My weirdest book yet

I'll do a double post on this subject, in English and in Finnish.

This has gotta be my strangest book yet, and I've done some pretty strange books. Finland has a presidential election coming up next year, and we have some candidates from bygone days, some who came to politics already in the 1970's. One of them keeps coming up even though no one - but himself - thinks he has any chance to win the election and become the president of Finland. He's called Paavo Väyrynen - there's something sly about him, has always been, and he's open to parody and irony (some seem to think he knows this all too well, but some are not so sure). A friend of mine had an idea with some friends of his over drinks at a bar that one could make a short story collection with this Väyrynen guy and mix him with the Cthulhu Mythos. I heard about this early in the morning some weeks ago, and asked Turbator's Harri Kumpulainen if he wanted to publish such a book. He said yes. The result: the book went to the printers early this morning. It will come out just before the first round of the election. The book is hilarious, ripe with good parodies of both Lovecraft and Väyrynen. Some of the stories should work even after the election and if there's ever going to be a proper Cthulhu anthology in Finnish, I'm seriously hoping some of the best stories in this book are going to be included. - The cover is illustrated and designed by Ossi Hiekkala, who's one of the best classic illustrators working in Finland at the moment.

And now, in Finnish:

Kyse siis kirjasta nimeltä On Suurten Muinaisten aika, joka valmistui parissa viikossa parin kaverin baari-illan aikana saaman idean perusteella: miten yhdistetään Lovecraftin Cthulhu-jumalat ja Väyrynen? Helposti - näin ainakin pitää päätellä siitä, kuinka nopeasti tarinat tulivat. Lisäksi Turbatorin Harri Kumpulainen innostui ideasta välittömästi, sanoi että tehdään ihmeessä, että päästään edes vähän vittuilemaan.

Osa tarinoista on muokattu suoraan jostain tietystä Lovecraftin novellista niin että henkilöt ja paikat on vaihdettu Väyryseen ja Suomeen sopiviksi, osassa on viitseliäämmin kehiteltyjä juonikuvioita. Oli miten oli, kaikki jutut ovat hauskoja ja nautittavia ja sisältävät sopivassa määrin vittuilua Väyryselle (sekä Kekkoselle ja Jyrki Kataiselle ja Sauli Niinistölle ja muille). Jotkut ovat kyllä jo ehtineet sanoa, että tästä sataa äänet laariin Väyryselle - käyttääkseni kulunutta ja ärsyttävää fraasia. Mutta tuli vaaleissa mikä lopputulos tahansa, niin takaan että jutut naurattavat ja viihdyttävät vielä pitkään! Jos joskus tehdään varsinainen Cthulhu-antologia suomeksi, niin lupaan, että tästä tulee siihen juttuja.

Idean toimivuudesta kertoi sekin, että kuvittaja Ossi Hiekkala teki aivan erinomaisen kannen nopealla aikataululla. Kirjan julkkarit on maanantaina 9.1. Kekkosen patsaalla Töölössä, jonka jälkeen iltabileet ovat Lepakkomies-baarissa. Facebook-sivut sekä kirjalle että julkkareille löytyvät täältä ja täältä. Kirja tulee myyntiin varmasti ainakin Akateemiseen sekä nettikauppaan mm. Zum Teufelin sivuille, joten sitä pystyy ostamaan aivan normaalisti sen ilmestyttyä. Painoksesta tullee pieni ja kirjasta keräilyharvinaisuus, joten siihen kannattaa tarttua nopeasti!

Edit: here's the line-up which I forgot to put down earlier:

Juri Nummelin: esipuhe
Vesa Kataisto: Presidentti Väyrysen puhe Ikaalisten pato- ja matologisen tiedeinstituutin avajaisissa marraskuussa 2019
Harri Erkki: Kalevan uskon paluu
Tuomas Saloranta: Kari Tenho Väyrysen tapaus
Vesa Sisättö: Paavo Väyrysen Ääni
Jussi Katajala: Paavo Väyrynen - elvyttäjä
Timo Surkka: Tulette ällistymään
Niko Aslak Peltonen: Varjo Väyrysen yllä
Juha Roiha: Kasvojen kutsu

YYA-sopimus ja minä

(This is about Finnish history and politics. Would be too difficult to write about it in English. Next: a Finnish P.I. writer from the sixties. That I'll write in English.)

Viime sunnuntaina tuli kuluneeksi 60 vuotta YYA-sopimuksen allekirjoittamisesta. Se tarkoittaa sitä, että vuonna 1978 samasta sopimuksesta tuli kuluneeksi 30 vuotta. Olin tuolloin kuusivuotias - tai tietysti viisi-, koska sopimuksen allekirjoituspäivä kerran oli 6.4., reilu kuukausi ennen syntymäpäivääni.

YYA-sopimus ei ollut mitään peruskauraa. Sitä juhlittiin perusteellisesti ja ympäri maan. Porissakin järjestettiin oma, ilmeisesti Suomi-Neuvostoliitto-seuran masinoima juhla, joka pidettiin Pohjois-Porin yläasteen juhlasalissa Pormestarinluodossa. Paikalla oli paljon tärkeitä ja hienoja ihmisiä. On mahdollista, että isäni - joka oli tuolloin Porin asukasyhdistysten neuvottelukunnan (tai vastaavan) puheenjohtaja - piti paikalla puheen. Varmasti kaikki porilaiset poliitikot ja paikkakunnan media olivat paikalla. Epäilen, että myös Satakunnan Kansan toimittaja oli lähetetty tekemään juttua, vaikka lehti oli tuolloin hyvinkin pappishenkisen kokoomuslainen.

Muistan, että olimme siellä isoveljeni kanssa myymässä arpoja - tunsin itseni tärkeäksi pitäessäni kädessäni sellaista alumiinista rengasta, johon arvat on kiinnitetty. Edustimme ehkä pioneereja - Pohjois-Porin pioneerien kokoontumispaikka oli Aaltosen Jaskan äidin luona Toejoella (Jaska soittaa nykyään rumpuja Nuorissa Vihaisissa Miehissä; tai soitti ainakin kun näin bändin viimeksi noin neljä vuotta sitten Pormestarinluodon Asukasyhdistyksen markkinoilla*). Toinen vaihtoehto on, että olimme paikalla asukasyhdistyksen kautta.

Mitään muuta en muistakaan. Arvat.

Vuonna 1988 ei vastaavaa tilaisuutta ehkä järjestetty tai jos järjestettiinkin, en ollut mukana.

* Tai sitten ei. Wikipedia-artikkeli ei mainitse Jaskaa. Ehkä se oli jokin muu bändi tai Jaska oli vain tuuraaja. Oli miten oli, sain aikoinaan Jaskalta rikkinäisen akustisen kitaran, johon kirjoitin "This machine kills fascists" ja tein noin sata akustista punk-biisiä kotimankalla. Niitä on vuosia myöhemmin julkaistu Lal Lal Lal -levymerkin koostekasetilla Kuolleena haudattuja.

PS. Hesarin sunnuntaisivulla väitettiin, että Neuvostoliitosta tuotiin clearing-sopimuksen takia kaikkea, mikä vähänkin liikkui. En ihan usko. Tuotiinko muka tätä autoa jossain vaiheessa Suomeen?

Ulkoministereistä

Suomessa olisi nyt tilausta poliittiselle salaliittoromaanille. Pääpahiksena nuori NATO-hinkuinen poliitikko, joka on vuosia toiminut ulkomailla. Hänen takanaan CIA, Pentagon, vapaamuurarit...

Toinenkin bestseller syntyisi nopeasti. Olen itse asiassa aivan varma, että joku kustantaja on jo sopinut tai sopimassa jonkun kirjoittajan kanssa Ilkka Kanervan elämäkerrasta. Se myy like a motherfucker, niin kuin sanotaan. Idea vapaasti käytettävissä. Itse en ole käytettävissä kirjaa tekemään.

(Umm.. this is about our minister of foreign affairs. The Eliot Spitzer of Finland.)

Apurahapäätökset julkisiksi!

(Sorry - I'll have to betray my earlier promise about writing in English. It's something that just came up.)

En ole saanut apurahoja yli vuoteen. Tänään tuli uusin päätös - sähköpostiviestissä (kas kun ei tekstarilla!) ilmoitettiin, että apurahataho ei ole katsonut voivansa suostua hakemukseeni. Syytä ei mainittu, niin kuin näissä ei koskaan mainitakaan: apurahapäätökset eivät ole julkisia eikä niistä voi valittaa.

Ymmärrän jälkimmäisen pointin - mihin muka voisi vedota, jos haluaisi kumota kielteisen apurahapäätöksen? "Teen parempia kirjoja kuin tuo tuossa"? Mutta haluaisin ilman muuta ja välittömästi, että apurahapäätökset olisivat julkisia. Minä olen kohta vuoden elättänyt itseäni olemattomilla sivuhommilla, jotka haittaavat varsinaista työtäni ja joita en aina pysty tekemään kunnolla, koska yritän kuitenkin aina joka päivä päästä eteenpäin käsillä olevissa kirjaprojekteissa. Olisi vähitellen jo hauska tietää, mistä on kyse - teenkö huonoja hakemuksia, ovatko hankkeeni huonoja, vaikutanko saamattomalta kirjantekijältä vai onko minua vastaan salaliitto? En usko noista mihinkään, mutta silloin vasta perustelut olisivatkin kiinnostavia. Ehkä apurahojen myöntämiseen liittyy kähmintää?

Olenkin kuullut kerrottavan, että erään suuren yliopiston rehtorin tytär saa aina apurahaa, vaikka hänen tutkimuksensa ovatkin tavanomaisia ja jopa keskinkertaisia. Samaten kuulin juuri, että eräs rahasto oli pistänyt poikki erään väitöskirjaa tekevän tutkijan apurahat, vaikka jäljellä piti olla vielä vuosi. Syytä ei - tietenkään - ilmoitettu. Eräs toinen tuttu taas kertoi olleensa mukana auttamassa opiskelijoiden apurahojen käsittelyssä: lopulliset päätökset tehtiin täysin riippumatta siitä, keitä hän oli suositellut, eikä suinkaan paremmuusjärjestyksessä. Ehkä joukossa oli hyvä veli/sisar -verkostojen jälkikasvua?

Jani Leinonen puhui asiasta ohimennen Veli-lehden haastattelussaan, jossa hän totesi jotenkin niin että hän kritisoi apurahajärjestelmää, koska se on yhtä avoin systeemi kuin Ässä-arvan ostaminen R-kioskilta. Päätöksenteossa korostetaan nykyään avoimuutta, sitä että päätöksenteko on läpinäkyvää - mutta apurahoja tällainen ajattelu ei jostain syystä koske. Haluaisin kuulla jonkin perustelun. Jos apurahoja myöntävät tahot vetoavat tässä siihen, että päätöksiä ei ehditä perustella, niin aika huonoissa kantimissa ovat kriteerit pitää päätösten takana olevat pöytäkirjat salaisina. (Olen kerran kysynyt suoraan sähköpostilla, miksi en saanut apurahaa - epäilin että se johtui siitä, että olisin jättänyt tekemättä selvityksen saadusta apurahasta. Tähän vastattiin suoraselkäisesti ja sanottiin, että en saanut apurahaa, koska olin saanut sitä jo edellisenä vuonna. Tähän meni ehkä noin 15 sekuntia.)

Tänään saamassani apurahapäätöksessä todettiin, että hakemuksia tulee nykyään todella paljon ja kaikille ei voi myöntää apurahoja. Jos kerran tilanne on tämä - ja miksei olisi: tohtoreita työnnetään yliopistoista pihalle kymmeniä viikossa ja samaan aikaan free-toimittajia tulee ammattikorkeista niin paljon että osan on pakko ruveta keksimään helppoja kirjaideoita toteutettavaksi OTO -, niin sitten sitä pitää joko muuttaa tai sitten siihen pitää tulla helpotus: kirjailijoille ja taiteilijoille pitää ruveta maksamaan kansalaispalkkaa tai perustuloa. Se ei olisi edes vastikkeetonta (perustulon vastustajien lempisana), koska silloin saataisiin vastikkeeksi teoksia ja taidenäyttelyitä ja muuta. (Samalla apurahatahot voisivat ruveta tukemaan biotieteitä ja muuta, josta Suomi saa kaivattuja innovaatioita. No, ongelmahan tässä olisi tietenkin se, että apurahatahot lakkaisivat kokonaan maksamasta apurahoja kirjailijoille ja taiteilijoille vedoten siihen, että hehän saavat muutenkin 350 euroa kuussa - verottomana!)

Olen kirjoittanut aiheesta täällä.

Susan Kurosen tekijänpalkkio kelpaisi minullekin

(Short comment on Finnish politics. Or at least something close to politics.)

Lehdistössä ja varmaan muussakin mediassa - jota en yleensä seuraa, kovin intensiivisesti ainakaan - on vähän naureskeltu sille, että Susan Kuronen sai Matti Vanhas -kirjastaan tekijänpalkkioina noin 4000 euroa. (Olikohan oikea summa 4207 euroa, en jaksa hakea tietoa enää.)

Mitäs nauramista siinä on? Minulle tuo summa kelpaisi koska tahansa. Jos teen vuodessa kaksi kokonaista kirjaa ja vaikka toimitan yhden novellikoosteen (kuten kohta puoliin ilmestyvän seksinovellikokoelman), niin tuloni ovat noin 4207 euron luokkaa. (Minulla on pieni veroprosentti.)

Kustantajien palkkiot tekijöille ovat pieniä. En tiedä, onko yleisön ja ehkä mediankin käsitys kirjailijan ammatista jotenkin hämärtynyt, mutta ei sillä elä - ei ilman apurahoja tai olemattomia keikkahommia, joita tekee vasemmalla kädellä voidakseen edes kerran viikossa omistautua varsinaiselle työlleen. (Yleensä näistä keikkahommista tulee se varsinainen työ.) Minun näkökulmastani Susan Kuronen teki huomattavan suuren summan kirjallaan - varsinkin kun hän kirjoitti vain omasta elämästään. Ja kirja on lyhyt - siinä on vain 164 melko pienikokoista sivua. Minullekin kelpaa heti, kun joku kustantaja - ihan kuka vain! ilmoittautukaa! - antaa minulle tuollaiset rahat ja pyytää kirjoittamaan noin 80-90 liuskaa omasta elämästäni. Lupaan rajuja paljastuksia lähipiiristäni!

Niin, piti siis sanoa, että kun julkisuudessa esiintyvät yleensä vain nämä ilkkaremekset, joille kirjailijuus on ainoa ammatti (millä tarkoitan sitä, että heidän ei tarvitse väsäillä kolumneja paikallislehteen tai käydä opettamassa kahtena päivänä kuussa Jokikulman kansalaisopistossa), niin ehkäpä lukijat luulevat, että kirjailijoilla on kaikilla helppoa ja lokoisaa: rahaa virtaa sisään ovista ja ikkunoista. Ja siksi on pidetty säälittävänä, että Susan Kuronen sai kirjallaan 4207 euroa. Vaikka ainoa asia, mikä siinä on säälittävää, on se, että kustantaja on joko maksanut järjettömän kokoiset ennakot tai ostava yleisö on ns. löytänyt kirjan ja hamstrannut sitä suuria määriä.

(Muutenkin olen taas sattuneesta syystä (likviditeettiongelmia) pohtinut kirjailijoiden ja taiteilijoiden toimeentulo-ongelmia. Ajattelin jossain vaiheessa kaivaa naftaliinista ideani siitä, että perustulokokeilu ulotettaisiin ensimmäisenä koskemaan taiteilijoita ja kirjailijoita. Eipä ainakaan kukaan tulisi urputtamaan vastikkeettomasta rahasta, kun joka vuosi ilmestyisi uusia kirjoja tai avattaisiin uusia näyttelyitä. Mutta tuskinpa Sata-komitea minua kuuntelee.)

Kallasvuo sucks!

(This is about Finnish politics.)

Olli-Pekka Kallasvuo sanoi tänään Hesarissa, että markkinataloudessa ei voi taata elämänpituisia työpaikkoja, millä hän viittasi Saksassa lakkautettavaan Nokian tehtaaseen.

Tiedän ainakin yhden tyypin, jolle nykyinen markkinatalous takaa elämänpituisen työpaikan. Vaikka se ei olisikaan Nokia, niin kyllä näin dynaamiselle kaverille aina duuni löytyy.

Perustulosta

(About Finnish politics.)

Monet vastustavat perustulon ajatusta, koska kaikille jaettava perustulo, esimerkiksi 400 euroa, maksaisi enemmän kuin mitä Suomen valtion budjettiin tällä hetkellä mahtuu. Kansalaistulon pitäisikin olla vapaaehtoinen: yritysjohtajat ja muut, jotka hiukankin kokevat, etteivät tarvitse valtion auttavaa kättä, voisivat luopua siitä erillisellä ilmoituksella. Nyt tuntuu lähinnä siltä, että tällä perusteella ajatusta vastustavat juuri ne, jotka eivät perustuloa tarvitsisi.

Vuoden 2007 suuri vaalikusetus

(This is about Finnish politics.)

En ole aivan varma, olenko ymmärtänyt kaiken enkä pysty keskustelemaan politiikasta ja taloudesta kovinkaan syvällisesti, mutta miten on mahdollista, että kaksi keskeisintä vaaliasetta, hoitohenkilökunnan palkkojen nosto ja ruoan arvolisäveron laskeminen, unohdetaan tuosta noin valtion budjetissa? Eikö tämän tyyppisistä asioista pitäisi jo nousta kansanliike, mielenosoituksia, barrikaadeja?

Vastakkainasettelun aika on jälleen

(This is about Finnish politics.)

Sunnuntain Hesarissa kirjoitettiin kokoomuksen vaalivoitosta. Jutun kärkenä oli Sanna Perkiö, jonka boheemius kuulemma auttoi häntä ja puoluetta vaalivoitossa. Perkiön boheemius on sitä, että hänen firmansa sijaitsee Kaapelitehtaalla ja hän keräilee kotimaista nykytaidetta. Heikoissa kantimissa on boheemius nykyään. Näin ajatellen mekin olemme vaimon kanssa boheemeja, jopa varsin hurjia sellaisia.

Jutussa puhuttiin myös kokoomuksen onnistuneesta vastakkainasettelun aika on ohi -sloganista. Sanottiin, että se oli erinomainen idea, jonka suomalaiset ottivat vastaan tyytyväisinä ja innostuneina. Jutusta kävi kuitenkin ilmi, että maassa vallitsee edelleen toinen vastakkainasettelu, vasemmisto-oikeisto/duunari-porvari -vastakkainsettelua julmempi ja häikäilemättömämpi: siinä nimittäin sanottiin, että moni äänesti kokoomusta, koska tuntuu paremmalta samaistua voittajiin kuin häviäjiin.

Paljon on puhuttu myös SAK:n vaalimainoksesta ja sen aiheuttamasta äänten kadosta. Olisi ollut kiinnostavaa nähdä, mitä olisi tapahtunut, jos mainosta olisi käytetty aiottuun tapaan eikä media olisi ruvennut kohkaamaan siitä, miten ikävä, vanhanaikainen ja syyttelevä se on. Monet niistä, jotka omaksuivat median näkökulman, eivät ole mainosta YouTubesta tai vastaavista jaksaneet kaivaa eivätkä ole siis nähneet sitä. Mietin myös, miksei kukaan ottanut kantaa kokoomuksen järkyttäviin nami nami -mainoksiin, joihin oli isketty reivien flaierityyppisesti kaikkea kivaa sälää. Olen itse sarjakuvien ystävä, mutta silti mielessä käy, että vaalit voitti sarjakuvapuolue.

Lukekaa myös Kari Kosmoksen hieno analyysi Jyrki Kataisen työaiheisesta retoriikasta. Kari ei voisi olla enempää oikeassa.

My political career

(As the elections are approaching, I thought I'd revise my short political career. In Finnish.)

Urani poliittisten järjestöjen luottamustoimissa:

SDNL:n Porin osaston puheenjohtaja, 1988-1990 (?). Osasto on aina ollut vireä, mutta jostain syystä noina vuosina tarvittiin jotakuta bulvaania heiluttamaan nuijaa kokouksissa. Piirisihteerihän kuitenkin hoiti käytännön työt.

Porin sosialistiset koululaiset, puheenjohtaja, 1988-1990 (?); jäsenmäärä oli muistaakseni kolme, jolloin se käsitti minut, sihteerin ja tilinhoitajan. Tilinhoitaja ei ollut porilainen koululainen, vaan aikuinen ihminen (hän oli Tiedonantajan Porin-konttorin hoitajan vaimo). En tiedä enää, kuinka tosissaan sihteeri oli mukana toiminnassa. Järjestö oli siis käytännössä olemassa vain paperilla. En tiedä, onko sitä enää edes paperilla.

Osallistuin vuonna 1997 SDNL:n liittokokoukseen, jossa vahvistettiin - jos nyt oikein muistan - SDNL:n nimenmuutos Vasemmistonuoriksi. Jälkeenpäin minulle sanottiin, että kokouksessa jyräsivät "enemmistöläiset" - todistus siitä, miten vanhat rintamalinjat elävät vasemmistossa edelleen. Demokratiassa tietty enemmistö jyllää, vaikka ei aina olisi syytäkään. Näiden kytkösten takia minulle tulee edelleen Libero, ja luenkin sen aina mielelläni.

Äänestänyt olen Vasemmistoliittoa, SKP:tä ja vihreitä. Olen aina pyrkinyt äänestämään naista, mutta kaksi kertaa olen äänestänyt miestä. Tampereen kunnallisvaaleissa äänestin vihreitten Kai Ovaskaista, joka nyt on ehdolla eduskuntaan - jos luette tämän ja uskotte minua, niin äänestäkää häntä, hän on erittäin fiksu mies. Ylioppilaskunnan vaaleissa äänestin aina naista, puoluelinjathan siellä ovat usein merkityksettömät. Kummatkin ehdokkaani seitsemän vuoden aikana pääsivät läpi ja olivat erittäin asiallisia ja fiksuja.

Oman poliittisen urani fiksuin teko oli kieltäytyä kahdesti pyynnöstä lähteä ehdokkaaksi ylioppilaskunnan vaaleihin. En kuitenkaan olisi ollut riittävän kiinnostunut asioista, vaikka uskon, että silloisella näkyvyydelläni esimerkiksi Aviisissa olisin varmasti päässyt läpi. Minua pyytänyt ihminen on sittemmin ollut tärkeä Tampereen vihreiden taustavaikuttaja - en koe vihreitä niin omaksi porukaksi, että olisin tuntenut olevani järkevästi mukana heidän poliittisissa päätöksissään. Voi tietysti olla, että ko. ihminen pyysi kaikkia vastaantulijoita ehdokkaaksi.

Oikeastaan pyyntöjä lähteä Tamyyn oli kolme - Olli Löytty, joka nykyään tekee kirjallisuudentutkijan uraa, sanoi minulle joskus -91, että hän tekee minulle niin hyvän kampanjan, etten voi olla menemättä läpi. Annoin ymmärtää, etten ole kovin kiinnostunut. Ollista tuli sittemmin Ilkka U. Pesämaan kanssa Tamyn kulttuurisihteeri.

Huumoriehdokkaista on tosin Tamyn vaaleista noussut esiin kiehtovia ilmiöitä, kuten Pasi Heikura ja Simo Frangén, jotka eivät tainneet käydä yhdessäkään edustajiston kokouksessa. Sympaattisin vaalikampanja oli Tero Alangon ja Markku Makkosen johtamalla poppariryhmittymällä - heidän vaalilauseensa oli "Hyvä biisi on tärkein". Tero ja Markku olisivat myös olleet fiksuja kavereita edustajistoon - on mahdollista, että Tero pääsi läpikin, en enää muista.

Tampereella oli Tamyssa enemmän aatteen paloa ja vaihtoehtojen tuntua kuin sittemmin Turun yliopiston ylioppilaskunnassa, jota tarkkailin muutaman vuoden ajan Turun Ylioppilaslehden toimittajan ja päätoimittajan paikalta. Nyt jälkeenpäin hiukan hävettää, että suhtauduin Tyyhyn niin ylimielisesti kuin suhtauduin, mutta kokemus kertoi, että sinne oli pesiytynyt enemmän ns. poliittisia broilereita. Ville Niinistöä tosin kunnioitan enkä pane vastaan, että meillä perheessä häntä äänestetään. Saatan äänestää häntä itsekin, mutta en haluaisi antaa enää periksi naisperiaatteestani.

Edelläolevasta voi päätellä, että minulla ei ole poliittista kotia. Onko ihme? Miten tällaisessa poliittisessa ilmastossa (tai ylipäätään kulttuurissa) voisi olla jokin asiallisesti muotoiltu johdonmukainen poliittinen mielipide? En ihmettele, että juuri nyt on noussut esille puheenvuoroja, joiden keskeinen sisältö on "ihmiset ovat tyhmiä" (viittaan esim. Jyrki Kiiskisen hienoon kirjoitukseen Hesarin sunnuntaisivuilla, mutta myös Ilkka Halavan kommentteihin ihmisten poliittisesta mielipiteenmuodostuksesta, joka parhaimmillaankin on sattumanvaraista).

En keksi asialle mitään ratkaisua, paitsi vallankumouksen. Mietin aiemmin tänään, että lehdet ja muut mediat voisivat tehdä päätöksen olla uutisoimatta mitään politiikkaan liittyvää vaalien alla - silloin ihmisten pitäisi oikeasti ottaa asioista selvää ja muodostaa mielipiteensä. Mutta se on yhtä mahdoton ajatus kuin vallankumouskin.

Penkkarimuistoja

(This is about some personal reminiscences.)

Törmäsin eilen - kuten arvata saattaa - penkkariajelijoihin. En jaksanut jäädä katselemaan mellastusta, koska halusin päästä kotiin lepäämään; Kauto oli nukkunut huonosti viime yönä ja olin aivan uuvuksissa vietyäni Ottilian aamulla kouluun ja tutkittuani Leo Mäenpään lehtinovellituotantoa yliopiston kirjastossa parin tunnin ajan. Loikin tien poikki melkein kuorma-autojen edestä ja työnnyin pällistelevien ihmisten välistä kävelykadulle.

Abien rekkoihin liimaamat tunnuslauseet hiukan vaivasivat minua latteudellaan. "Abi on jumalasi - sinulla ei saa olla muita jumalia" (pitäisi kai olla "älä pidä muita jumalia"). "A bit of rock" (get it? minulla kesti jonkin aikaa ennen kuin tajusin). "We will rock you". En saanut viimeksi mainitusta millään tavalla tolkkua, miten se liittyi penkkariajeluun tai ylipäätään koko penkkariajatukseen. Riehuminen huvitti minua, mutta enpä ole siitä ikinä ollut kovin kiinnostunut enkä nytkään nähnyt syytä jäädä pällistelemään ja poimimaan karkkeja. Ehkä sitten kun Kauto tai Ottilia tulevat ylioppilaiksi.

Olen tietysti snobi, mutta vielä pahempi olin itse 18-vuotiaana. 17-vuotiaana kieltäydyin osallistumasta vanhojen päivään millään tavalla ja pinnasin koulusta. Kävin mieluummin poliittista keskustelua SDNL:n (nyk. Vasemmistonuoret) piirisihteerin kanssa Porin Puistotalolla. Muistan nähneeni pari luokkakaveria kadulla penkkariajelujen aikana, mutta katseemme eivät kohdanneet. Menin kotiin ja pysyin siellä.

Seuraavana vuonna olin kyllä mukana meiningeissä, en tiedä mikä muutos oli tapahtunut. Join vain niin pirusti viinaa - yhdellä ensimmäisistä ryyppyreissuistani - edellisenä iltana enkä päässyt ajeluun mukaan. Olin ilmeisesti oksentanut taksiin, koska muistan lompakossani olleen sadan markan setelin eikä se ollut lompakossa enää aamulla. En tiennyt, mitä krapulalle voi tehdä, eikä tiennyt äitinikään. Se siitä sitten. Elokuvakerhon esityksessä kävin kyllä iltakuudelta. Se varmaan kertoo preferensseistäni tuolloin.

Olen siis myös kade juhliville ja riehuville abeille, kun katselen heidän bailaustaan ja esitän kyynisesti kiinnostumatonta. Toisaalta, tekee mieli sanoa, meillä oli sentään jotain ideaa.. tai no, muistan kyllä, että teimme kuorma-autojen tekstit luokkatoverini Kimmon kanssa varttitunnissa, kun kukaan muu luokaltamme ei suostunut edes tulemaan paikalle suttaamaan tekstejä. En tiedä enää, mistä se johtui. Teimme kaksi kylttiä, joista muistan ainakin toisen: "Jeesus tulee, oletko aulis?" Se viittasi ruotsinopettajaamme Aulikseen, tavattoman ujoon ja vähä-ääniseen mieheen, jonka ei olisi kuulunut olla opettajana. Toivottavasti hän ei loukkaantunut.

Kun järjestin samaisen Kimmon kanssa luokkakokouksen muutama vuosi sitten, pidin lyhyen puheen, jossa sanoin haluavani ottaa hiukan takaisin vuoden -90 pelleilyjä ja osata ryypätä jengin kanssa, jonka koin vajaa 15 vuotta sitten pettäneeni. En ollut suurinta osaa porukasta juuri nähnyt, häivyin Porista melkein saman tien opiskelemaan ja sillä tiellä olen pysynyt. (Eräs ystäväni sanoi jokin aika sitten, että alan olla siinä iässä, että muuttaminen kotipaikkakunnalle tulee ajankohtaiseksi. Toivottavasti ei ihan vielä.)

Mainitsin tuossa keskustelleeni vanhojen päivien aikana politiikasta. Enemmänkin keskustelimme siitä, miten olin pettynyt politiikkaan enkä kokenut sitä mielekkääksi ja kiinnostavaksi. Tähän on monia syitä, joihin en tässä mene (osa on niin henkilökohtaisia, että en halua retostellakaan niitä julkisuudessa), mutta tunto vain syveni tämän aamun Hesaria lukiessa: Suvi-Anne Siimes rökötti Vasemmistoliittoa, puoluetta, jota olen useimmin äänestänyt, ja puolueen poliittista ja johtokulttuuria. Tuli hetkeksi olo, että jos en äänestäisikään. Demareihin en usko, vihreistä ei ota oikein kunnolla selvää, SKP (jota olen myös äänestänyt, lähinnä sen takia, että heillä on ollut nuoria naisehdokkaita, jotka vaikuttavat vilpittömiltä; naiivi peruste, myönnän sen) taas on tai ainakin sen voi nähdä nostalgisena neuvostolaisena jäänteenä. Pienimmän pahan äänestämisen logiikka astuu kuvaan, ja se ei ole hyvä, eikä ainakaan kerro hyvää uskostani ihmisiin. Valitettavasti.