Teksti taistolaisuudesta (in Finnish, sorry; wait for the next post)

Minun pitäisi tämmöistä tekstiä tarjota Voimaan. Olen siitä alustavasti sopinut, mutta vain sellaisella on spec -menetelmällä, että päättävät julkaisusta vasta nähtyään jutun. Onko tässä mitään tolkkua? Onko se säälittävää itserunkkausta? Kertokaa.

Ensimmäinen muistikuva:
Isoveljen kanssa naamiaisissa, ehkä noin seitsemänvuotiaana, jolloin vuosi on ehkä 1979. Naamiaisten teema on kansainvälinen solidaarisuus tai ehkä pikemminkin imperialismia vastaan taistelevat kansat. Minä olen Robin Hood, koska tämä varastaa rikkailta ja antaa köyhille. Naamiaisten alussa kaikki esittelevät hahmonsa. Yksi tyttö nousee ylös ja sanoo: ”Moi, mää olen Jasser Arafat.”

Jasser Arafat oli hahmo, jonka tunnistin kuvista, mutta josta en tiennyt mitään. Vasta aikuisiällä olen lukenut hänestä enemmän. Ehkä seitsemänvuotiaana ei vielä ollut edellytyksiäkään syvempään tuntemiseen, joskaan en vieläkään osaa sanoa hänestä mitään analyyttista. Affektien tasolla Arafat oli tietenkin hyvä hahmo: huivipäinen aina hymyilevä mies, jonka tiesi alitajuisesti olevan hyvien puolella pahoja vastaan.
Keitä sitten olivat pahat?

Toinen muistikuva:
Keskustelu kaverini Markon kanssa. Vertailua Saksan ja Yhdysvaltojen välillä. Historiantaju ei ehkä ole vielä kovin kehittynyt. ”Kummassa asuisit mieluummin?” ”Saksassa. Amerikassa on kaikkein pahimmat.”

Meillä oli isän tekemä leikekokoelma poliittisia pilakuvia, joissa esiintyi muiden muassa Jasser Arafat yhtenä hyvistä. Muistan yhden kuvan, jossa israelilaiset panssarivaunusotilaat katselevat taustalta rynnivää YK:n autoa, jossa istuu pamppuja heiluttelevia bobby-hahmoja. ”Nyt meillä ei ole mitään hätää”, sanoo sotilas toiselle.
Kuvat olivat todennäköisesti peräisin Tiedonantaja-lehdestä. Tiedonantaja oli meillä kotona luettu lehti. Isoveljeni tilasi sitä myöhemmin omalla nimellään ja käytti siitä opittuja fraaseja ja analyyseja hyväkseen yrittäessään koulun pihalla käännyttää koulutovereitaan omaksumaan tieteellisen marxismin.
Meille tuli myös lehti nimeltä Sosialismin teoria ja käytäntö. En muista sitä koskaan lukeneeni, mutta sen verran selailin sitä, että tunnistan tieteellisen marxismin jargonin koska tahansa.
Isäni tilasi Tiedonantajaa myöhemmin uuden vaimonsa nimellä, jotta työpaikalla ei olisi saatu tietää, että hän lukee taistolaisten lehteä.

Kolmas muistikuva:
Katselimme äidin ja ehkä isoveljen kanssa lelukaupan ikkunaa. Siinä oli neuvostovalmisteisia pikkuautoja, mosseja ja ladoja. Äiti sanoi: ”Ne on tehty Neuvostoliitossa”. Minä ihmettelin: ”Luulin, ettei Neuvostoliitossa ole tehtaita.” Olin käsittänyt väärin sen, että Neuvostoliitossa valtio omistaa tehtaat ja muut tuotantolaitokset. Lapsen luulo, että valtion lakkauttaminen aiheuttaisi myös tehtaitten lakkauttamisen, murtui hetkessä.

Meillä kuunneltiin myös työväenlauluja parilta kasetilta, joita isä oli tehnyt ja jättänyt pojille, kun hän oli eronnut ja mennyt uudestaan naimisiin ja ottanut varsinaiset levyt mukaansa. Parhaiten isoveljeeni ja minuun upposi Jussi Raittisen hauska hölkkä ”Perustuslaillisten riemumarssi”. Osaan siitä vieläkin pätkiä ulkoa.
Työväenlauluja laulettiin myös vappu- ja rauhanmarsseilla. Työväenlaulut ovat voimakkaasti tunteeseen vetoavia ja affektiivisia. Käy eespäin eespäin tiellä taistojen, rinta rinnan astukaamme siskot veikot! Ei ole ihme, että huusinkin pulkkamäessä ”el pueblo unido / jamás será vencido”. ”Yhdistynyttä kansaa ei voi voittaa!”
Olin ruveta itkemään, kun opiskeluaikoina 1990-luvulla dj:nä toiminut kaveri soitti bileitten lopuksi Inti Illimanin alkuperäisen version kappaleesta ”Marcha de la Unidad Popular”. Laulu tai oikeammin sen kertosäe saa minut yhä haikeaksi. Siinä hetkessä yhdistyvät niin lapsen into pulkkamäessä, maailmaa syleilevä solidaarisuus kuin vahva usko parempaan maailmaankin.
Ja se miten nämä unelmat musertuivat. Se liittyy myös siihen, miten lapsena oppi sen, että Salvador Allende oli erehtymätön kansan sankari, tahraton esikuva kaikelle hyvälle ja kauniille. Chilen sotilaskaappaus varjostikin lapsuuttani vielä 1980-luvun puolelle.
Se varjostaa aikuisuuttakin. Olen edelleen, syvällä alitajunnassani, Chilen kansan puolella.

Neljäs muistikuva:
Idän kaupan myötä työttömille työtä, huudettiin eräällä vappumarssilla 1980-luvun alussa. Banderolli-sanalla on minulle aivan oma kaikunsa. Näen heti mielessäni punaisena hulmuavat liput ja kuulen rytmikkäät huudot. Ja näen paremman yhteiskunnan ja tasa-arvon viimeinkin saapuvan.
Huhu kertoi, että Supo, tuolloin vielä Suopo, otti kuvia kaikista rauhan- ja vappumarsseista. On kutkuttavaa ajatella, että minusta on kuvia Supon arkistoissa.
Samaan aikaan kerrottiin huhua, että Suopolla on myös agentti kaikissa suomalaisissa kouluissa. Tämä raportoisi liikehdinnästä koululaisten keskuudessa.

Taistolaisuus tai pikemminkin yleinen usko vallankumoukseen on minussa edelleen lapsen uskoa. Olen lakannut uskomasta asiaan jo vuosia sitten enkä toimi itse millään tavalla sen eteen, että maailmasta tulisi aseellisen kumouksen turvin parempi paikka. Mutta minussa oleva lapsi on edelleen sitä mieltä, että pulkkamäessä kuuluu huutaa ”en pueblo unido jamás será vencido” ja että tieteellinen marxismi selittää kaiken ja että kolmannen maailman kamppailu on koko maailman kamppailua. Minussa oleva lapsi tunnistaa Marxin ja Leninin ja ehkä Brezhnevinkin ja jopa Stalinin maailman pelastajiksi.
Minussa oleva aikuinen kuitenkin tietää, että tämä kaikki on valetta. Analyyttisella päällä tunnistan, miten affekteihin vetoavaa 70-luvun vasemmistolainen sanan- ja kuvankäyttö oli. Matti Rossi: ”sen yhden tähden vietiin pääsi Angolassa, / sen yhden tähden Salvador Allende murhattiin, / sen yhden tähden ei rauhaa saatu Vietnamiin.”

Kaikki taistolaisuuden embleemit ja symbolit puhuttelevat minua silti edelleen. Kuva Angolan sisällissodasta ja irtileikatuista päistä saa minut nostalgiseksi. Ei ole koskettavampaa kappaletta kuin Agit-Propin Salvador Allendelle omistettu "Allendelle", jota kuunnellessani rupean aina itkemään.
Jopa Stalinin kuva saa minut herkäksi. Ehkä on hiven totuutta siinä, mitä Joseph Brodsky on sanonut: Stalin oli homoseksuaalinen fetissi ja vetosi länsimaisiin nynnyälykköihin miehekkyydellään. Sentään univormu ja viikset…
Aito taistolainen ei tietenkään voinut äityä kehumaan Stalinia, mutta vahvan johtajan kaipuu onnistuttiin verhoamaan epämääräiseen termiin ”uusstalinismi”. Ei ole muuten mikään ihme, että juuri vanhat taistolaiset oppivat ensimmäisenä ranskalaisen postmodernistisen kritiikin termiviidakon. Minun piti 1990-luvulla kirjoittaa ”poststalinistin uskontunnustus”, mutta ehkä onneksi projekti jäi.
Eniten minua surettavat menetetyt mahdollisuudet. Kaikki meni pieleen monesta syystä. Suren sitä, että vanhempani olivat väärässä. Suren sitä, että heidän ystävänsä olivat väärässä. Isäni työ leikekokoelman parissa meni hukkaan.
Kun itken Agit-Propia kuunnellessani, en itkekään sitä, että imperialistit tappoivat Allenden, vaan sitä, että viimeinkin tajuan lapsuuteni ihanteiden olleen vääriä. Suren sitä, että aikuisuuteen kuuluu lopullisesti astua. Lapsuuden punaiset banderollit ovat enää vain säälittävä muisto.

Suru ei liity vain suomalaiseen luokkataisteluun eikä kolmannen maailman kamppailuun, vaan koko 1960- ja 70-lukujen unelmien romahtamiseen. Minua itkettää saksalaisen kokoomaelokuvan Kauhun ja terrorin syksy (1978) lopussa, jossa saksalaisen uuden vasemmiston toivo on mennyttä, kun Ulrike Meinhof ja muut ovat tehneet vankilassa itsemurhan. Tajuan olleeni tuolloin jo elossa ja osallistuneeni poliittiseen elämään vanhempieni ja isoveljeni rinnalla.
Minua itkettää, kun katson dokumenttia amerikkalaisesta Weatherman-ryhmän epätoivoisesta kamppailusta kotimaansa imperialismia vastaan. Minua hämmentää, kun luen Charles Mansonin ja amerikkalaisen äärivasemmiston kytkennöistä. Miten mikään liike, jonka tarkoitus oli parantaa maailmaa, voi livetä kannustamaan psykopaattia ja paranoidia tappajaa?
Ja silti tunnistan vasemmistolaisen retoriikan jälkiä Mansonin höpötyksissä siitä, että jatkuvassa pelossa eläminen tekee ihmisen tietoisemmaksi omasta asemastaan yhteiskunnassa ja ylipäätään omasta elämisestään.
Tähänkö marxilaisuus päätyi? Tämäkö on sitä samaa ideologista taistelua, jota vanhempani ja heidän ystävänsä kävivät? On musertavaa ajatella, että kun jaoin seitsemänvuotiaana äitini käytännössä käsintekemää asukasyhdistyksen Pormestarilainen-lehteä, olin diktaattorien ja hullujen käsikassari. Ja yksi osa jatkumoa, jonka toisessa päässä on Mansonin kaltainen sekopää.
Ja toisessa Stalin.
Jokin minussa sanoo, että minun pitäisi pitää unelmista kiinni. Edes sen verran, että en romahtaisi joka kerta, kun kuulen sanat ”en pueblo unido jamás será vencido”.

(Tämä jää pois, mutta tulkoon ikuistetuksi näin:)

Isä oli töissä Satakunnan Työ –nimisessä SKDL:n lehdessä. Siinä ilmestyi Dmitri Ardamatski –nimisen neuvostoliittolaisen kommentaattorin tekstejä. Nyt tietäisin, että ne olivat kolumneja. Silloin ne olivat huomiota ja Ardamatski oli ”APN:n huomioitsija”. En muista yhtäkään Ardamatskin tekemää huomiota. Hän vain kuulosti kovin tärkeältä ja fiksulta.

EDIT: Koska tämä kirjoitus tuli eräästä syystä mieleeni ja jaoin tekstin Facebookiin saatesanojen kera, en malta olla hiukan lisäilemättä kommenttia: en tajua enää, mitä oikein ajattelin Charles Mansonista, ainakaan en sanoisi häntä missään nimessä millään tavalla marxilaiseksi (ehkä enemmänkin pelkästään sekopääksi, joka oli lukenut liikaa huonoa filosofiaa). Lisäksi olen nyt politiikassa (kunnallisvaaliehdokkaana Turussa) ja olen tajunnut, että mihinkään passiivisuuteen ei ole syytä, vaikka en uskokaan, että minusta tulee mikään aktivisti. Olen jopa kerran ollut mielenosoituksessa! En olisi sellaista tehnyt koko 90-luvun aikana, enkä vielä 2000-luvun alussakaan. Maailma voi muuttua.