funny, in a way you just can't anticipate.

I'm sure there are people who find it unethical to laugh at people who hack off other people's limbs and heads, but that's only choice Guthrie's characters have given the circumstances they live in. Guthrie moves the tragedy of a Jacobean plays (i.e. John Webster's The White Devil from 1612) to the underbelly of Scottish lower-to-middle-class and their everyday struggle. This is no social realism, though, more like hyper-realism. Guthrie's characters are always convincing, that must be said.

The prose it's so sparse and hard I had first trouble getting into Guthrie's writing and its rhythm. Guthrie doesn't make it easy for the reader to get into the flow, even though the events described make you turn the pages feverishly. There's almost an experimental quality to Guthrie's writing (and I want to remind I compared Guthrie to Vladimir Nabokov when I was reading Hard Man).

Allan Guthrien Viimeinen suudelma ei ole kivaa kamaa

Allan Guthrien Viimeinen suudelma (Kiss Her Goodbye, 2005; suom. Mika Tiirinen) on toinen kirja Arktisen Banaanin uutta kovaksikeitettyä dekkaria esittelevässä pokkarisarjassa. Se on ankara kertomus Joe Hopesta, jonka työnantaja on koronkiskuri ja työväline baseball-maila.

Guthrie on skottilaisen dekkarin, ns. tartan noirin, mestari, jota on verrattu sekä Irvine Welshiin että Denise Minaan. Hänen muita romaanejaan ovat mm. rankka mustasukkaisuus- ja ristiinnaulitsemisdraama Hard Man ja silvotun ruumiin eri osien löytymisestä kertova Savage Night. Guthrien uusin romaani on tänä vuonna ilmestynyt Slammer.

Tuottelias Guthrie ehti vastata muutamaan kysymykseemme.

K: Viimeinen suudelma ei kerro sympaattisesta päähenkilöstä. Itse asiassa yksikään kirjoista ei kerro sympaattisesta päähenkilöstä. Miksi pidät sosiopaateista ja väkivaltaisesta käytöksestä, vaikka itse olet selvästi niin mukava mies?

V: No kiitosta vain - luulisin. Kirjoitan sellaisista ihmisistä, jotka kiinnostavat minua, ja minua kiehtovat epänormaalit persoonallisuudet. En voi kuvitella mitään niin epäkiinnostavaa kuin jostakusta mukavasta kirjoittaminen. Viimeisen suudelman Joe Hope on totisesti kaikkea muuta kuin mukava. Hän on koronkiskurin kovistelija ja hakkaa ihmisiä työkseen. Kun päätin kirjoittaa hänestä, se oli osittain reaktiota muutamaankin kirjaan, jotka olin lukenut - niissä gangsterit olivat loppujen lopuksi hyviä tyyppejä. Halusin kirjoittaa jostakusta, joka ei ollut vähäisimmässäkään määrin hyvis, koska se tuntui minusta realistisemmalta. Toivoin kuitenkin, että pystyisin luomaan henkilön, jota kohtaan lukija tuntisi empatiaa. Minun mielestäni se on mahdollista, koska huolimatta siitä että Joe Hope ei ole mukava tyyppi hänen tunteensa ovat vereslihaisia ja hän paljastaa lukijalle paljon omia heikkouksiaan.

K: Kirjoissasi on myös paljon mustaa huumoria. Miten onnistut löytämään niin paljon hauskuutta kaikissa kuvaamissasi hakkaamisissa ja tappamisissa?

V: Minusta olisi todella vaikea lukea jotain, mikä on pelkästään synkkää ja mustaa ja huumoritonta ja minusta olisi vielä vaikeampi kirjoittaa sellaista. Joskus yritän, mutta tuloksena on aina se, että henkilö joutuu johonkin absurdiin tilanteeseen ja siitä seuraa aina pelkkää mustaa komediaa. Minusta absurdi ja noir-kirjallisuus ovat lähellä toisiaan, melkein sama asia käytännössä. Absurdin tunne on tunne elämän merkityksettömyydestä. Noir kertoo siitä, että olemme kaikki tuomittuja. Kun ne yhdistää, tuloksena voi olla aika synkkää hupaa.

K: Kirjasi ovat myös melko lyhyitä (Viimeisessä suudelmassa on 255 sivua). Mikä sinua kiehtoo lyhyessä muodossa aikana jolloin rikos- tai jännitysromaanin vakiopituus on 400-500 sivun paikkeilla?

V: Kirjojeni pituus on yleensä jotain 60 000 ja 75 000 sanan väliltä. Kirjat varmasti tuntuvat lyhyemmiltä kuin ne oikeasti ovat, koska kirjoitan tiiviisti ja yritän pitää juonen niin nopeassa liikkeessä kuin mahdollista. Yleensä jännäreissä sankarille jää paljon aikaa parantua kaikista hakkaamisista, mutta minä en juuri anna sankarireppanoilleni paljonkaan rauhallisia hetkiä. Minusta olisi vaikea kirjoittaa 500-sivuista kirjaa. Olen tehnyt sitä joidenkin varhaisten versioiden kohdalla, mutta niissä on paljon roskaa ja ylimääräistä täytettä ja tarpeettomia kohtauksia, joten kirjat tulevat aina paljon ohuemmiksi jahka rupean käymään tekstiä läpi.

K: Suomeksi saattaa ilmestyä myöhemmin muitakin kirjojasi. Mitä voit kertoa meille uusimmasta romaanistasi, hyviä arvosteluja saaneesta Slammerista?

V: Slammer on tosiaan saanut pari hyvää arviota, mikä on todella mukavaa. Se on vankilakirja kokemattomasta vanginvartijasta, jonka elämä on nopeasti muuttumassa suunnattomaksi sotkuksi. Slammer kertoo vartijan yrityksistä päästä irti tuosta sotkusta ja niistä seurauksista, jotka hänen toimintansa aiheuttaa. Olisi upeaa nähdä kirja myös suomeksi. Arktisen Banaanin kirjoissa on todella upeat kannet ja olisi hieno nähdä, mitä kuvittaja Slammerista keksii.

Q&A with Allan Guthrie

Here's another short interview with an author whose work I've had pleasure getting to print inside the paperback covers of Arktinen Banaani's new crime series. Allan Guthrie is the writer of Viimeinen suudelma (Kiss Her Goodbye, Hard Case Crime 2005; translated in Finnish by Mika Tiirinen), a hard-hitting tale of Joe Hope, bad guy whose main tool is a baseball bat and whose daughter commits a suicide and whose ex-wife gets killed. (I'll be posting the interview also in Finnish, as soon as I get it translated.)

Q: Kiss Her Goodbye doesn't tell about a sympathetic character. None of your novels features a sympathetic character. Why do you like sociopaths and violent behaviour, while you're yourself such a nice man?

A: Why, thank you. I think! I write about the kind of people who interest me, and I'm fascinated by abnormal personalities. I can't think of anything more boring than writing about somebody 'nice'. Joe Hope in Kiss Her Goodbye is certainly not nice. He's an enforcer for a loan shark, and beats people up for a living. When I decided to write about him, it was in part as a reaction against a few novels I'd read around that time where the gangster was a good guy at heart. I wanted to write about someone who wasn't even remotely a good guy, because I felt that was far more realistic. I hoped I'd be able to create the kind of empathy that would enable the reader to feel something for the character nonetheless. I think it's possible, because despite the fact that Joe Hope's not a nice guy, his emotions are fairly raw, and he exposes a lot of weaknesses to the reader.

Q: There's also lots of black humour in your books. How can you find humour in all those beatings and killings?

A: I'd find it hard to read something that was consistently dark and bleak and humourless, and I find it just as hard to write. Sometimes I try, but what usually happens is that a character will get into an absurd situation and there's a bit of comedy as a result. But that's fine with me. I think absurdity and noir are very closely connected. Almost the same thing. Absurdity is about the ultimate meaninglessness of life. Noir is about the fact that we're all doomed. Put them together and you can have some dark fun.

Q: Your books are also very short. What attracts you in the short form now when the crime novels and thriller are almost always 500 pages?

A: My books range from 62,000 to 75,000 words. I think they probably feel shorter than they are. That's possibly because I tend to write quite sparsely and aim to keep the plot moving as quickly as possible. Most thrillers have significant downtime for the character to recover from the ordeal he's facing, but I don't give the poor guy much peace at all. I'd struggle to fill 500 pages, I think. I've done that with early drafts, but there's so much rubbish and padding and unnecessary scenes in those that they soon slim down a more athletic size once I start revising.

Q: We may have more of your books in Finnish in the near future. What can you tell us about your latest novel, Slammer, that has been getting lots of good publicity?

A: Yes, Slammer's had one or two nice reviews, which is most pleasing. It's a prison novel about an inexperienced prison officer whose life is rapidly turning into an almighty mess. It's about his attempts to extricate himself from that mess and the consequences of the choices he makes to do so. It'd be great to see it published in Finland. Arktinen Banaani's book covers are superb, and I'd love to see what the artist comes up with. Here's hoping...

Allan Guthrie's book out

The second book in the Arktinen Banaani paperback series I edit is now out: Allan Guthrie's Viimeinen suudelma (orig. Kiss Her Goodbye). Here's the menacing cover by Ossi Hiekkala. The book is available (almost) everywhere books are sold.

We are hoping to bring Allan to Finland to the next Helsinki Book Fair.

Arktisen Banaanin pokkarisarja lataa kovaksikeitettyä dekkaria

Aiemmin sarjakuvakustantajana tunnettu Arktinen Banaani laajentaa tänä keväänä pokkareiden ja myös dekkareiden puolelle. Sarjan dekkarit keskittyvät uuteen kovaksikeitettyyn ja noir-dekkariin, jotka ovat tällä hetkellä vahvassa nousussa sekä Yhdysvalloissa että Englannissa, sekä isoissa kustantamoissa että erikoistuneissa pienkustantamoissa. Arktisen Banaanin dekkaripokkareissa kunnioitetaan lajityypin perinteitä tyylikkäillä kuvitetuilla kansilla.

Sarjan ensimmäiset kirjat ovat Duane Swierczynskin Keikkakuski (The Wheelman, 2005) ja Allan Guthrien Viimeinen suudelma (Kiss Her Goodbye, 2006). Kirjat ilmestyvät lokakuussa.

Keikkakuski kertoo Patrick Lennonista, pankkirosvojen käyttämästä keikkakuskista, jonka paras etu työssään on, että hän on mykkä. Philadelphialaisen Wachovia-pankin ryöstö näyttää aluksi sujuvan ihan kohtuullisesti - mitä nyt pitää ajaa autolla pankin ovi rikki ja pamauttaa lastenvaunuja työntävä nainen pois tieltä -, mutta sitten joku puuttuu peliin ja täräyttää isolla pakulla keikka-auton kylkeen. Patrick Lennonin elämän painajaismaisin viikonloppu alkaa: hän herää, kun häntä ollaan työntämässä mustassa ruumissäkissä rakennustyömaan putkeen...

Viimeinen suudelma kertoo Joe Hopesta, karusta ja hiukan yksinkertaisesta koronkiskurin apurista, jonka tärkein työväline on pesäpallomaila. Joe Hope tulee aamuyöllä keikalta kotiin vain saadakseen kuulla, että joku on tappanut hänen teini-ikäisen tyttärensä. Masennuksesta ja juopotteluputkesta toivuttuaan Joe päättää kostaa.

Duane Swierczynski (s. 1972) iski itsensä läpi amerikkalaisten dekkarinlukijoiten tietoisuuteen toisella romaanillaan Keikkakuski, joka kertoo mykästä luottoajajasta. Tämä joutuu vaikeuksiin, kun huolella valmisteltua pankkikeikkaa onkin seurannut myös venäläisten mafia. Keikkakuski on 24-tv-sarjan ja 1950-luvun kovaksikeitettyjen rikospokkareiden risteytys: reaaliajassa kulkeva trilleri, jossa ei ole tyhjiä hetkiä.

Duane Swierczynski on nuoren polven amerikkalaisdekkaristien ehdotonta kärkeä, joka on kirjoittanut myös Marvel-yhtiön sarjakuvia, kuten X-Meniä ja Cablea. Hänen muihin romaaneihinsa kuuluvat The Blonde (2006) ja Severance Package (2008).

Allan Guthrien (s. 1965) debyyttiromaani Viimeinen suudelma löi dekkaripiirit ällikällä: kertomus pesäpallomailaa aseenaan käyttävästä koronkiskurin apupojasta, jonka tytär kuolee epämääräisissä olosuhteissa, on samaan aikaan inhimillisen lämmin että pirullisen väkivaltainen. Kirjallaan Guthrie oli myös ehdokkaana tunnetussa Edgar-palkintokisassa, joka myönnetään vuosittain parhaalle ilmestyneelle rikosromaanille.

Allan Guthrie on skottilaisen hardboiledin uusi mestari, jota on verrattu Irvine Welshiin ja Denise Minaan, mutta hänen kirjansa ovat rujompia ja rajumpia. Guthrien muuta tuotantoa ovat romaanit Two-Way Split (2006), Hard Man (2007), Kill Clock (2007) ja Savage Night (2008).

The paperback line finally coming!

The paperback line I'm editing for the Arktinen Banaani publishers is just about to start. Here's a poster that's being printed at the moment and to be delivered to book shops all over the country. The first book, Duane Swierczynski's The Wheelman (as Keikkakuski), is coming out in March.

All the covers are drawn by Ossi Hiekkala. The poster is designed by Tommi Hänninen who has also designed the layouts for the covers.

[I do know one of the words is missing the Ä dots...]

And finally.. the paperback line

I've been hinting for at least two years now that I may start editing a crime paperback line. Now it's finally official. The Finnish publisher Arktinen Banaani that has been producing mainly graphic novels or comics will start a paperback line that will feature also crime novels - and they will be handpicked by me. You've probably guessed already that the line focuses on hardboiled and noir.

The first books, out in October, will be Duane Swierczynski's The Wheelman (under the Finnish title Keikkakuski; which is the Finnish title for Walter Hill's classic getaway film, The Driver) and Allan Guthrie's Kiss Her Goodbye (under the title Viimeinen suudelma; this may still be subject to change). Both are excellent noir thrillers, although very different from each other. While Duane's book is a violent non-stop ride through a professional heister's worst nightmare, Allan's book is more into character (even though his hero, Joe Hope, is necessarily not one you want to get into). Its violence quotient is still quite large.

The paperback line will have three more novels the coming Spring, but more about them later.

Must admit that all this was mainly caused by Hard Case Crime. It was too cool a concept to leave undeveloped. The first two books will have illustrated covers done by Ossi Hiekkala, a young Finnish guy whom I've already dubbed "the Robert McGinnis of Finland" (even though there are no near naked babes on these two covers, sorry 'bout that). I'm hoping I'll find some use to my friend Jukka Murtosaari, too.

The illustrations on this post don't have the titles as yet, as I have those only as PDF's on my computer and I don't have the right program here to convert them into embeddable pictures. (Is that a word? Embeddable?)

Arktisen Banaanin pokkaridekkarit

Aiemmin sarjakuvakustantajana tunnettu Arktinen Banaani laajentaa ensi syksynä pokkareiden ja myös dekkareiden puolelle. Sarjan dekkarit keskittyvät uuteen kovaksikeitettyyn ja noir-dekkariin, jotka ovat tällä hetkellä vahvassa nousussa sekä Yhdysvalloissa että Englannissa, sekä isoissa kustantamoissa että erikoistuneissa pienkustantamoissa. Arktisen Banaanin dekkaripokkareissa kunnioitetaan lajityypin perinteitä tyylikkäillä kuvitetuilla kansilla.

Sarjan ensimmäiset kirjat ovat Duane Swierczynskin Keikkakuski (The Wheelman, 2005) ja Allan Guthrien Viimeinen suudelma (Kiss Her Goodbye, 2006). Kirjat ilmestyvät lokakuussa.

Keikkakuski kertoo Patrick Lennonista, pankkirosvojen käyttämästä keikkakuskista, jonka paras etu työssään on, että hän on mykkä. Philadelphialaisen Wachovia-pankin ryöstö näyttää aluksi sujuvan ihan kohtuullisesti - mitä nyt pitää ajaa autolla pankin ovi rikki ja pamauttaa lastenvaunuja työntävä nainen pois tieltä -, mutta sitten joku puuttuu peliin ja täräyttää isolla pakulla keikka-auton kylkeen. Patrick Lennonin elämän painajaismaisin viikonloppu alkaa: hän herää, kun häntä ollaan työntämässä mustassa ruumissäkissä rakennustyömaan putkeen...

Viimeinen suudelma kertoo Joe Hopesta, karusta ja hiukan yksinkertaisesta koronkiskurin apurista, jonka tärkein työväline on pesäpallomaila. Joe Hope tulee aamuyöllä keikalta kotiin vain saadakseen kuulla, että joku on tappanut hänen teini-ikäisen tyttärensä. Masennuksesta ja juopotteluputkesta toivuttuaan Joe päättää kostaa.

Duane Swierczynski (s. 1972) iski itsensä läpi amerikkalaisten dekkarinlukijoiten tietoisuuteen toisella romaanillaan Keikkakuski, joka kertoo mykästä luottoajajasta. Tämä joutuu vaikeuksiin, kun huolella valmisteltua pankkikeikkaa onkin seurannut myös venäläisten mafia. Keikkakuski on 24-tv-sarjan ja 1950-luvun kovaksikeitettyjen rikospokkareiden risteytys: reaaliajassa kulkeva trilleri, jossa ei ole tyhjiä hetkiä.
Duane Swierczynski on nuoren polven amerikkalaisdekkaristien ehdotonta kärkeä, joka on kirjoittanut myös Marvel-yhtiön sarjakuvia, kuten X-Meniä ja Cablea. Hänen muihin romaaneihinsa kuuluvat The Blonde (2006) ja Severance Package (2008).

Allan Guthrien (s. 1965) debyyttiromaani Viimeinen suudelma löi dekkaripiirit ällikällä: kertomus pesäpallomailaa aseenaan käyttävästä koronkiskurin apupojasta, jonka tytär kuolee epämääräisissä olosuhteissa, on samaan aikaan inhimillisen lämmin että pirullisen väkivaltainen. Kirjallaan Guthrie oli myös ehdokkaana tunnetussa Edgar-palkintokisassa, joka myönnetään vuosittain parhaalle ilmestyneelle rikosromaanille.
Allan Guthrie on skottilaisen hardboiledin uusi mestari, jota on verrattu Irvine Welshiin ja Denise Minaan. Hän vain kirjoittaa väkivaltaisempia kirjoja.
Guthrien muuta tuotantoa ovat romaanit Two-Way Split (2006), Hard Man (2007), Kill Clock (2007) ja Savage Night (2008).

Allan Guthrie's promo video for Savage Night

Do I hear right? Allan Guthrie says that he's vegetarian and a teetotaller? Is that a fact?

Here he talks a bit about this coming book Savage Night.