Here are some of the intros I wrote for the Mammoth Book of Finnish Pulp Fiction. In Finnish, sorry.
Matti Hälli
Oululainen romaanikirjailija ja Andersson-tarinoistaan muistettu mukava humoristi Matti Hälli aloitti uransa vähemmän mukavissa ympäristöissä. Vanhempansa jo 16-vuotiaana menettäneenä hänen piti elättää itsensä jotenkin ja lahjakkaana kirjoittajana hän pestautui nuorena Kolmiokirjan ja Ilmarisen avustajaksi. Omien sanojensa mukaan hän kirjoitti novellin päivässä. Ilmarisen Yllätyslukemistoon hän teki vahvoja ja synkeitä toimintajuttuja, joissa oli usein rajua väkivallan ja sadismin tuntua, kuten seuraava Pohjois-Irlannin sumuisiin maisemiin sijoittuva novelli kertoo.
Hälli siirtyi 1930-luvun lopulla kirjoihin ja hänen ensimmäiset rikosromaaninsa olivat lämmöllä muistetut Lepakkoarvoitus (1939), Murha meren rannalla (1943) ja Sopimatonta kuolla yliopistolla (1943). Samaan aikaan hän oli jo siirtynyt Otavalle kirjoittamaan lukuromaaneja. Hälli on varmasti ainoa Ilmarisen lehtien avustaja, jonka teoksia on julkaistu sarjassa Suuria suomalaisia kertojia.
Marton Taiga
Marton Taiga eli Martin Löfberg on Outsiderin ohella Suomen jännitys- ja seikkailukirjallisuuden suurimpia nimiä, johon kaikkia hänen jälkeensä tulleita kirjailijoita helposti verrataan. Taigan tuotteliaisuus on ollut ylittämätöntä suomalaisten lukemistolehtien historiassa. Kirjoja hänellä on vain 60, mutta kirjoina julkaisemattomia novelleja olisi varmasti ainakin kaksin verroin.
Taigalla oli monta tyyliä, mutta hänet muistetaan parhaiten leppoisasti jutustelevana dekkaristina. Taigan luomuksista tunnetuin oli varmasti komisario William J. Kairala, josta kertovat tarinat ilmestyivät M. Levän nimellä. Kairala-tarinoista on koottu kaksi omaa kokoelmaa, mutta Taigan monet muut seikkailu- ja rikosjutut odottavat löytämistään. Tässä monenlaisia tasoja sisältävä kansainvälinen rikosnovelli, joka ilmestyi alun perin Lukemista Kaikille –lehdessä.
Pentti Kirstilä
Pentti Kirstilä on suomalaisen nykydekkarin tärkeimpiä nimiä, jonka teokset elävät lukijoiden käsissä edelleen vahvasti. 70-luvun puolivälin jälkeen neliosaisella Jäähyväiset-sarjallaan (mm. elokuvanakin tunnettu Jäähyväiset presidentille, 1979) rikoskirjallisuuteen tullut Kirstilä tahkoi lyhytikäiselle RikosPalat-lehdelle mainion huijausnovellin ”Tirkistelijä”.
Matti Kid Hytönen
Matti Kid Hytönen kirjoitti lukemattomia romanttisia novelleja ja jatkokertomuksia Kolmiokirjalle 1970-luvulla. Melkein kaiken kirjoitustyönsä hän teki vankilassa istuessaan – vapaana ollessaan Hytösellä ei taas ollut aikaa miettiä kirjoittamista. 80-luvulla Hytönen kokeili paria romaaniakin (Miljoonan markan mies, 1987), mutta tärkeimmäksi teokseksi jää vallaton omaelämäkerta Kid, viimeinen kulkuri (1984). Hytösen pidempiä proosateoksia ovat myös muutamat osat Kolmiokirjan valitettavan lyhytikäiseen Formula-sarjaan, jota ilmestyi Keke Rosbergin suosion vanassa.
Hytönen osasi myös tiiviin rikosnovellin, kuten todistaa ”Viimeinen potti” RikosPalat-lehdestä. On sääli, ettei Hytönen kokeillut lajityyppiä enempää. Formula-sarjan kirjoissa hän tosin käytti yhtä tiukkaa kovaksikeitettyä tyyliä.
Kari Suomalainen
Kari Suomalaista ei liiemmin tarvitse esitellä: sodanjälkeisen Suomen tunnetuin ja tärkein poliittinen pilapiirtäjä. Harva tietää, että hän aloitti uransa rikosnovellien tehtailijana Ilmarisen lehdissä. Vuodelta 1938 oleva ”Utelias luuranko” kertoo yritteliään tarkastaja Wilsonin uurastuksista – Wilson muistuttaa hyvin paljon Taigan Kairalaa, mikä kertoo hahmon vaikutusvaltaisuudesta. Kari ei olisi ollut Kari, ellei hän olisi kuvittanut omia novellejaa.
Jaakko Ensio
Jaakko Ensio oli todennäköisesti salanimi, joka kirjoitti Seikkailujen Maailmaan joukon yksityisetsivä Mikko Jarmosta kertovia amerikkalaista sävyä tavoittelevia novelleja.
Antero Aulamo
Antero Aulamo eli Yrjö Aunola oli oululainen kirjailija, joka avusti Kolmiokirjaa ja muita oululaisia kustantamoita sodan jälkeen. Aulamo kirjoitti myös salanimillä Antero Ala ja A. Roina. Sodan aikana hän kirjoitti joukon vahvoja toimintanovelleja muun muassa Seikkailujen Maailmaan. Näytteenä napakka välienselvittelyjuttu ”Kullanhuuhtojat” vuodelta 1945.
Selim Tapola
Selim Tapola muistetaan parhaiten Jori Tervannon nimellä ilmestyneestä muukalaislegioonakirjasta Sotaa ja rakkautta erämaassa, jonka Ilmarinen julkaisi Mustanurkkaisten kirjojen sarjassaan vuonna 1947. Tapola kirjoitti lisäksi lukuisia välipalanovelleja Seikkailujen Maailmaan sekä omalla nimellään että Jori Tervantona. Näppärä ”Itsemurha tunnelissa” panttaa loppuyllätystä aivan viime riveille.
Aake Jermo
Legendaarinen lehtimies, Avun toimittaja Aake Jermo hommasi lisätuloja itselleen sodan aikaan senttailemalla rikosnovelleja Seikkailujen Maailmaan. Päivätyö turkulaisen sanomalehden Uuden Auran toimittajana näkyy useissa tarinoissa, joissa seikkailevat toimittajat. ”Merkitty mies” vuodelta 1942 on kuitenkin napakka kertomus tuhoontuomitusta uhkapelurista, joka kehittelee viimeisen suunnitelman pelastaakseen itsensä.
Sodan jälkeen Jermo teki salanimellä Riku Rauta kaksi lyhyttä rikosromaania (Luodinreikä röntgenkuvassa, 1946, ja Murha Tähtitorninmäellä, 1947) ja siirtyi sitten muihiin töihin. Vuonna 1975 ilmestynyt reportaasikirja Murha ei vanhene koskaan Kyllikki Saaren kohtalosta palautti Jermon uransa alkuaikojen synkeisiin tunnelmiin. Omaa senttarin uraansa Jermo muisteli myös toisessa reportaasikirjassa Kun kansa eli kortilla (1974).
Harry Etelä
Harry Etelä oli oikealta nimeltään Aimo Viherluoto. Yhdessä veljensä Pentti Viherluodon kanssa he muodostivat voittamattoman parivaljakon: Aimo sanoitti ja Pentti sävelsi lukuisia suomalaisen iskelmän tunnetuimpia lauluja, kuten ”Puhelinlangat laulaa”. Harry Etelänä Aimo kirjoitti myös rajuja kauhunovelleja – kenties suomalaisen kauhukirjallisuuden rajuimmat – Seikkailujen Maailmaan 40-luvulla. Itseään myös sarjakuvapiirtäjänä elättänyt Pentti-veli kuvitti novellit, joissa paljastuu Harry Etelän syvä kauhukirjallisuuden tuntemus. Hän kirjoittikin myöhemmin Kinolehteen harvinaislaatuisen artikkelin kauhuelokuvista, aikana jolloin suurin osa kauhuelokuvan klassikoista oli Suomessa kiellettyjä. Jos sensorit olisivat kiinnittäneet huomionsa Etelän novelleihin, nekin olisi kielletty – todisteena ”Kauhujen salakammio”.
Tapani Bagge
Suomalaisen kioskikirjallisuuden viimeisimpiä täysverisiä puurtajia Tapani Bagge ei ole koskaan häpeillyt uransa alkuaikoja Jerry Cottonin ja länkkärisarja FinnWestin kirjoittajana. 90-luvun alussa nuortenkirjojen ja rajujen Hämeenlinnan alamaailmaan sijoittuvien jännärien pariin siirtynyt Bagge teki ensimmäisen Cottoninsa vuonna 1983. Myöhemmin hänestä tuli lehden toimittaja pitkäaikaisen Seppo Tuiskun jälkeen. Baggen ensimmäinen omalla nimellä ilmestynyt teksti oli RikosPaloissa vuonna 1988 julkaistu napakka ”Alamäki”. Arkinen realismi on hämäävä lajityyppi, loppuyllätykset paljastavat raadollisemman todellisuuden.
Seppo Tuisku
Seppo Tuisku on ollut suomalaisen kioskikirjallisuuden grand old man, vaikka hän on julkaissut hyvin vähän tekstiä omalla nimellään. Jerry Cottonin ja FinnWestin kirjoittajat koulinut Tuisku aloitti uransa 1950-luvulla novellien ja jatkokertomusten tekijänä ja kirjoitti niin Sirpaleeseen ja Nyyrikkiin kuin Ilmarisen lehtiinkin, kuten Jännityslukemistoon ja Seikkailukertomuksiin. Itselleen haamukirjoittajaa etsinyt Outsider poimi Tuiskun jatkamaan Pekka Lipposen seikkailuja 60-luvun alussa. Vuonna 1968 Tuisku siirtyi Cottonin päätoimittajaksi. Yllätyslopetukseen perustuva ”Kuolema iskee takaisin” on varhaista Tuiskua 50-luvun lopusta.
Olli Kuurna
Olli Kuurna ei julkaissut elinaikanaan yhtään kokonaista romaania, mutta hänen kokonaistuotantonsa muodostaa varmasti monien kirjojen verran tavaraa. Kuurna avusti pääasiassa Ilmarisen lehtiä ja erikoistui kansainvälisiin seikkailutarinoihin, joiden pääosassa olivat usein lentäjät ja lentokoneet. Tässä pidempi tarina, jossa suomalainen sankari sekaantuu kiinalaisten huumekauppiaiden bisneksiin.
Thursday, September 29, 2005
Wednesday, September 28, 2005
Flapjacket ad for Brandon in New York:
To be found at the scene of the crime with the murder weapon in your hand is a tough rap to beat and when witnesses tie you in at the time of the crime - well that doesn't help any either. Mark Brandon takes the case and within hours is wishing he hadn't. Move with him from Chicago, his base, to New York as it takes him for the biggest run around of his career.
Vernon Warren
It's time for another Brit-pulp review. It's been almost a week already when I finished Vernon Warren's No Bouquets for Brandon (1955). It reminds me a bit of Richard Prather and his ilk - fast-moving, somewhat parodic and self-ironic, hardboiled PI stuff. I wouldn't say that Vernon Warren is as good as Prather, but I'd like to read more of these. This is the only one translated, though.
Mark Brandon is a Chicago-based private eye, who's married (!) and is not very good at his job. No Bouquets for Brandon finds him stumbling on a dead man's corpse after trying to follow a man whom his wife suspects of foul play. Brandon finds connections with gangsters and other sorts of hoodlums and of course runs across some pretty nice dames. It's full of clichés and nothing else, and it was also a bit hazy (I can't remember anything about the plot anymore), but it was entertaining alright. Brandon is very tired and exhausted all the time, which is quite funny.
I see that Warren gets mentioned in Barzun's Catalogue of Crime, with no honorable mention at all. I also see that he was published also in Italy. Warren's real name was George Warren Vernon Chapman. I'll put some original Warren cover illustrations here - on the left (or on top) is the original No Bouquets illo. The Finnish book used the same illo.
Still on experimental/exploitation cinema
I write this in English, even though my earlier post about the subject was in Finnish. I exclaimed in my original paper that there were no contact points between the exploitation and experimental cinema, with the exception of one Morgan Fisher who worked as an editor for Roger Corman in the early seventies and also made experimental films of his own (Standard Gauge, for example [I had a wrong title for it: "Narrow Gauge"]). (The film doesn't get mentioned in Imdb, though.)
For some reason, I didn't remember Curtis Harrington who started out making short experimental subjects in the fourties and was an active member of the East Coast art movement. Later on he switched to exploitation, mainly cheap horror flicks of which some are somewhat famous (such as Queen of Blood, What's the Matter with Helen? and magnificently titled Killer Bees). Night Tide from 1961 served as a turning point in his career. In the eighties he directed TV series, such as The Colbys. He returned to experiments in his last film, though - it was a short film based on Poe's Usher. Harrington's experimental stuff includes also photography for Kenneth Anger's Puce Moment from 1949 and appearing in another film by Anger.
I also forgot Robert Florey who made a film called The Life and Death of 9413, a Hollywood Extra, shot by Gregg Toland who later made Citize Kane and Grapes of Wrath. Florey's filmography includes such titles as Beast with Five Fingers (for which Luis Buñuel submitted the idea and claimed having directed some scenes) and Tarzan and the Mermaids. Not pure exploitation, though, but you get the idea.
There must be others who worked in both fields. Any names, anyone?
I've also often wondered how much the film noir cycle of the fourties and fifties was mutated into the more experimental horror film of the early sixties, in films like Night Tide (or just more experimental films, like The Savage Eye, by Ben Maddow who wrote The Asphalt Jungle for John Huston). I don't know how much this issue has been explored, but it would be interesting. I'd like to write articles about this kind of things, but I can't find the time to watch the films...
For some reason, I didn't remember Curtis Harrington who started out making short experimental subjects in the fourties and was an active member of the East Coast art movement. Later on he switched to exploitation, mainly cheap horror flicks of which some are somewhat famous (such as Queen of Blood, What's the Matter with Helen? and magnificently titled Killer Bees). Night Tide from 1961 served as a turning point in his career. In the eighties he directed TV series, such as The Colbys. He returned to experiments in his last film, though - it was a short film based on Poe's Usher. Harrington's experimental stuff includes also photography for Kenneth Anger's Puce Moment from 1949 and appearing in another film by Anger.
I also forgot Robert Florey who made a film called The Life and Death of 9413, a Hollywood Extra, shot by Gregg Toland who later made Citize Kane and Grapes of Wrath. Florey's filmography includes such titles as Beast with Five Fingers (for which Luis Buñuel submitted the idea and claimed having directed some scenes) and Tarzan and the Mermaids. Not pure exploitation, though, but you get the idea.
There must be others who worked in both fields. Any names, anyone?
I've also often wondered how much the film noir cycle of the fourties and fifties was mutated into the more experimental horror film of the early sixties, in films like Night Tide (or just more experimental films, like The Savage Eye, by Ben Maddow who wrote The Asphalt Jungle for John Huston). I don't know how much this issue has been explored, but it would be interesting. I'd like to write articles about this kind of things, but I can't find the time to watch the films...
Tuesday, September 27, 2005
Exploitation, animation, experimental cinema
I made some random notes for the lecture/speech/whatever I'm going to keep later this evening. It's about the similarities and differences between exploitation, animation and experimental cinema, focusing on their relationship with the classical studio cinema, mainly Hollywood and its demise in the late fifties. Again - in Finnish, only.
Eksploitaatio, animaatio, kokeellinen elokuva: elokuvanteon marginaaleissa
- pitäisi puhua kolmesta elokuvan osa-alueesta, jotka eivät näennäisesti näytä liittyvän toisiinsa millään tavalla
- määritelmiä: eksploitaatio, animaatio, kokeellinen elokuva
- kyse on kuitenkin elokuvanteon marginaaleista: mikään otsikossa mainituista elokuvanlajeista ei ole valtavirtaa, eikä ole koskaan ollutkaan
- animaatio muodostaa poikkeuksen, koska se on nykyisin niin suosittua, ja joku walt disney on ollut niin vaikutusvaltainen muokatessaan paljon mielikuvia ja ajatuksia: perhe, nainen, lapsen ja vanhemman suhde, suhde eläimiin, mikä on kaunista
- mutta puhe on ehkä enemmänkin taiteellisesta animaatiosta, joka on edelleen lapsenkengissä mitä tulee näkyvyyteen ja valtavirtaan
- aloitetaan yhdestä asiasta, mikä yhdistää mainittuja asioita: ne eivät ole studiokauden elokuvan tuotteita
- studiokausi tarkoittaa 1920-1950-lukujen elokuvaa ympäri maailmaa: hollywood, suomi, neuvostoliitto, saksa, ranska, englanti jne. --- miten muu maailma, japani, intia?
- kiinnostavaa on huomata, että mainitut elokuvanlajit ovat eläneet kultakauttaan joko ennen studiokautta tai sen jälkeen
- perustelen: kokeellisen elokuvan kultakaudet ovat 1920-luvun Euroopassa ja 1950-60-lukujen Amerikassa, tunnetuimmat ja katsotuimmat eksploitaatioelokuvat tulevat 1960-1970-luvulta ja monet katsovat, että laji syntyy vasta 1950-luvulla, animaatiossa tehtiin paljon kiinnostavaa ja kokeellista ennen studiokauden alkua, joskin vähemmän, ja vasta esim. disneyn monopolin häviäminen alkoi vapauttaa animaation tekijöiden omaa taiteellista vapautta
- lisäksi vasta studiokauden jälkeen aletaan saada enemmän esimerkkejä isojen elokuvamaiden ulkopuolisesta teollisuudesta, esimerkiksi 1950-60-luvuilla aletaan tehdä kauhu- ja toimintaelokuvia sellaisissa maissa kuin filippiinit – osittain amerikkalaisella rahalla -> perinne on jatkunut, filippiineillä kuvattu paljon amerikkalaisia halpiksia, elokuvantekeminen halpaa, näyttelijät halpoja, eksoottisia ympäristöjä
- tämä liittyy siihen, että studiokauden jälkeen elokuvanteko muuttunut projekteiksi, ei kuukausipalkkaiseksi duuniksi, jossa koko ajan tehdään jotain eikä vain haudota uusia juttuja, joita voisi tehdä ja haeta rahoitusta
- tietysti voi sanoa, että televisiokanavien tuotanto muistuttaa studiokautta – tätä pitää miettiä tarkemmin, esim. japanilaiset animet, miten eroaa studiokaudesta? isot studiot, kuten toho, tekivät sekä godzilla-elokuvia että animaatiota, astro-boy
- tosin eksploitaatioelokuvassa oli amerikassa oma studiokauden aikainen laaja ja vilkas tuotanto (ota lisää kirjasta), mutta joitain poikkeuksia lukuun ottamatta näitä elokuvia ei ole paljonkaan tutkittu eikä niitä ole fanien piirissä katseltu – poikkeus on Reefer Madness, joka kuitenkin osaltaan kertoo siitä, mitä elokuvakulttuurissa tapahtui 60-luvulla: camp-ilmiö, osataan katsoa ironisesti -> oliko mahdollista studiokauden aikana? syntyikö camp vasta 1950-luvulla? eli vasta kun studiokausi oli jo ohi? (tietysti liittyy myös homokulttuuriin, jossa camp oli ollut olemassa jo 1900-luvun alussa)
- eksploitaatio: esim. AIP ja Roger Corman, studiokauden tuotteita, AIP:llä omat studiot, mutta silti esim. Corman (ja tämän veli Gene) työskentelivät ulkopuolisina tuottajina eli projektinvetäjinä, ei kuukausipalkkoja – samalla tavalla toimi myöhemmin Cormanin oma New World (joka sittemmin Cormanin siitä luovuttua teki mm. kauniita ja rohkeita)
- Amerikassa 50-luvulla hirveä määrä pieniä tuottajia, jotka tekivät yksi tai kaksi tai kymmenen elokuvaa, osaan leffoista haettu rahoitus yksittäisesti, niin kuin nykyäänkin
- liittyy siihen, että B-elokuva systeemi lakkasi 50-luvun alussa, aiemmin studiot omistivat elokuvateatteritkin
- ota esimerkki: etelämeren kummitus: sama ohjaaja-tuottaja, ei tehnyt muita elokuvia kuin saman elokuvan kaksi kertaa! (huonompi kuin plan 9)
- aiemmin eksploitaatioelokuvat esitettiin jossain muualla kuin elokuvateattereissa – mutta silloinhan tosin elokuvanteko oli vielä enemmän projektia kuin nykyään, koska elokuvat esitettiin esim. sirkuksessa tai erikseen varatussa salissa ja elokuvaa mainostettiin ekstensiivisesti parin päivän ajan, esitettiin leffaan parin päivän ajan ja sitten paettiin poliisia
- studiokauden eksploitaation ja 50-60-70-lukujen eksploitaation erottaa kuitenkin kaksi asiaa: aiemmalla kaudella tekijät eivät tehneet minkäänlaisia siirtymiä elokuvanlajista toiseen, hollywoodin halpisten tekijät eivät käyneet kuvailemassa seksivalistusleffoja ja toisinpäin, kun taas 50-luvun jälkeen tämä oli yleinen käytäntö <- kuukausipalkka studioilla ei mahdollistanut hyppimistä
- tunnetuimpia esimerkkejä: martin scorsese, jonathan demme ja muita cormanin kasvatteja, mutta myös esim. vilmos zsigmond, al adamsonista robert altmaniin; myös italiassa, pier paolo pasolini ja lina wertmüller: spagetteja; ennio morricone teki musiikkia halpiksiinkin; sama jenkeissä, elmer bernstein (politiikan vaikutus eksploitaation syntyyn 50-luvun amerikassa?)
- näkyy myös se, että studioiden työntekijöitä siirtyy televisioon: televisio ei tuota eksploitaatiota
- animaatio: ensimmäiset animaatiot yksittäisten tekijöiden tekemiä töitä, Winsor McCay ja Emile Cohl esimerkkeinä, studioanimaatiot alkavat vasta 1910/20-luvun vaihteessa Brayn studioilla, jotka vaikuttavat disneyn työnteon järjestämiseen -> alkaako studiokausi siis käytännössä animaatioiden teosta: näytelmäelokuvien puolella työnjako ei vielä järjestynyt? tai ainakin animaatioiden teossa työnjaon erikoistuminen tapahtuu nopeammin
- eurooppalaisen animaation useita tekijöitä käsitellään yleensä kokeellisen elokuvan puolella, esim. viking eggeling
- kokeellista animaatiota ei juuri tehdä studiokauden alkuvuosina, 1930/40-luvuilla, amerikassa ei käytännössä ollenkaan, euroopassa muutamia yksittäisiä tekijöitä, saksalainen berthold bartosch; jonkin verran animaattorit työskentelevät mainosten parissa, kuten saksassa, esim. oskar fischinger; uusiseelantilainen len lye, työskenteli jonkin verran englannissa studioissa
- 1940-luvulla disney-yhtiöillä lakko, osa työntekijöistä eroaa kokonaan, perustaa UPA:n (united productions of america) -> pelkistetympi tyyli, tekijöinä mm. john hubley ja jules engel, jotka 1950/60-luvulta alkaen tekevät myös omia, taiteellisia animaatioita, osittain kokeellisiakin
- kiinnostavaa on että usean studiokaudella aloittaneen animaationtekijän ura katkeaa studiokauden loppuun, esim. chuck jones: kierrätti hyvin paljon vanhaa materiaaliaan, täysin uusia töitä vain taloudellisesti epäonnistunut Phantom Tollbooth; Tex Avery sairasteli; Disney tosin jatkoi omalla urallaan, studiot alkoivat kärsiä 70-80-luvuilla Disneyn kuoleman jälkeen; vasta 80-luvulla nähtiin uusia disney-tyylisiä elokuvia
- yksi tärkeimmistä studiokaudesta lähteneitä animaationtekijöitä oli ralph bakshi, aloitti terrytoonsilla ja teki tv-animaatioita, siirtyi undergroundin pariin, fritz the cat ja muita; epäonnistui tolkienin kanssa -> ura enemmän tai vähemmän limbossa sen jälkeen
- studioelokuvissa työskentelivät myös saul bass ja whitney-veljekset, mm. vertigon kimpussa, tekivät omia animaatioitaan, mm. tietokoneanimaatioita (john whitney: mukana myös andromeda strainissa, 1971; james whitney: lapis, 1966)
- kokeellinen elokuva: samanlaisia kehityskulkuja kuin edellä
- ensimmäinen ns. kultakausi euroopassa 1910-20-luvuilla, jossain määrin vielä 30-luvulla: keskeinen tekijä se etteivät elokuvanteon standardit olleet vielä syntyneet, yleistä että joku teki elokuvan alusta alkaen yksinään tai pienellä ystäväporukalla, joku tuttu rahoitti elokuvan, ei varsinainen elokuvien tuottaja (esim. andalusialainen koira, joku kreivi) -> elokuvat projekteja, mutta myös valtavirran ulkopuolella
- poikkeuksena ranska, jossa studiot tuottivat isoja ja laajoja, osittain kokeellisia elokuvia, kuten abel gancen napoleon, l’herbierin raha -> taloudellisesti kannattamattomia, mikä lakkattui tämän ns. impressionistisen elokuvan
- äänielokuvan tulo vähensi kokeellisen elokuvan tekoa (-> bunuelin elokuvat siis kokeellisen elokuvan päätepiste? kulta-aika äänielokuva), kesti 50-luvulle ennen kuin ääntä ruvettiin käyttämään kokeellisesti (poikkeuksena dziga vertov neuvostoliitossa; esimerkkinä bruce connerin A Movie, -58, jonkin verran raaputuselokuvia, len lye, norman mclaren)
- neuvostoliitossakin valtion omistamat studiot tuottivat kokeellisia elokuvia, kuten eisenstein, mutta valtio itse jahtasi taiteentekijöitä ja yleisö hylki heidän elokuviaan
- ”varsinaisen” kokeellisen elokuvan tekijät vielä harvemmin työskennelleet studioelokuvassa, useat jopa täysin kieltäytyneet olemasta missään tekemisissä valtavirtaelokuvan kanssa, stan brakhage
- jonkin verran rajankäyntiä: Narrow Gauge –leffa, leikkaajana Roger Cormanilla -> hyvin vähäistä
- suomessa tilanne on ollut aika lailla erilaista: mitään edellämainituista ei ole juurikaan tehty, ellei visa mäkistä ja muita pidä eksploitaatioelokuvan tekijöinä; animaatio liittynyt lähinnä mainoselokuviin, eino ruutsalo tehnyt sekä animaatioita, kokeellista että mainoksia – onko poikkeus?
- tilanne nyt hyvin erilainen valtion ja koululaitoksen ansiosta, kuinka paljon porukka tekee hommia sekä pientuotannoissa että valtavirtatöissä, esim. televisiossa tai elokuvissa
Eksploitaatio, animaatio, kokeellinen elokuva: elokuvanteon marginaaleissa
- pitäisi puhua kolmesta elokuvan osa-alueesta, jotka eivät näennäisesti näytä liittyvän toisiinsa millään tavalla
- määritelmiä: eksploitaatio, animaatio, kokeellinen elokuva
- kyse on kuitenkin elokuvanteon marginaaleista: mikään otsikossa mainituista elokuvanlajeista ei ole valtavirtaa, eikä ole koskaan ollutkaan
- animaatio muodostaa poikkeuksen, koska se on nykyisin niin suosittua, ja joku walt disney on ollut niin vaikutusvaltainen muokatessaan paljon mielikuvia ja ajatuksia: perhe, nainen, lapsen ja vanhemman suhde, suhde eläimiin, mikä on kaunista
- mutta puhe on ehkä enemmänkin taiteellisesta animaatiosta, joka on edelleen lapsenkengissä mitä tulee näkyvyyteen ja valtavirtaan
- aloitetaan yhdestä asiasta, mikä yhdistää mainittuja asioita: ne eivät ole studiokauden elokuvan tuotteita
- studiokausi tarkoittaa 1920-1950-lukujen elokuvaa ympäri maailmaa: hollywood, suomi, neuvostoliitto, saksa, ranska, englanti jne. --- miten muu maailma, japani, intia?
- kiinnostavaa on huomata, että mainitut elokuvanlajit ovat eläneet kultakauttaan joko ennen studiokautta tai sen jälkeen
- perustelen: kokeellisen elokuvan kultakaudet ovat 1920-luvun Euroopassa ja 1950-60-lukujen Amerikassa, tunnetuimmat ja katsotuimmat eksploitaatioelokuvat tulevat 1960-1970-luvulta ja monet katsovat, että laji syntyy vasta 1950-luvulla, animaatiossa tehtiin paljon kiinnostavaa ja kokeellista ennen studiokauden alkua, joskin vähemmän, ja vasta esim. disneyn monopolin häviäminen alkoi vapauttaa animaation tekijöiden omaa taiteellista vapautta
- lisäksi vasta studiokauden jälkeen aletaan saada enemmän esimerkkejä isojen elokuvamaiden ulkopuolisesta teollisuudesta, esimerkiksi 1950-60-luvuilla aletaan tehdä kauhu- ja toimintaelokuvia sellaisissa maissa kuin filippiinit – osittain amerikkalaisella rahalla -> perinne on jatkunut, filippiineillä kuvattu paljon amerikkalaisia halpiksia, elokuvantekeminen halpaa, näyttelijät halpoja, eksoottisia ympäristöjä
- tämä liittyy siihen, että studiokauden jälkeen elokuvanteko muuttunut projekteiksi, ei kuukausipalkkaiseksi duuniksi, jossa koko ajan tehdään jotain eikä vain haudota uusia juttuja, joita voisi tehdä ja haeta rahoitusta
- tietysti voi sanoa, että televisiokanavien tuotanto muistuttaa studiokautta – tätä pitää miettiä tarkemmin, esim. japanilaiset animet, miten eroaa studiokaudesta? isot studiot, kuten toho, tekivät sekä godzilla-elokuvia että animaatiota, astro-boy
- tosin eksploitaatioelokuvassa oli amerikassa oma studiokauden aikainen laaja ja vilkas tuotanto (ota lisää kirjasta), mutta joitain poikkeuksia lukuun ottamatta näitä elokuvia ei ole paljonkaan tutkittu eikä niitä ole fanien piirissä katseltu – poikkeus on Reefer Madness, joka kuitenkin osaltaan kertoo siitä, mitä elokuvakulttuurissa tapahtui 60-luvulla: camp-ilmiö, osataan katsoa ironisesti -> oliko mahdollista studiokauden aikana? syntyikö camp vasta 1950-luvulla? eli vasta kun studiokausi oli jo ohi? (tietysti liittyy myös homokulttuuriin, jossa camp oli ollut olemassa jo 1900-luvun alussa)
- eksploitaatio: esim. AIP ja Roger Corman, studiokauden tuotteita, AIP:llä omat studiot, mutta silti esim. Corman (ja tämän veli Gene) työskentelivät ulkopuolisina tuottajina eli projektinvetäjinä, ei kuukausipalkkoja – samalla tavalla toimi myöhemmin Cormanin oma New World (joka sittemmin Cormanin siitä luovuttua teki mm. kauniita ja rohkeita)
- Amerikassa 50-luvulla hirveä määrä pieniä tuottajia, jotka tekivät yksi tai kaksi tai kymmenen elokuvaa, osaan leffoista haettu rahoitus yksittäisesti, niin kuin nykyäänkin
- liittyy siihen, että B-elokuva systeemi lakkasi 50-luvun alussa, aiemmin studiot omistivat elokuvateatteritkin
- ota esimerkki: etelämeren kummitus: sama ohjaaja-tuottaja, ei tehnyt muita elokuvia kuin saman elokuvan kaksi kertaa! (huonompi kuin plan 9)
- aiemmin eksploitaatioelokuvat esitettiin jossain muualla kuin elokuvateattereissa – mutta silloinhan tosin elokuvanteko oli vielä enemmän projektia kuin nykyään, koska elokuvat esitettiin esim. sirkuksessa tai erikseen varatussa salissa ja elokuvaa mainostettiin ekstensiivisesti parin päivän ajan, esitettiin leffaan parin päivän ajan ja sitten paettiin poliisia
- studiokauden eksploitaation ja 50-60-70-lukujen eksploitaation erottaa kuitenkin kaksi asiaa: aiemmalla kaudella tekijät eivät tehneet minkäänlaisia siirtymiä elokuvanlajista toiseen, hollywoodin halpisten tekijät eivät käyneet kuvailemassa seksivalistusleffoja ja toisinpäin, kun taas 50-luvun jälkeen tämä oli yleinen käytäntö <- kuukausipalkka studioilla ei mahdollistanut hyppimistä
- tunnetuimpia esimerkkejä: martin scorsese, jonathan demme ja muita cormanin kasvatteja, mutta myös esim. vilmos zsigmond, al adamsonista robert altmaniin; myös italiassa, pier paolo pasolini ja lina wertmüller: spagetteja; ennio morricone teki musiikkia halpiksiinkin; sama jenkeissä, elmer bernstein (politiikan vaikutus eksploitaation syntyyn 50-luvun amerikassa?)
- näkyy myös se, että studioiden työntekijöitä siirtyy televisioon: televisio ei tuota eksploitaatiota
- animaatio: ensimmäiset animaatiot yksittäisten tekijöiden tekemiä töitä, Winsor McCay ja Emile Cohl esimerkkeinä, studioanimaatiot alkavat vasta 1910/20-luvun vaihteessa Brayn studioilla, jotka vaikuttavat disneyn työnteon järjestämiseen -> alkaako studiokausi siis käytännössä animaatioiden teosta: näytelmäelokuvien puolella työnjako ei vielä järjestynyt? tai ainakin animaatioiden teossa työnjaon erikoistuminen tapahtuu nopeammin
- eurooppalaisen animaation useita tekijöitä käsitellään yleensä kokeellisen elokuvan puolella, esim. viking eggeling
- kokeellista animaatiota ei juuri tehdä studiokauden alkuvuosina, 1930/40-luvuilla, amerikassa ei käytännössä ollenkaan, euroopassa muutamia yksittäisiä tekijöitä, saksalainen berthold bartosch; jonkin verran animaattorit työskentelevät mainosten parissa, kuten saksassa, esim. oskar fischinger; uusiseelantilainen len lye, työskenteli jonkin verran englannissa studioissa
- 1940-luvulla disney-yhtiöillä lakko, osa työntekijöistä eroaa kokonaan, perustaa UPA:n (united productions of america) -> pelkistetympi tyyli, tekijöinä mm. john hubley ja jules engel, jotka 1950/60-luvulta alkaen tekevät myös omia, taiteellisia animaatioita, osittain kokeellisiakin
- kiinnostavaa on että usean studiokaudella aloittaneen animaationtekijän ura katkeaa studiokauden loppuun, esim. chuck jones: kierrätti hyvin paljon vanhaa materiaaliaan, täysin uusia töitä vain taloudellisesti epäonnistunut Phantom Tollbooth; Tex Avery sairasteli; Disney tosin jatkoi omalla urallaan, studiot alkoivat kärsiä 70-80-luvuilla Disneyn kuoleman jälkeen; vasta 80-luvulla nähtiin uusia disney-tyylisiä elokuvia
- yksi tärkeimmistä studiokaudesta lähteneitä animaationtekijöitä oli ralph bakshi, aloitti terrytoonsilla ja teki tv-animaatioita, siirtyi undergroundin pariin, fritz the cat ja muita; epäonnistui tolkienin kanssa -> ura enemmän tai vähemmän limbossa sen jälkeen
- studioelokuvissa työskentelivät myös saul bass ja whitney-veljekset, mm. vertigon kimpussa, tekivät omia animaatioitaan, mm. tietokoneanimaatioita (john whitney: mukana myös andromeda strainissa, 1971; james whitney: lapis, 1966)
- kokeellinen elokuva: samanlaisia kehityskulkuja kuin edellä
- ensimmäinen ns. kultakausi euroopassa 1910-20-luvuilla, jossain määrin vielä 30-luvulla: keskeinen tekijä se etteivät elokuvanteon standardit olleet vielä syntyneet, yleistä että joku teki elokuvan alusta alkaen yksinään tai pienellä ystäväporukalla, joku tuttu rahoitti elokuvan, ei varsinainen elokuvien tuottaja (esim. andalusialainen koira, joku kreivi) -> elokuvat projekteja, mutta myös valtavirran ulkopuolella
- poikkeuksena ranska, jossa studiot tuottivat isoja ja laajoja, osittain kokeellisia elokuvia, kuten abel gancen napoleon, l’herbierin raha -> taloudellisesti kannattamattomia, mikä lakkattui tämän ns. impressionistisen elokuvan
- äänielokuvan tulo vähensi kokeellisen elokuvan tekoa (-> bunuelin elokuvat siis kokeellisen elokuvan päätepiste? kulta-aika äänielokuva), kesti 50-luvulle ennen kuin ääntä ruvettiin käyttämään kokeellisesti (poikkeuksena dziga vertov neuvostoliitossa; esimerkkinä bruce connerin A Movie, -58, jonkin verran raaputuselokuvia, len lye, norman mclaren)
- neuvostoliitossakin valtion omistamat studiot tuottivat kokeellisia elokuvia, kuten eisenstein, mutta valtio itse jahtasi taiteentekijöitä ja yleisö hylki heidän elokuviaan
- ”varsinaisen” kokeellisen elokuvan tekijät vielä harvemmin työskennelleet studioelokuvassa, useat jopa täysin kieltäytyneet olemasta missään tekemisissä valtavirtaelokuvan kanssa, stan brakhage
- jonkin verran rajankäyntiä: Narrow Gauge –leffa, leikkaajana Roger Cormanilla -> hyvin vähäistä
- suomessa tilanne on ollut aika lailla erilaista: mitään edellämainituista ei ole juurikaan tehty, ellei visa mäkistä ja muita pidä eksploitaatioelokuvan tekijöinä; animaatio liittynyt lähinnä mainoselokuviin, eino ruutsalo tehnyt sekä animaatioita, kokeellista että mainoksia – onko poikkeus?
- tilanne nyt hyvin erilainen valtion ja koululaitoksen ansiosta, kuinka paljon porukka tekee hommia sekä pientuotannoissa että valtavirtatöissä, esim. televisiossa tai elokuvissa
Sunday, September 25, 2005
Ottilia's bunny comix
This is Ottilia's own comic strip about bunnies, her favourite animals. She can't have one of her own (and neither can we, since her mother is quite allergic to all the animals and Ottilia would take bits of fur with her back to their house) and she has some 40 plush bunnies here and at her own home...
I don't know what's going on in here, but the graphics and colours are great.
Family comix
Ottilia was with us this weekend and we spent a nice leisurely hour drawing our own comics. Ottilia thinks I'm a good artist and tell good stories with my pen - ha! Here's an example what I did today. It's called Asterix Goes Bananas (Asterix Sekoilee, in Finnish).
What he says goes something like this:
Hubba hubba!
Aaaaa!
Raaaaa!
Look at me! Blah!
It's great to go bananas!
Aaaaaa!
And then comes Obelix, his mate (I especially like how I succeeded with him). He asks: "What are you going crazy for?"
"I had too much magic potion", says Asterix. And: "Someone took my helmet!" [I realized only at this point that I'd been drawing a wrong kind of helmet for him. The real one is the one flying out of the picture - with wings.]
Obelix says: "I saw it fly away."
At this point I was going to draw an extreme close-up of Asterix shouting crazily, but for some reason it really doesn't deliver. I'm enthusiastic about the third frame, though.
This isn't the first Asterix fan comic I've done (hey, is Lee Goldberg reading this?). The first one I made was about Asterix having trouble cleaning up. He says to Obelix: "I have a headache", and there are bottles and clothes lying around. Obelix has a solution: he throws one of the big rocks he's carrying (what are they in English? menhirs?) on Asterix's house and says: Now you don't have to clean.
Saturday, September 24, 2005
Work news
I visited my publisher on Thursday, with a full new manuscript and an idea about another one. The good news was that the full manuscript will get made next Spring and the bad news is that the other one won't happen at least for a year, maybe never.
The first one is a new book on first names, this time it's about ones that have never been used in Finland, but have been suggested by name authorities and self-taught name connoisseurs or are fictional or foreign names. Some pretty weird Finnish names some people have thought up. What about Kyyhkö, for instance? The book was written with Elina and Rea Lehtonen, who is our friend and a name buff.
The other one was the how-to-style-according-to-president-Kekkonen book. The publisher wants the book to be more serious than my original intention was - I wanted to do a very light and jokey book, with lots of pictures. I was told that printing pictures costs too much nowadays, because the rights are so expensive. It is true that the photographers get more money more easily than writers - that's not to say I don't think their profession is not hard.
I'm now seriously doing the so-called Mammoth Book of Finnish Pulp Fiction and been reading old magazines at the university library. It's thrilling to realize that I may be opening up a Pandora's Box or something to that effect, since these things haven't been done properly here, as they have elsewhere. I hope this will come out already next Spring, not alone because we need the money...
I also started heavy on my hopefully to be private novel set in the present-day Finland, with a right wing bully as the "hero", who gets mixed up in scams of his fellows and tries to fight his way out. I'll be sending this to a crime novel contest.
***
Glad to hear Bill Crider survived the flood of Texas. And all his paperbacks!
The first one is a new book on first names, this time it's about ones that have never been used in Finland, but have been suggested by name authorities and self-taught name connoisseurs or are fictional or foreign names. Some pretty weird Finnish names some people have thought up. What about Kyyhkö, for instance? The book was written with Elina and Rea Lehtonen, who is our friend and a name buff.
The other one was the how-to-style-according-to-president-Kekkonen book. The publisher wants the book to be more serious than my original intention was - I wanted to do a very light and jokey book, with lots of pictures. I was told that printing pictures costs too much nowadays, because the rights are so expensive. It is true that the photographers get more money more easily than writers - that's not to say I don't think their profession is not hard.
I'm now seriously doing the so-called Mammoth Book of Finnish Pulp Fiction and been reading old magazines at the university library. It's thrilling to realize that I may be opening up a Pandora's Box or something to that effect, since these things haven't been done properly here, as they have elsewhere. I hope this will come out already next Spring, not alone because we need the money...
I also started heavy on my hopefully to be private novel set in the present-day Finland, with a right wing bully as the "hero", who gets mixed up in scams of his fellows and tries to fight his way out. I'll be sending this to a crime novel contest.
***
Glad to hear Bill Crider survived the flood of Texas. And all his paperbacks!
Wednesday, September 21, 2005
Kari Suomalaisen oma novellikuvitus
Kaivoin esille Kari Suomalaisen novellin Lukemista Kaikille -lehdestä, numerosta 44/1937. Tässä on Karin oma kuvitus tekstiinsä - hän sanoi haastattelussa, että hän kuvitti kaikki novellinsa lehdessä. En tosin löytänyt vuodelta -37 muita hänen tekstejään - tämäkin tosin ilmestyi ilman tekijän nimeä.
And in English: I dug out an old pulp mag illustration by the famous Finnish cartoonist Kari Suomalainen. It was an illustration to his own story, which was his first. Later in the fifties Kari, as he was known to everybody, became the leading political cartoonist of the country. This might be his first appearance in public and at least one of his first professional sales.
Tiedote (in Finnish, again! sorry, guys!)
Kun kerran puhun tuolla ensi tiistaina, niin varmaan on asiallista laittaa tiedote tännekin:
EETOS-ILTA
Turkulainen Eetos-yhdistys järjestää tiistaisin avoimia monitieteellisiäkeskustelu- ja alustusiltoja. Syksyn aikana järjestetään kolme tapahtumaa,joiden teemoina ovat kokeellinen elokuva, tekijyys ja digitaalinen kulttuuri.
Paikkana on Panimoravintola Koulu, historialuokka.Tilaisuudet alkavat klo 18.30. Lämpimästi tervetuloa!
27.9. KOKEELLINEN ELOKUVA
Tietokirjailija Juri Nummelin: ”Eksploitaatio, avantgarde, animaatio: elokuvanteon rajoilla”
Taiteilija Niina Suominen: ”Kokeellisuus esineanimaatiossa Tila”
25.10. TEKIJYYS
Tutkija Milla Tiainen: ”Neromyytin kritiikistä tekijöiden moneuteen: Musiikin tekijä-tutkimuksen muuttuvat kentät”
Tutkija Heidi Grönstrand: ”Työni naiskirjailijan position rekonstruoijana — teoriaa ja käytännön toimia”
29.11. DIGITAALINEN KULTTUURI
Charlie Geren Digital Culture-kirjan suomennoksen Digitaalinen Kulttuuri (Eetos/Faros 2005)julkaisutilaisuus. Kirjan pohjalta alustamassa professori Raine Koskimaa ja tutkija Jussi Parikka.Lisätietoja: Olli Pyyhtinen
Eetos ry. on turkulainen kriittistä kulttuuria tukeva yhdistys.
Eetos järjestää seminaareja, esitelmä- ja luentotilaisuuksiasekä julkaisee tieteellistä kirjallisuutta.
Eetos toivottaa myös kaikki uudet jäsenet tervetulleiksi toimintaansa.
Puhujaesittelyt:
27.9. KOKEELLINEN ELOKUVA: Juri Nummelin on turkulainen tietokirjailija,jolta ilmestyi vastikään liikkuvan kuvan historiaa 1600-luvulta nykypäiväänluotaava teos Valkoinen hehku (2005). Ennen tätä Nummelin on julkaissutmuun muassa myös kioskikirjallisuutta käsittelevät teokset Pulpografia (2000)ja Kuudestilaukeavat (2004). Niina Suominen on valmistunut vuonna 2004Turun Ammattikorkeakoulun Taideakatemiasta animaatio-ohjaajaksi.Suomisen käsikirjoitus- ja ohjaustöitä ovat piirrosanimaatio Punctata (2002), nukkeanimaatio Polaris (2003) ja lopputyönä toteutettu kokeellinen esineanimaatioTila (2004). Käsikirjoittamisen ja ohjaamisen lisäksi hän on työskennellytVirossa animaatiostudiolla, opettanut animaatiota ja kuvittanut.Tällä hetkellä Suominen toimii freelance-taiteilijana.
25.10. TEKIJYYS: Milla Tiainen työskentelee tutkijana Turun yliopistonmusiikkitieteen oppiaineessa. Hän on julkaissut taidemusiikin säveltäjiä ja tekijyyttäkoskevan teoksen Säveltäjän sijainnit (2005). Väitöskirjassaan Tiainen tutkii laulajienmusiikintekoprosesseja keskeisinä työkaluinaan muun muassa subjektiviteetin, ruumiin,äänellisyyden ja sukupuolen käsitteet. Kirjallisuudentutkija Heidi Grönstrand työskenteleekotimaisen Turun yliopiston kotimaisen kirjallisuuden oppiaineessa. Ensimmäisiämaassamme kirjoitettuja romaaneja ja erityisesti naiskirjailijoiden panostaromaanikirjallisuuden muotoutumisessa tarkastellut Grönstrandin väitöskirjaNaiskirjailija, romaani ja kirjallisuuden merkitys 1840-luvulla julkaistiin keväällä 2005.
29.11. DIGITAALINEN KULTTUURI: Raine Koskimaa on Digitaalisen kulttuurin oppiaineenprofessori Jyväskylän yliopistossa ja Charlie Geren kirjan käännöshankkeen johtaja.Koskimaan väitöskirja Digital Literature. From Text to Hypertext and Beyond julkaistiinvuonna 2000 (löytyy osoitteesta http://www.cc.jyu.fi/~koskimaa/thesis/).Lisäksi Koskimaa on tutkinut mm. digitaalisten pelien kulttuuria.Jussi Parikka työskentelee tutkijana kulttuurihistorian oppiaineessa Turun yliopistossa.Väitöskirjassaan hän tutkii tietokoneviruksia kulttuurisena ilmiönä sekä viraalisuudenja kapitalismin monimuotoisia suhteita. Parikka on julkaissut ihmisen ja koneenyhteenliittymiä tarkastelevan teoksen Koneoppi. Ihmisen, teknologian ja median kytkennät (2004). Parikan kotisivut löytyvät osoitteesta: http://users.utu.fi/juspar
EETOS-ILTA
Turkulainen Eetos-yhdistys järjestää tiistaisin avoimia monitieteellisiäkeskustelu- ja alustusiltoja. Syksyn aikana järjestetään kolme tapahtumaa,joiden teemoina ovat kokeellinen elokuva, tekijyys ja digitaalinen kulttuuri.
Paikkana on Panimoravintola Koulu, historialuokka.Tilaisuudet alkavat klo 18.30. Lämpimästi tervetuloa!
27.9. KOKEELLINEN ELOKUVA
Tietokirjailija Juri Nummelin: ”Eksploitaatio, avantgarde, animaatio: elokuvanteon rajoilla”
Taiteilija Niina Suominen: ”Kokeellisuus esineanimaatiossa Tila”
25.10. TEKIJYYS
Tutkija Milla Tiainen: ”Neromyytin kritiikistä tekijöiden moneuteen: Musiikin tekijä-tutkimuksen muuttuvat kentät”
Tutkija Heidi Grönstrand: ”Työni naiskirjailijan position rekonstruoijana — teoriaa ja käytännön toimia”
29.11. DIGITAALINEN KULTTUURI
Charlie Geren Digital Culture-kirjan suomennoksen Digitaalinen Kulttuuri (Eetos/Faros 2005)julkaisutilaisuus. Kirjan pohjalta alustamassa professori Raine Koskimaa ja tutkija Jussi Parikka.Lisätietoja: Olli Pyyhtinen
Eetos ry. on turkulainen kriittistä kulttuuria tukeva yhdistys.
Eetos järjestää seminaareja, esitelmä- ja luentotilaisuuksiasekä julkaisee tieteellistä kirjallisuutta.
Eetos toivottaa myös kaikki uudet jäsenet tervetulleiksi toimintaansa.
Puhujaesittelyt:
27.9. KOKEELLINEN ELOKUVA: Juri Nummelin on turkulainen tietokirjailija,jolta ilmestyi vastikään liikkuvan kuvan historiaa 1600-luvulta nykypäiväänluotaava teos Valkoinen hehku (2005). Ennen tätä Nummelin on julkaissutmuun muassa myös kioskikirjallisuutta käsittelevät teokset Pulpografia (2000)ja Kuudestilaukeavat (2004). Niina Suominen on valmistunut vuonna 2004Turun Ammattikorkeakoulun Taideakatemiasta animaatio-ohjaajaksi.Suomisen käsikirjoitus- ja ohjaustöitä ovat piirrosanimaatio Punctata (2002), nukkeanimaatio Polaris (2003) ja lopputyönä toteutettu kokeellinen esineanimaatioTila (2004). Käsikirjoittamisen ja ohjaamisen lisäksi hän on työskennellytVirossa animaatiostudiolla, opettanut animaatiota ja kuvittanut.Tällä hetkellä Suominen toimii freelance-taiteilijana.
25.10. TEKIJYYS: Milla Tiainen työskentelee tutkijana Turun yliopistonmusiikkitieteen oppiaineessa. Hän on julkaissut taidemusiikin säveltäjiä ja tekijyyttäkoskevan teoksen Säveltäjän sijainnit (2005). Väitöskirjassaan Tiainen tutkii laulajienmusiikintekoprosesseja keskeisinä työkaluinaan muun muassa subjektiviteetin, ruumiin,äänellisyyden ja sukupuolen käsitteet. Kirjallisuudentutkija Heidi Grönstrand työskenteleekotimaisen Turun yliopiston kotimaisen kirjallisuuden oppiaineessa. Ensimmäisiämaassamme kirjoitettuja romaaneja ja erityisesti naiskirjailijoiden panostaromaanikirjallisuuden muotoutumisessa tarkastellut Grönstrandin väitöskirjaNaiskirjailija, romaani ja kirjallisuuden merkitys 1840-luvulla julkaistiin keväällä 2005.
29.11. DIGITAALINEN KULTTUURI: Raine Koskimaa on Digitaalisen kulttuurin oppiaineenprofessori Jyväskylän yliopistossa ja Charlie Geren kirjan käännöshankkeen johtaja.Koskimaan väitöskirja Digital Literature. From Text to Hypertext and Beyond julkaistiinvuonna 2000 (löytyy osoitteesta http://www.cc.jyu.fi/~koskimaa/thesis/).Lisäksi Koskimaa on tutkinut mm. digitaalisten pelien kulttuuria.Jussi Parikka työskentelee tutkijana kulttuurihistorian oppiaineessa Turun yliopistossa.Väitöskirjassaan hän tutkii tietokoneviruksia kulttuurisena ilmiönä sekä viraalisuudenja kapitalismin monimuotoisia suhteita. Parikka on julkaissut ihmisen ja koneenyhteenliittymiä tarkastelevan teoksen Koneoppi. Ihmisen, teknologian ja median kytkennät (2004). Parikan kotisivut löytyvät osoitteesta: http://users.utu.fi/juspar
Monday, September 19, 2005
Another Pamela Fry
Pamela Fry, the author of Harsh Evidence/The Dead Don't Talk, published only two mystery novels. The other was The Watching Cat (1962). Here's the only photo I was able to dig up - the Abebook seller isn't exactly an expert on taking photos!
There was another Pamela Fry who did cook books at the same time. For all I know, it could be the same writer.
Pamela Fry
As some of you may remember, I'm doing a book on British paperback crime and mystery novels. I'm calling the book Pulpografia Britannica. I don't know when it will come out, as it doesn't have a publisher as yet, but here's hoping...
The British scene hasn't been as well documented as the American one, so there are hazards. Quite recently I read Harsh Evidence by one Pamela Fry, thinking she was a British writer. The book, however, was situated in Canada and it didn't remind me of any British thriller of the fifties I've read. It resembled more books by Charlotte Armstrong or Ursula Curtiss, the so-called lady noir writers of the fourties and fifties - they usually have a normal, middle-class, maybe middle-aged, quite intelligent and independent woman getting into a trouble she doesn't want to get into. I got to digging and from scraps of information I was able to confirm 90% sure that Pamela Fry was Canadian. (Even though there were claims that the book was first published in Australia!)
So, some two or three days reading wasted. I wrote the entry for her anyway and put it into a file which might someday become the sequel of my original Pulpografia.
However, the Finnish cover is a treat. It actually gives away something, but never mind. The title translates back as The Dead Don't Talk. After that treatment, they sure won't!
George Joseph
I finished George Joseph's The Curtain Has Lace Fringes (1954) today. It was a fast-paced espionage book, not very extraordinary, but not bad either. The gallery of characters was entertaining and had everything from French communists to crazy Nazi officers who still think the war is going on. The hero is Shane Dallow, British spy who likes fast cars, pretty women and French cognac. As I said, nothing extraordinary. Ian Fleming's first Bonds showed through, but the book also reminded me of A.S. Fleischmann's (= YA author Sid Fleischmann) spy novels from the early fifties. Joseph was a Glasgow-born New-Zealander, who published most of his books in the UK.
The Finnish cover on the left. The book was published in the US by Popular Library as Leave It to Me.
Veikko Ennala
Veikko Ennala was a Finnish journalist, slickster, occasional paperbacker and drunk. He focused on the yellow paper journalism and became famous for exploiting his own seedy life. He started out as a short story writer for the Finnish slicks and other fictionmags. I've been assembling his bibliography - here's a starter:
Short stories:
Aikataulukuolema, Apu 51/1960.
Herra Hallmanin elämys, Apu 8/1956.
Hänen sielunsa, Jännityslukemisto – Seikkailukertomuksia 53/1960.
Ilmiantaja, Apu 40/1962.
Ja maa oli autio, Jännityslukemisto – Seikkailukertomuksia 17/1960. (Published also in a ss collection Linna meren rannalla/Castle by the Sea, Gummerus 1960).
Joka etsii, hän löytää, Apu 23/1964.
Kelmu, Apu 12/1962.
Kesäpäivä Kangasalla, Jännityslukemisto – Seikkailukertomuksia 34/1959.
Kuollut joka elää, Apu 30/1960.
Lapsenruokko, Apu 49/1962.
Lohduton sydänsuru, Apu 24/1962.
Mies, vaimo ja rakastaja, Apu 39/1960.
Mustat sukat, Apu 25/1964.
Nemesis, Apu 29/1962.
Oka herra Nyströmin lihassa, Apu 13/1962.
Pettäjä, Apu 20/1964.
Pytty, Apu 10/1962.
Pääsymaksu, Apu 12/1961.
Rakkauskertomus, Apu 19/1960.
Rakkauskertomus, Apu 45/1962.
Riku Höglund, Apu 28/1962.
Saanko esitellä vaimoni, Apu 21/1963.
Sydänsuru, Uusi Kuvalehti 25-26/1959.
Syvyydestä minä huudan, Uusi Kuvalehti 33/1960. (Published also in a ss collection Linna meren rannalla/Castle by the Sea, Gummerus 1960.)
Tapaus Papunen, Apu 18/1964.
Todistaja, Jännityslukemisto – Seikkailukertomuksia 25/1959.
Tuomas Westerholmin tapaus, Apu 22/1960.
Väärä numero, Apu 46/1962.
Äiti, Apu 19/1962. (Published also in Ennala's biography, Neron heikkoudet/The Weakness of a Genius, by Osmo Lahdenperä, Lehtimiehet 1978.)
Here's a good link to Ennala on pHinnWeb.
Short stories:
Aikataulukuolema, Apu 51/1960.
Herra Hallmanin elämys, Apu 8/1956.
Hänen sielunsa, Jännityslukemisto – Seikkailukertomuksia 53/1960.
Ilmiantaja, Apu 40/1962.
Ja maa oli autio, Jännityslukemisto – Seikkailukertomuksia 17/1960. (Published also in a ss collection Linna meren rannalla/Castle by the Sea, Gummerus 1960).
Joka etsii, hän löytää, Apu 23/1964.
Kelmu, Apu 12/1962.
Kesäpäivä Kangasalla, Jännityslukemisto – Seikkailukertomuksia 34/1959.
Kuollut joka elää, Apu 30/1960.
Lapsenruokko, Apu 49/1962.
Lohduton sydänsuru, Apu 24/1962.
Mies, vaimo ja rakastaja, Apu 39/1960.
Mustat sukat, Apu 25/1964.
Nemesis, Apu 29/1962.
Oka herra Nyströmin lihassa, Apu 13/1962.
Pettäjä, Apu 20/1964.
Pytty, Apu 10/1962.
Pääsymaksu, Apu 12/1961.
Rakkauskertomus, Apu 19/1960.
Rakkauskertomus, Apu 45/1962.
Riku Höglund, Apu 28/1962.
Saanko esitellä vaimoni, Apu 21/1963.
Sydänsuru, Uusi Kuvalehti 25-26/1959.
Syvyydestä minä huudan, Uusi Kuvalehti 33/1960. (Published also in a ss collection Linna meren rannalla/Castle by the Sea, Gummerus 1960.)
Tapaus Papunen, Apu 18/1964.
Todistaja, Jännityslukemisto – Seikkailukertomuksia 25/1959.
Tuomas Westerholmin tapaus, Apu 22/1960.
Väärä numero, Apu 46/1962.
Äiti, Apu 19/1962. (Published also in Ennala's biography, Neron heikkoudet/The Weakness of a Genius, by Osmo Lahdenperä, Lehtimiehet 1978.)
Here's a good link to Ennala on pHinnWeb.
PLANET-DISSOLVING DUST CLOUD IS HEADED TOWARD EARTH!
http://movies.yahoo.com/mv/news/wwn/20050912/112653720013.html
PLANET-DISSOLVING DUST CLOUD IS HEADED TOWARD EARTH!
Monday September 12, 2005
CAMBRIDGE, Mass. -- Scared-stiff astronomers have detected a mysterious mass they've dubbed a "chaos cloud" that dissolves everything in its path, including comets, asteroids, planets and entire stars -- and it's headed directly toward Earth!
PLANET-DISSOLVING DUST CLOUD IS HEADED TOWARD EARTH!
Monday September 12, 2005
CAMBRIDGE, Mass. -- Scared-stiff astronomers have detected a mysterious mass they've dubbed a "chaos cloud" that dissolves everything in its path, including comets, asteroids, planets and entire stars -- and it's headed directly toward Earth!
Peter S. Beagle
I came across this petition in the web yesterday and since I like Peter Beagle's The Last Unicorn so much, I thought I should send this here. Beagle is one of those writers, who have produced good stuff, but are largely unknown and obscure to the audience. If Beagle isn't really getting any money out of LoTR, it's a damn shame!
My hit movie, coming soon
Thanks to Lee Goldberg, here's the synopsis of my forth-coming movie, Die Die My Loved One:
Die Die My Loved One
an original screenplay concept
by Yuri Nummelin
Action:
A shell-shocked war vet teams up with an alcoholic ex-CIA agent to investigate dirty cops on the take. In the process they have mad passionate sex with a kind hearted prostitute. By the end of the movie they have sex with 6 cars [??? - jn] and end up winning the admiration of their co-workers [???? - jn], living happily ever after.
Think Die Hard meets Citizen Kane.
***
And here's what I was promised by the Plot-O-Matic:
How to make a million: Print this page now. Make a copy, send it to your favorite movie studio, and before you know it an armored car will pull up to your door and unload bag after bag of beautiful green entertainment bucks. And they'll be yours to do whatever you wish!
(It seems that I didn't get all the things straight and maybe I'll have to dabble with some plot holes in that, but all in all, it seems pretty good to me. The title is great, even though someone might say is sounds like a Lion paperback from the early fifties. Who cares? Where's the dough?)
Die Die My Loved One
an original screenplay concept
by Yuri Nummelin
Action:
A shell-shocked war vet teams up with an alcoholic ex-CIA agent to investigate dirty cops on the take. In the process they have mad passionate sex with a kind hearted prostitute. By the end of the movie they have sex with 6 cars [??? - jn] and end up winning the admiration of their co-workers [???? - jn], living happily ever after.
Think Die Hard meets Citizen Kane.
***
And here's what I was promised by the Plot-O-Matic:
How to make a million: Print this page now. Make a copy, send it to your favorite movie studio, and before you know it an armored car will pull up to your door and unload bag after bag of beautiful green entertainment bucks. And they'll be yours to do whatever you wish!
(It seems that I didn't get all the things straight and maybe I'll have to dabble with some plot holes in that, but all in all, it seems pretty good to me. The title is great, even though someone might say is sounds like a Lion paperback from the early fifties. Who cares? Where's the dough?)
Saturday, September 17, 2005
Finnish pulp illos
I thought you'd be delighted to see some Finnish pulp illustrations from the thirties. Thanks to the anonymous poster at Kvaak, here's three illos from Lukemista Kaikille/Reading for Everyone from the thirties. The first one is about a masked hero called Larry the Bat, the second is for Matti Hälli's old pulp story and the last one is for one of the most prolific Finnish pulpsters, Marton Taiga. I will be writing about Hälli and Taiga later on here.
Finnish SF scans
I'll be putting some old Finnish SF covers to the other blog I host. Check them out.
Kauto's first words
Kauto has been saying his first actual word. It's "hiiri", meaning "mouse". We have a small poster at the wall that's basically an old board game. I found it years ago at a flea market in Pori with some other board games and decided it would make a nice poster. I don't know what the rules are (they were missing when I bought the thing), but it seems to be a dice game in which the cat hunts the mice. The goal is to get to the cheese at the bottom of the board. From the design I should say that it's from the fifties.
Now, Kauto likes to look at posters and all kinds of things on the wall. This one is his favourite. He asks ("huh! huh!") to get to the lap and points the picture and says: "Hii-ri! Hii-ri!" (Actually he says "hii-yi".) He has done this couple of times, the first time being on a Thursday night.
He doesn't really say "äiti/mommy" or something like that, but he uses a word "ätä" which sounds like a real thing. And today he pointed to Elina at the mall and said "ätä". (He was sitting in a toy car and saw Elina through the windshield.)
Kauto is now 12 months. I think Ottilia's first words came when she was eleven months. Or even maybe ten. I'm not sure. Whatever it was, she learned to speak quite early and produced full sentences when she was two years old. Elina was quite surprised to see this when she first got to meet Ottilia. Ottilia's first word was "kala/fish". Her grandma had an aquarium which Ottilia liked to look at. Then she used to say "kato kato kato!" which means "looky looky looky!" when she saw something interesting, such as ladybugs at the window.
It's actually very nice to know that both of my children are quite bright. I'm very proud of them.
Now, Kauto likes to look at posters and all kinds of things on the wall. This one is his favourite. He asks ("huh! huh!") to get to the lap and points the picture and says: "Hii-ri! Hii-ri!" (Actually he says "hii-yi".) He has done this couple of times, the first time being on a Thursday night.
He doesn't really say "äiti/mommy" or something like that, but he uses a word "ätä" which sounds like a real thing. And today he pointed to Elina at the mall and said "ätä". (He was sitting in a toy car and saw Elina through the windshield.)
Kauto is now 12 months. I think Ottilia's first words came when she was eleven months. Or even maybe ten. I'm not sure. Whatever it was, she learned to speak quite early and produced full sentences when she was two years old. Elina was quite surprised to see this when she first got to meet Ottilia. Ottilia's first word was "kala/fish". Her grandma had an aquarium which Ottilia liked to look at. Then she used to say "kato kato kato!" which means "looky looky looky!" when she saw something interesting, such as ladybugs at the window.
It's actually very nice to know that both of my children are quite bright. I'm very proud of them.
Friday, September 16, 2005
Finnish psychedelia
Will post later something more significant, here's just a link to a Finnish psych/avantgarde group from the early seventies, Sperm (great name, huh?):
http://blogfiles.wfmu.org/WB/The_Sperm_-_Heinasirkat.mp3
http://blogfiles.wfmu.org/WB/The_Sperm_-_Heinasirkat.mp3
Tuesday, September 13, 2005
Riku Rauta
I decided to dash this off from the desk before I take the book back to the library. I read last night Riku Rauta's aka Aake Jermo's small thriller Luodinreikä röntgenkuvassa/A Bullet Hole in a X-Ray Picture (1947) as a reprint from Seaflower. I'll be including a short story by Jermo in the Finnish pulp anthology I'm editing (well, "am" is a bit of an exaggeration).
Well, the story goes along pretty smoothly and it's sure a fast read, but you can see how Rauta/Jermo plots as he goes. He starts from a scratch and makes things along. He gets mixed up in his stuff. There's this guy who sees almost nothing and yet when he comes to a room, he "sees" the men in the room and recognizes them. One guy is said to be "very calm", yet he's furious in some of the scenes. The solution is very rushed, to say the least.
It's interesting, though, to notice that in a small book (originally 80 pages) like this there are elements that were found in the films noir at the same time: the protagonist's friend was wounded in the war and has pieces of ammo in his head which affect his behaviour (shades of the Chandler-scripted The Blue Dahlia, eh?), the man comes back from the front just to see his sister having been ruined (the classic motif of the original noir: man returning from war to see that his wife has been unloyal).
I wrote about the history of Jermo's two early crime novels here. The publisher was called Turun Kauppakirjapaino and the X-ray book can't be found in the Finnish National Library, for reason or another.
Well, the story goes along pretty smoothly and it's sure a fast read, but you can see how Rauta/Jermo plots as he goes. He starts from a scratch and makes things along. He gets mixed up in his stuff. There's this guy who sees almost nothing and yet when he comes to a room, he "sees" the men in the room and recognizes them. One guy is said to be "very calm", yet he's furious in some of the scenes. The solution is very rushed, to say the least.
It's interesting, though, to notice that in a small book (originally 80 pages) like this there are elements that were found in the films noir at the same time: the protagonist's friend was wounded in the war and has pieces of ammo in his head which affect his behaviour (shades of the Chandler-scripted The Blue Dahlia, eh?), the man comes back from the front just to see his sister having been ruined (the classic motif of the original noir: man returning from war to see that his wife has been unloyal).
I wrote about the history of Jermo's two early crime novels here. The publisher was called Turun Kauppakirjapaino and the X-ray book can't be found in the Finnish National Library, for reason or another.
Teksti taistolaisuudesta (in Finnish, sorry; wait for the next post)
Minun pitäisi tämmöistä tekstiä tarjota Voimaan. Olen siitä alustavasti sopinut, mutta vain sellaisella on spec -menetelmällä, että päättävät julkaisusta vasta nähtyään jutun. Onko tässä mitään tolkkua? Onko se säälittävää itserunkkausta? Kertokaa.
Ensimmäinen muistikuva:
Isoveljen kanssa naamiaisissa, ehkä noin seitsemänvuotiaana, jolloin vuosi on ehkä 1979. Naamiaisten teema on kansainvälinen solidaarisuus tai ehkä pikemminkin imperialismia vastaan taistelevat kansat. Minä olen Robin Hood, koska tämä varastaa rikkailta ja antaa köyhille. Naamiaisten alussa kaikki esittelevät hahmonsa. Yksi tyttö nousee ylös ja sanoo: ”Moi, mää olen Jasser Arafat.”
Jasser Arafat oli hahmo, jonka tunnistin kuvista, mutta josta en tiennyt mitään. Vasta aikuisiällä olen lukenut hänestä enemmän. Ehkä seitsemänvuotiaana ei vielä ollut edellytyksiäkään syvempään tuntemiseen, joskaan en vieläkään osaa sanoa hänestä mitään analyyttista. Affektien tasolla Arafat oli tietenkin hyvä hahmo: huivipäinen aina hymyilevä mies, jonka tiesi alitajuisesti olevan hyvien puolella pahoja vastaan.
Keitä sitten olivat pahat?
Toinen muistikuva:
Keskustelu kaverini Markon kanssa. Vertailua Saksan ja Yhdysvaltojen välillä. Historiantaju ei ehkä ole vielä kovin kehittynyt. ”Kummassa asuisit mieluummin?” ”Saksassa. Amerikassa on kaikkein pahimmat.”
Meillä oli isän tekemä leikekokoelma poliittisia pilakuvia, joissa esiintyi muiden muassa Jasser Arafat yhtenä hyvistä. Muistan yhden kuvan, jossa israelilaiset panssarivaunusotilaat katselevat taustalta rynnivää YK:n autoa, jossa istuu pamppuja heiluttelevia bobby-hahmoja. ”Nyt meillä ei ole mitään hätää”, sanoo sotilas toiselle.
Kuvat olivat todennäköisesti peräisin Tiedonantaja-lehdestä. Tiedonantaja oli meillä kotona luettu lehti. Isoveljeni tilasi sitä myöhemmin omalla nimellään ja käytti siitä opittuja fraaseja ja analyyseja hyväkseen yrittäessään koulun pihalla käännyttää koulutovereitaan omaksumaan tieteellisen marxismin.
Meille tuli myös lehti nimeltä Sosialismin teoria ja käytäntö. En muista sitä koskaan lukeneeni, mutta sen verran selailin sitä, että tunnistan tieteellisen marxismin jargonin koska tahansa.
Isäni tilasi Tiedonantajaa myöhemmin uuden vaimonsa nimellä, jotta työpaikalla ei olisi saatu tietää, että hän lukee taistolaisten lehteä.
Kolmas muistikuva:
Katselimme äidin ja ehkä isoveljen kanssa lelukaupan ikkunaa. Siinä oli neuvostovalmisteisia pikkuautoja, mosseja ja ladoja. Äiti sanoi: ”Ne on tehty Neuvostoliitossa”. Minä ihmettelin: ”Luulin, ettei Neuvostoliitossa ole tehtaita.” Olin käsittänyt väärin sen, että Neuvostoliitossa valtio omistaa tehtaat ja muut tuotantolaitokset. Lapsen luulo, että valtion lakkauttaminen aiheuttaisi myös tehtaitten lakkauttamisen, murtui hetkessä.
Meillä kuunneltiin myös työväenlauluja parilta kasetilta, joita isä oli tehnyt ja jättänyt pojille, kun hän oli eronnut ja mennyt uudestaan naimisiin ja ottanut varsinaiset levyt mukaansa. Parhaiten isoveljeeni ja minuun upposi Jussi Raittisen hauska hölkkä ”Perustuslaillisten riemumarssi”. Osaan siitä vieläkin pätkiä ulkoa.
Työväenlauluja laulettiin myös vappu- ja rauhanmarsseilla. Työväenlaulut ovat voimakkaasti tunteeseen vetoavia ja affektiivisia. Käy eespäin eespäin tiellä taistojen, rinta rinnan astukaamme siskot veikot! Ei ole ihme, että huusinkin pulkkamäessä ”el pueblo unido / jamás será vencido”. ”Yhdistynyttä kansaa ei voi voittaa!”
Olin ruveta itkemään, kun opiskeluaikoina 1990-luvulla dj:nä toiminut kaveri soitti bileitten lopuksi Inti Illimanin alkuperäisen version kappaleesta ”Marcha de la Unidad Popular”. Laulu tai oikeammin sen kertosäe saa minut yhä haikeaksi. Siinä hetkessä yhdistyvät niin lapsen into pulkkamäessä, maailmaa syleilevä solidaarisuus kuin vahva usko parempaan maailmaankin.
Ja se miten nämä unelmat musertuivat. Se liittyy myös siihen, miten lapsena oppi sen, että Salvador Allende oli erehtymätön kansan sankari, tahraton esikuva kaikelle hyvälle ja kauniille. Chilen sotilaskaappaus varjostikin lapsuuttani vielä 1980-luvun puolelle.
Se varjostaa aikuisuuttakin. Olen edelleen, syvällä alitajunnassani, Chilen kansan puolella.
Neljäs muistikuva:
Idän kaupan myötä työttömille työtä, huudettiin eräällä vappumarssilla 1980-luvun alussa. Banderolli-sanalla on minulle aivan oma kaikunsa. Näen heti mielessäni punaisena hulmuavat liput ja kuulen rytmikkäät huudot. Ja näen paremman yhteiskunnan ja tasa-arvon viimeinkin saapuvan.
Huhu kertoi, että Supo, tuolloin vielä Suopo, otti kuvia kaikista rauhan- ja vappumarsseista. On kutkuttavaa ajatella, että minusta on kuvia Supon arkistoissa.
Samaan aikaan kerrottiin huhua, että Suopolla on myös agentti kaikissa suomalaisissa kouluissa. Tämä raportoisi liikehdinnästä koululaisten keskuudessa.
Taistolaisuus tai pikemminkin yleinen usko vallankumoukseen on minussa edelleen lapsen uskoa. Olen lakannut uskomasta asiaan jo vuosia sitten enkä toimi itse millään tavalla sen eteen, että maailmasta tulisi aseellisen kumouksen turvin parempi paikka. Mutta minussa oleva lapsi on edelleen sitä mieltä, että pulkkamäessä kuuluu huutaa ”en pueblo unido jamás será vencido” ja että tieteellinen marxismi selittää kaiken ja että kolmannen maailman kamppailu on koko maailman kamppailua. Minussa oleva lapsi tunnistaa Marxin ja Leninin ja ehkä Brezhnevinkin ja jopa Stalinin maailman pelastajiksi.
Minussa oleva aikuinen kuitenkin tietää, että tämä kaikki on valetta. Analyyttisella päällä tunnistan, miten affekteihin vetoavaa 70-luvun vasemmistolainen sanan- ja kuvankäyttö oli. Matti Rossi: ”sen yhden tähden vietiin pääsi Angolassa, / sen yhden tähden Salvador Allende murhattiin, / sen yhden tähden ei rauhaa saatu Vietnamiin.”
Kaikki taistolaisuuden embleemit ja symbolit puhuttelevat minua silti edelleen. Kuva Angolan sisällissodasta ja irtileikatuista päistä saa minut nostalgiseksi. Ei ole koskettavampaa kappaletta kuin Agit-Propin Salvador Allendelle omistettu "Allendelle", jota kuunnellessani rupean aina itkemään.
Jopa Stalinin kuva saa minut herkäksi. Ehkä on hiven totuutta siinä, mitä Joseph Brodsky on sanonut: Stalin oli homoseksuaalinen fetissi ja vetosi länsimaisiin nynnyälykköihin miehekkyydellään. Sentään univormu ja viikset…
Aito taistolainen ei tietenkään voinut äityä kehumaan Stalinia, mutta vahvan johtajan kaipuu onnistuttiin verhoamaan epämääräiseen termiin ”uusstalinismi”. Ei ole muuten mikään ihme, että juuri vanhat taistolaiset oppivat ensimmäisenä ranskalaisen postmodernistisen kritiikin termiviidakon. Minun piti 1990-luvulla kirjoittaa ”poststalinistin uskontunnustus”, mutta ehkä onneksi projekti jäi.
Eniten minua surettavat menetetyt mahdollisuudet. Kaikki meni pieleen monesta syystä. Suren sitä, että vanhempani olivat väärässä. Suren sitä, että heidän ystävänsä olivat väärässä. Isäni työ leikekokoelman parissa meni hukkaan.
Kun itken Agit-Propia kuunnellessani, en itkekään sitä, että imperialistit tappoivat Allenden, vaan sitä, että viimeinkin tajuan lapsuuteni ihanteiden olleen vääriä. Suren sitä, että aikuisuuteen kuuluu lopullisesti astua. Lapsuuden punaiset banderollit ovat enää vain säälittävä muisto.
Suru ei liity vain suomalaiseen luokkataisteluun eikä kolmannen maailman kamppailuun, vaan koko 1960- ja 70-lukujen unelmien romahtamiseen. Minua itkettää saksalaisen kokoomaelokuvan Kauhun ja terrorin syksy (1978) lopussa, jossa saksalaisen uuden vasemmiston toivo on mennyttä, kun Ulrike Meinhof ja muut ovat tehneet vankilassa itsemurhan. Tajuan olleeni tuolloin jo elossa ja osallistuneeni poliittiseen elämään vanhempieni ja isoveljeni rinnalla.
Minua itkettää, kun katson dokumenttia amerikkalaisesta Weatherman-ryhmän epätoivoisesta kamppailusta kotimaansa imperialismia vastaan. Minua hämmentää, kun luen Charles Mansonin ja amerikkalaisen äärivasemmiston kytkennöistä. Miten mikään liike, jonka tarkoitus oli parantaa maailmaa, voi livetä kannustamaan psykopaattia ja paranoidia tappajaa?
Ja silti tunnistan vasemmistolaisen retoriikan jälkiä Mansonin höpötyksissä siitä, että jatkuvassa pelossa eläminen tekee ihmisen tietoisemmaksi omasta asemastaan yhteiskunnassa ja ylipäätään omasta elämisestään.
Tähänkö marxilaisuus päätyi? Tämäkö on sitä samaa ideologista taistelua, jota vanhempani ja heidän ystävänsä kävivät? On musertavaa ajatella, että kun jaoin seitsemänvuotiaana äitini käytännössä käsintekemää asukasyhdistyksen Pormestarilainen-lehteä, olin diktaattorien ja hullujen käsikassari. Ja yksi osa jatkumoa, jonka toisessa päässä on Mansonin kaltainen sekopää.
Ja toisessa Stalin.
Jokin minussa sanoo, että minun pitäisi pitää unelmista kiinni. Edes sen verran, että en romahtaisi joka kerta, kun kuulen sanat ”en pueblo unido jamás será vencido”.
(Tämä jää pois, mutta tulkoon ikuistetuksi näin:)
Isä oli töissä Satakunnan Työ –nimisessä SKDL:n lehdessä. Siinä ilmestyi Dmitri Ardamatski –nimisen neuvostoliittolaisen kommentaattorin tekstejä. Nyt tietäisin, että ne olivat kolumneja. Silloin ne olivat huomiota ja Ardamatski oli ”APN:n huomioitsija”. En muista yhtäkään Ardamatskin tekemää huomiota. Hän vain kuulosti kovin tärkeältä ja fiksulta.
EDIT: Koska tämä kirjoitus tuli eräästä syystä mieleeni ja jaoin tekstin Facebookiin saatesanojen kera, en malta olla hiukan lisäilemättä kommenttia: en tajua enää, mitä oikein ajattelin Charles Mansonista, ainakaan en sanoisi häntä missään nimessä millään tavalla marxilaiseksi (ehkä enemmänkin pelkästään sekopääksi, joka oli lukenut liikaa huonoa filosofiaa). Lisäksi olen nyt politiikassa (kunnallisvaaliehdokkaana Turussa) ja olen tajunnut, että mihinkään passiivisuuteen ei ole syytä, vaikka en uskokaan, että minusta tulee mikään aktivisti. Olen jopa kerran ollut mielenosoituksessa! En olisi sellaista tehnyt koko 90-luvun aikana, enkä vielä 2000-luvun alussakaan. Maailma voi muuttua.
Ensimmäinen muistikuva:
Isoveljen kanssa naamiaisissa, ehkä noin seitsemänvuotiaana, jolloin vuosi on ehkä 1979. Naamiaisten teema on kansainvälinen solidaarisuus tai ehkä pikemminkin imperialismia vastaan taistelevat kansat. Minä olen Robin Hood, koska tämä varastaa rikkailta ja antaa köyhille. Naamiaisten alussa kaikki esittelevät hahmonsa. Yksi tyttö nousee ylös ja sanoo: ”Moi, mää olen Jasser Arafat.”
Jasser Arafat oli hahmo, jonka tunnistin kuvista, mutta josta en tiennyt mitään. Vasta aikuisiällä olen lukenut hänestä enemmän. Ehkä seitsemänvuotiaana ei vielä ollut edellytyksiäkään syvempään tuntemiseen, joskaan en vieläkään osaa sanoa hänestä mitään analyyttista. Affektien tasolla Arafat oli tietenkin hyvä hahmo: huivipäinen aina hymyilevä mies, jonka tiesi alitajuisesti olevan hyvien puolella pahoja vastaan.
Keitä sitten olivat pahat?
Toinen muistikuva:
Keskustelu kaverini Markon kanssa. Vertailua Saksan ja Yhdysvaltojen välillä. Historiantaju ei ehkä ole vielä kovin kehittynyt. ”Kummassa asuisit mieluummin?” ”Saksassa. Amerikassa on kaikkein pahimmat.”
Meillä oli isän tekemä leikekokoelma poliittisia pilakuvia, joissa esiintyi muiden muassa Jasser Arafat yhtenä hyvistä. Muistan yhden kuvan, jossa israelilaiset panssarivaunusotilaat katselevat taustalta rynnivää YK:n autoa, jossa istuu pamppuja heiluttelevia bobby-hahmoja. ”Nyt meillä ei ole mitään hätää”, sanoo sotilas toiselle.
Kuvat olivat todennäköisesti peräisin Tiedonantaja-lehdestä. Tiedonantaja oli meillä kotona luettu lehti. Isoveljeni tilasi sitä myöhemmin omalla nimellään ja käytti siitä opittuja fraaseja ja analyyseja hyväkseen yrittäessään koulun pihalla käännyttää koulutovereitaan omaksumaan tieteellisen marxismin.
Meille tuli myös lehti nimeltä Sosialismin teoria ja käytäntö. En muista sitä koskaan lukeneeni, mutta sen verran selailin sitä, että tunnistan tieteellisen marxismin jargonin koska tahansa.
Isäni tilasi Tiedonantajaa myöhemmin uuden vaimonsa nimellä, jotta työpaikalla ei olisi saatu tietää, että hän lukee taistolaisten lehteä.
Kolmas muistikuva:
Katselimme äidin ja ehkä isoveljen kanssa lelukaupan ikkunaa. Siinä oli neuvostovalmisteisia pikkuautoja, mosseja ja ladoja. Äiti sanoi: ”Ne on tehty Neuvostoliitossa”. Minä ihmettelin: ”Luulin, ettei Neuvostoliitossa ole tehtaita.” Olin käsittänyt väärin sen, että Neuvostoliitossa valtio omistaa tehtaat ja muut tuotantolaitokset. Lapsen luulo, että valtion lakkauttaminen aiheuttaisi myös tehtaitten lakkauttamisen, murtui hetkessä.
Meillä kuunneltiin myös työväenlauluja parilta kasetilta, joita isä oli tehnyt ja jättänyt pojille, kun hän oli eronnut ja mennyt uudestaan naimisiin ja ottanut varsinaiset levyt mukaansa. Parhaiten isoveljeeni ja minuun upposi Jussi Raittisen hauska hölkkä ”Perustuslaillisten riemumarssi”. Osaan siitä vieläkin pätkiä ulkoa.
Työväenlauluja laulettiin myös vappu- ja rauhanmarsseilla. Työväenlaulut ovat voimakkaasti tunteeseen vetoavia ja affektiivisia. Käy eespäin eespäin tiellä taistojen, rinta rinnan astukaamme siskot veikot! Ei ole ihme, että huusinkin pulkkamäessä ”el pueblo unido / jamás será vencido”. ”Yhdistynyttä kansaa ei voi voittaa!”
Olin ruveta itkemään, kun opiskeluaikoina 1990-luvulla dj:nä toiminut kaveri soitti bileitten lopuksi Inti Illimanin alkuperäisen version kappaleesta ”Marcha de la Unidad Popular”. Laulu tai oikeammin sen kertosäe saa minut yhä haikeaksi. Siinä hetkessä yhdistyvät niin lapsen into pulkkamäessä, maailmaa syleilevä solidaarisuus kuin vahva usko parempaan maailmaankin.
Ja se miten nämä unelmat musertuivat. Se liittyy myös siihen, miten lapsena oppi sen, että Salvador Allende oli erehtymätön kansan sankari, tahraton esikuva kaikelle hyvälle ja kauniille. Chilen sotilaskaappaus varjostikin lapsuuttani vielä 1980-luvun puolelle.
Se varjostaa aikuisuuttakin. Olen edelleen, syvällä alitajunnassani, Chilen kansan puolella.
Neljäs muistikuva:
Idän kaupan myötä työttömille työtä, huudettiin eräällä vappumarssilla 1980-luvun alussa. Banderolli-sanalla on minulle aivan oma kaikunsa. Näen heti mielessäni punaisena hulmuavat liput ja kuulen rytmikkäät huudot. Ja näen paremman yhteiskunnan ja tasa-arvon viimeinkin saapuvan.
Huhu kertoi, että Supo, tuolloin vielä Suopo, otti kuvia kaikista rauhan- ja vappumarsseista. On kutkuttavaa ajatella, että minusta on kuvia Supon arkistoissa.
Samaan aikaan kerrottiin huhua, että Suopolla on myös agentti kaikissa suomalaisissa kouluissa. Tämä raportoisi liikehdinnästä koululaisten keskuudessa.
Taistolaisuus tai pikemminkin yleinen usko vallankumoukseen on minussa edelleen lapsen uskoa. Olen lakannut uskomasta asiaan jo vuosia sitten enkä toimi itse millään tavalla sen eteen, että maailmasta tulisi aseellisen kumouksen turvin parempi paikka. Mutta minussa oleva lapsi on edelleen sitä mieltä, että pulkkamäessä kuuluu huutaa ”en pueblo unido jamás será vencido” ja että tieteellinen marxismi selittää kaiken ja että kolmannen maailman kamppailu on koko maailman kamppailua. Minussa oleva lapsi tunnistaa Marxin ja Leninin ja ehkä Brezhnevinkin ja jopa Stalinin maailman pelastajiksi.
Minussa oleva aikuinen kuitenkin tietää, että tämä kaikki on valetta. Analyyttisella päällä tunnistan, miten affekteihin vetoavaa 70-luvun vasemmistolainen sanan- ja kuvankäyttö oli. Matti Rossi: ”sen yhden tähden vietiin pääsi Angolassa, / sen yhden tähden Salvador Allende murhattiin, / sen yhden tähden ei rauhaa saatu Vietnamiin.”
Kaikki taistolaisuuden embleemit ja symbolit puhuttelevat minua silti edelleen. Kuva Angolan sisällissodasta ja irtileikatuista päistä saa minut nostalgiseksi. Ei ole koskettavampaa kappaletta kuin Agit-Propin Salvador Allendelle omistettu "Allendelle", jota kuunnellessani rupean aina itkemään.
Jopa Stalinin kuva saa minut herkäksi. Ehkä on hiven totuutta siinä, mitä Joseph Brodsky on sanonut: Stalin oli homoseksuaalinen fetissi ja vetosi länsimaisiin nynnyälykköihin miehekkyydellään. Sentään univormu ja viikset…
Aito taistolainen ei tietenkään voinut äityä kehumaan Stalinia, mutta vahvan johtajan kaipuu onnistuttiin verhoamaan epämääräiseen termiin ”uusstalinismi”. Ei ole muuten mikään ihme, että juuri vanhat taistolaiset oppivat ensimmäisenä ranskalaisen postmodernistisen kritiikin termiviidakon. Minun piti 1990-luvulla kirjoittaa ”poststalinistin uskontunnustus”, mutta ehkä onneksi projekti jäi.
Eniten minua surettavat menetetyt mahdollisuudet. Kaikki meni pieleen monesta syystä. Suren sitä, että vanhempani olivat väärässä. Suren sitä, että heidän ystävänsä olivat väärässä. Isäni työ leikekokoelman parissa meni hukkaan.
Kun itken Agit-Propia kuunnellessani, en itkekään sitä, että imperialistit tappoivat Allenden, vaan sitä, että viimeinkin tajuan lapsuuteni ihanteiden olleen vääriä. Suren sitä, että aikuisuuteen kuuluu lopullisesti astua. Lapsuuden punaiset banderollit ovat enää vain säälittävä muisto.
Suru ei liity vain suomalaiseen luokkataisteluun eikä kolmannen maailman kamppailuun, vaan koko 1960- ja 70-lukujen unelmien romahtamiseen. Minua itkettää saksalaisen kokoomaelokuvan Kauhun ja terrorin syksy (1978) lopussa, jossa saksalaisen uuden vasemmiston toivo on mennyttä, kun Ulrike Meinhof ja muut ovat tehneet vankilassa itsemurhan. Tajuan olleeni tuolloin jo elossa ja osallistuneeni poliittiseen elämään vanhempieni ja isoveljeni rinnalla.
Minua itkettää, kun katson dokumenttia amerikkalaisesta Weatherman-ryhmän epätoivoisesta kamppailusta kotimaansa imperialismia vastaan. Minua hämmentää, kun luen Charles Mansonin ja amerikkalaisen äärivasemmiston kytkennöistä. Miten mikään liike, jonka tarkoitus oli parantaa maailmaa, voi livetä kannustamaan psykopaattia ja paranoidia tappajaa?
Ja silti tunnistan vasemmistolaisen retoriikan jälkiä Mansonin höpötyksissä siitä, että jatkuvassa pelossa eläminen tekee ihmisen tietoisemmaksi omasta asemastaan yhteiskunnassa ja ylipäätään omasta elämisestään.
Tähänkö marxilaisuus päätyi? Tämäkö on sitä samaa ideologista taistelua, jota vanhempani ja heidän ystävänsä kävivät? On musertavaa ajatella, että kun jaoin seitsemänvuotiaana äitini käytännössä käsintekemää asukasyhdistyksen Pormestarilainen-lehteä, olin diktaattorien ja hullujen käsikassari. Ja yksi osa jatkumoa, jonka toisessa päässä on Mansonin kaltainen sekopää.
Ja toisessa Stalin.
Jokin minussa sanoo, että minun pitäisi pitää unelmista kiinni. Edes sen verran, että en romahtaisi joka kerta, kun kuulen sanat ”en pueblo unido jamás será vencido”.
(Tämä jää pois, mutta tulkoon ikuistetuksi näin:)
Isä oli töissä Satakunnan Työ –nimisessä SKDL:n lehdessä. Siinä ilmestyi Dmitri Ardamatski –nimisen neuvostoliittolaisen kommentaattorin tekstejä. Nyt tietäisin, että ne olivat kolumneja. Silloin ne olivat huomiota ja Ardamatski oli ”APN:n huomioitsija”. En muista yhtäkään Ardamatskin tekemää huomiota. Hän vain kuulosti kovin tärkeältä ja fiksulta.
EDIT: Koska tämä kirjoitus tuli eräästä syystä mieleeni ja jaoin tekstin Facebookiin saatesanojen kera, en malta olla hiukan lisäilemättä kommenttia: en tajua enää, mitä oikein ajattelin Charles Mansonista, ainakaan en sanoisi häntä missään nimessä millään tavalla marxilaiseksi (ehkä enemmänkin pelkästään sekopääksi, joka oli lukenut liikaa huonoa filosofiaa). Lisäksi olen nyt politiikassa (kunnallisvaaliehdokkaana Turussa) ja olen tajunnut, että mihinkään passiivisuuteen ei ole syytä, vaikka en uskokaan, että minusta tulee mikään aktivisti. Olen jopa kerran ollut mielenosoituksessa! En olisi sellaista tehnyt koko 90-luvun aikana, enkä vielä 2000-luvun alussakaan. Maailma voi muuttua.
Sunday, September 11, 2005
Finally, officially old
I've been thinking lately that now, at 33, I'm finally getting old or at least middle-aged. Symptoms:
1. We've been thinking about buying a summer cabin.
2. I was thinking about complaining about noisy neighbours to the landlord.
3. We were at the woods picking mushrooms and berries with friends today.
4. I was drinking last night and had a terrible hangover and said to Elina, for the first time in my life, that I won't drink again. Never.
As for the last note, I was last night drinking with my dad. Who's been in bars drinking with dad? No one does that. But I did. Dad was here in a seminar about the possibilities left for the Leftist media and as they were journalists, they went drinking afterwards. I met some of dad's old buddies and heard very funny stories about the culture festival in Helsinki in 1962 that CIA tried to sabotage by publishing a mock paper called Festival News. I also had an interesting chat with author Riku Korhonen, who has a poetry collection coming out soon. We develoved an idea about a reality TV show in which the contestants try to get a book published. It's just that writing doesn't look too good in the telly. Maybe if they were naked...
What I did wrong was drink strong cider: goddamn 8,6 %! And it goes down like nothing... And what goes down, comes up.
I managed to get to some kind of shape, when my friend Juhis and his family picked Ottilia and me up at the one p.m. We found a nice spot with lingonberries and some blueberries and I spotted some mushrooms - I don't know what they are in English, so I'll pass. I like picking mushrooms more than picking berries, since it doesn't require so much hard work. I did get some berries, but it actually didn't feel very good to be upside down.
As for the cabins, yes, I think we are serious. It would be nice to have a place where you could rest and occasionally write something with a typewriter and read books you don't really have to read and that are too obsolete to read in a city. And pick up mushrooms and berries. Unfortunately we wouldn't be able to afford a place by the water, which would of course be ideal for the Finnish dream: hot sauna first and cold, crispy lake afterwards.
I was going to write shortly, but hey, didn't Goethe say: "I won't have time to write a short note to you, so you'll have to deal with the long one."
1. We've been thinking about buying a summer cabin.
2. I was thinking about complaining about noisy neighbours to the landlord.
3. We were at the woods picking mushrooms and berries with friends today.
4. I was drinking last night and had a terrible hangover and said to Elina, for the first time in my life, that I won't drink again. Never.
As for the last note, I was last night drinking with my dad. Who's been in bars drinking with dad? No one does that. But I did. Dad was here in a seminar about the possibilities left for the Leftist media and as they were journalists, they went drinking afterwards. I met some of dad's old buddies and heard very funny stories about the culture festival in Helsinki in 1962 that CIA tried to sabotage by publishing a mock paper called Festival News. I also had an interesting chat with author Riku Korhonen, who has a poetry collection coming out soon. We develoved an idea about a reality TV show in which the contestants try to get a book published. It's just that writing doesn't look too good in the telly. Maybe if they were naked...
What I did wrong was drink strong cider: goddamn 8,6 %! And it goes down like nothing... And what goes down, comes up.
I managed to get to some kind of shape, when my friend Juhis and his family picked Ottilia and me up at the one p.m. We found a nice spot with lingonberries and some blueberries and I spotted some mushrooms - I don't know what they are in English, so I'll pass. I like picking mushrooms more than picking berries, since it doesn't require so much hard work. I did get some berries, but it actually didn't feel very good to be upside down.
As for the cabins, yes, I think we are serious. It would be nice to have a place where you could rest and occasionally write something with a typewriter and read books you don't really have to read and that are too obsolete to read in a city. And pick up mushrooms and berries. Unfortunately we wouldn't be able to afford a place by the water, which would of course be ideal for the Finnish dream: hot sauna first and cold, crispy lake afterwards.
I was going to write shortly, but hey, didn't Goethe say: "I won't have time to write a short note to you, so you'll have to deal with the long one."
Thursday, September 08, 2005
My other blog
I keep forgetting to mention that I also host another blog about Finnish illustrators - I just posted the same Louhi covers there too. Check it out at
http://suomenkuvittajat.blogspot.com
It's supposed to be shared, but I seem to be the only one to post them. It's in Finnish, but hope you like the covers. Not very pulpy, though.
http://suomenkuvittajat.blogspot.com
It's supposed to be shared, but I seem to be the only one to post them. It's in Finnish, but hope you like the covers. Not very pulpy, though.
Matti Louhi's erotic covers
I promised to post some erotic covers by the Finnish illustrator Matti Louhi. These are from the early seventies, from the Erotica series that was the first good series to introduce classic erotica to the Finnish audience. The first post is Josefine Mutzenbacher's memoir about her prostitute days in Vienna in the late 19th century. The book has at times been attributed to Felix "Bambi" Salten and Arthur Schnitzler.
Check out the series logo. I don't know who designed it.
Louhi also did a great erotic cover for Anthony Dekker's freakish thriller Temptation in a Private Zoo, but unfortunately I don't have that. I also lack papers for the great A Man with the Maid.
The Divine Marquis
The surrealist head honcho André Breton called Marquis de Sade "the Divine Marquis". Don't know about that, but Matti Louhi's cover for the Marquis's best known book, Justine, is astonishing.
Apollinaire
This is Matti Louhi's cover for Guillaume Apollinaire's parodic sadomasochist porn novel Terrible Hospodar (or some such - I don't know what's the official translation in English). The illustration seems to point to another story by Apollinaire about Don Juan, since Hospodar isn't exactly that cool in the novel...
As you should know, Apollinaire was a great pre-surrealist poet who was killed in the trenches in 1918.
Wednesday, September 07, 2005
Manning K. Robertson
Don't waste your money and time on this. It's a spy novel, Pattern for Survival (1966), by Manning K. Robertson, whose real name was John Stephen Glasby. Boring routine, with no originality or interesting characters. Fifth grade Bond: the Soviet are smuggling nuclear missiles to Portugal ("Hey, they won't notice, let's do it!").Glasby was a British paperback stalwart with over hundred war books under various pseudonyms - with an assortement of romance, thriller, crime and Western paperbacks. He started out writing SF for the British magazines in the early fifties and churned out dozens of cheap skiffy books for Badger, getting 20£ out of a single book. He had an astronomer's background, so he was able to get his "facts" straight. Glasby's SF books are said to be better than the usual British stuff from the same era, but this is clearly not an indication of that.
The cover is pretty boring. At least the woman is holding a gun. And she has a bikini line, if you go for that kind of thing. The guy is some Swedish wimp, more suited to play second guitar in a pop band. (Sorry, I seem to go under the line here. It's late. Please, forgive me.) The Finnish title means The Spy Trap.
Angus Ross
As I said some time back, I was reading an Angus Ross novel, The Huddersfield Job (1971). Ross is one of the most realistic British spy writers - this is almost a sort of spy procedural. Nothing fancy, almost no explosions at all, just the routine, and the lead character, the man called Marcus Aurelius Farrow, just wants to have his fish and chips regularly.Here's the Finnish cover, probably of Spanish origin. The book is called The Darkness of Death in Finnish.
Recent stuff: Kauto, at the circus, appendix, Six Feet Under
Haven't posted lately - we are going to start working and getting adjusted to the new rhythm seems to take time. I'll be doing the morning shift and Elina the evening shift, while the other one is with Kauto. Exercise is good: today we walked (well, I walked and Kauto sat in his cart) to Martti to check out one of the remaining paperback stores, came out with some dozen books (nothing memorable, mainly British books).
Meanwhile Kauto is getting more and more, well, annoying: he climbs up on the kitchen table, all the free stools, including one in front of the computer (and he bangs the keyboard; maybe I should start him his own blog), tries to climb out of the window if there's one open (luckily it's Fall soon and we won't be keeping our windows open), tears the books out of the shelves (I put some more valuable ones away, but every book is just as precious, so it's pretty hard on me to see the books fall on the floor again and again), won't eat unless he has a spoon to himself and if he does, he throws the food on the floor and on the walls and at the same time climbs out of his chair and on the table... Eegah!
And yet, he's just as sweet and funny as ever. Cute, too, and bright. And luckily he has finally started sleeping through the night - at least he did that one time. His naps during the daytime seem to have become standard length of 1½-2 hours.
Kauto likes to sit in his cart and watch the cranes at construction sites. He points at them and yells: "Huh! Huh! Huh!" He also likes to read books, not just tear them off the shelves - as I write, I had to read Baa Baa Black Sheep three times in a row!
***
We went to see the Finlandia Circus with Ottilia last Sunday. I thought at first that it's just same old circus stuff, but I was surprised - well, by my own reaction at least, because I was entertained, thrilled and amused. I hadn't been to circus for some fifteen years and had developed the intellectual's defense against such a vulgar form of entertainment. Just to remind you that there's no use being a crumpy intellectual.
The best part was an old Spanish guy doing balance tricks. He stood on a plank that was on top of the small log; the log was on a platform two meters high. Then he put three benches on top of the plank. He didn't succeed at first and almost fell down. His wife accompanying him looked terrified. He tried again. You could see sweat dripping from the man's forehead. Everytime he placed another bench on top of the other, you could feel how the audience stiffened. No sound anywhere, except for the drummer waiting for the climax.
Man, it was thrilling! What a relief when the man finally succeeded - and he had still to take benches off! All the time he was swinging from edge to edge.
And he was old! I'd say he was 55 to 60. Small guy, very macho - every time he failed he seemed to curse to the audience, maybe in Spanish. Puta de madre! What excitement and entertainment! It was full of drama, while all the other shows at the circus were quite neat and easy. (With full of gorgeous babes! Yet another reason to go to circus...)
Ottilia liked the trained ducks best, but it seemed she was as genuinely thrilled by the balance guy as I was. She hid behind my back and said she can't watch.
***
I'm getting better, but still oozing a bit. (Does anyone want to hear this?) I was said that I shouldn't lift anything up, since I could get hernia, but hey, how could I help not lifting Kauto when he's on the kitchen table? Should I let him fall?
I'm getting back to work, as I already said, and working on a new name book. I'd like to get if off my hands and start with another projects. Maybe on Friday.
***
Six Feet Under started with new chapters. Elina especially has been waiting for it eagerly. We have the second chapter on tape, but there's a document on the US war policy and military complex soon. I'd like to see that, but we'll see how it goes. Kauto is going to sleep as I write, but there's not enough time. There's never enough time.
Meanwhile Kauto is getting more and more, well, annoying: he climbs up on the kitchen table, all the free stools, including one in front of the computer (and he bangs the keyboard; maybe I should start him his own blog), tries to climb out of the window if there's one open (luckily it's Fall soon and we won't be keeping our windows open), tears the books out of the shelves (I put some more valuable ones away, but every book is just as precious, so it's pretty hard on me to see the books fall on the floor again and again), won't eat unless he has a spoon to himself and if he does, he throws the food on the floor and on the walls and at the same time climbs out of his chair and on the table... Eegah!
And yet, he's just as sweet and funny as ever. Cute, too, and bright. And luckily he has finally started sleeping through the night - at least he did that one time. His naps during the daytime seem to have become standard length of 1½-2 hours.
Kauto likes to sit in his cart and watch the cranes at construction sites. He points at them and yells: "Huh! Huh! Huh!" He also likes to read books, not just tear them off the shelves - as I write, I had to read Baa Baa Black Sheep three times in a row!
***
We went to see the Finlandia Circus with Ottilia last Sunday. I thought at first that it's just same old circus stuff, but I was surprised - well, by my own reaction at least, because I was entertained, thrilled and amused. I hadn't been to circus for some fifteen years and had developed the intellectual's defense against such a vulgar form of entertainment. Just to remind you that there's no use being a crumpy intellectual.
The best part was an old Spanish guy doing balance tricks. He stood on a plank that was on top of the small log; the log was on a platform two meters high. Then he put three benches on top of the plank. He didn't succeed at first and almost fell down. His wife accompanying him looked terrified. He tried again. You could see sweat dripping from the man's forehead. Everytime he placed another bench on top of the other, you could feel how the audience stiffened. No sound anywhere, except for the drummer waiting for the climax.
Man, it was thrilling! What a relief when the man finally succeeded - and he had still to take benches off! All the time he was swinging from edge to edge.
And he was old! I'd say he was 55 to 60. Small guy, very macho - every time he failed he seemed to curse to the audience, maybe in Spanish. Puta de madre! What excitement and entertainment! It was full of drama, while all the other shows at the circus were quite neat and easy. (With full of gorgeous babes! Yet another reason to go to circus...)
Ottilia liked the trained ducks best, but it seemed she was as genuinely thrilled by the balance guy as I was. She hid behind my back and said she can't watch.
***
I'm getting better, but still oozing a bit. (Does anyone want to hear this?) I was said that I shouldn't lift anything up, since I could get hernia, but hey, how could I help not lifting Kauto when he's on the kitchen table? Should I let him fall?
I'm getting back to work, as I already said, and working on a new name book. I'd like to get if off my hands and start with another projects. Maybe on Friday.
***
Six Feet Under started with new chapters. Elina especially has been waiting for it eagerly. We have the second chapter on tape, but there's a document on the US war policy and military complex soon. I'd like to see that, but we'll see how it goes. Kauto is going to sleep as I write, but there's not enough time. There's never enough time.
Saturday, September 03, 2005
Comment spam
I was attacked by comment spams. At first I thought that hey, this is great, four comments on my great posts about British paperback writing. But no, it was some shitheads advertising stupid commercial sites. Jerks! I took the comments off and set up the word verification for posting comments - you have to recognize the words the machine offers you before you get to write your comments.
I told my friend Jussi about these matters, since he studies computer viruses and spam - the cultural history of them etc. - and these comment spams are quite a new phenomenon. I'm sure he will write an article about this, revealing what it's all about and what it tells about the society we live in.
Jussi is very fond of dada spam, those posts that are only about random sentences and vaguely concealed commercial messages. Here's one I just got:
Anonymous said...
Angelina Jolie gets in mama-bear mode
Suzanne Condie Lambert The Arizona Republic Sept. 2, 2005 08:20 AM
Angelina Jolie is thinking of taking a British tabloid to court over a report that daughter Zahara's birth mother is alive.
Hey, you have a great blog here! Without doubt I will bookmark your site ! I have a health news letter site. It all but covers most things that correspond to health news letter issues. If you get the chance, kindly come and check it out.
Wonderful, huh?
I told my friend Jussi about these matters, since he studies computer viruses and spam - the cultural history of them etc. - and these comment spams are quite a new phenomenon. I'm sure he will write an article about this, revealing what it's all about and what it tells about the society we live in.
Jussi is very fond of dada spam, those posts that are only about random sentences and vaguely concealed commercial messages. Here's one I just got:
Anonymous said...
Angelina Jolie gets in mama-bear mode
Suzanne Condie Lambert The Arizona Republic Sept. 2, 2005 08:20 AM
Angelina Jolie is thinking of taking a British tabloid to court over a report that daughter Zahara's birth mother is alive.
Hey, you have a great blog here! Without doubt I will bookmark your site ! I have a health news letter site. It all but covers most things that correspond to health news letter issues. If you get the chance, kindly come and check it out.
Wonderful, huh?
Friday, September 02, 2005
Bryan Peters
I'm scanning some covers of the British paperbacks I've read recently. The first one is not much - it's just a photo of two persons looking at the camera. Well, the guy does have a gun. This type of cover art was popular in Sweden where many of these books came from to Finland.The book is Hong Kong Kill (Boardman 1958) by Bryan Peters. Peters is the same guy who later wrote the book that was made into Dr. Strangelove - he did that book as by Peter George, which I think was his real name. I've been told that there's no humour in the book and the screenwriters, mainly Terry Southern, had to make something up. The Hong Kong book is no fun either. It's a rather grim spy novel, but there's not enough originality. The plot drags at places, even though Peters writes pretty smoothly.
At the moment I'm reading a spy novel by Angus Ross. It's much better, with original characters and an interesting plot. I don't know what Ross's reputation is now, but based on my first impression he seems to be quite good.
There are more Americans reading this than Brits, I presume - I wonder if any of these books I've been talking about here have had American editions.
Peter Chambers
Here's the original Finnish cover by Matti Louhi for Peter Chambers's The Bad Die Young (1967). I think I've written about Chambers (whose real name was Dennis Phillips and who also wrote as Peter Chester and Philip Daniels) here earlier; he seems to be one of the steadiest British crime writers. He never rose to the first rank, maybe not even the second, and he produced almost all his work to publishers like Hale and Herbert Jenkins that were making only cheap hardbacks for the lending library market. I don't actually know whether he writes anymore; he is in his eighties now, if he's alive.The Bad Die Young (the title has nothing to with the novel) is about Chambers's hero, P.I. Mark Preston. Preston is a nice guy for a P.I. and he's not actually a hero, more like a sympathetic lad who's handed down jobs he can't always handle. (Being a bystander seems to be a recurring theme in Chambers's work.) The Californian locales are made up and the towns are fictional (Monkton, Forbesville etc.) and the story could equally take place in England. There's not much atmosphere.
That said it must be admitted that Chambers keeps the story moving, even though he seems to forget who Preston was sent after and the character just drops out of sight.
Matti Louhi was a productive Finnish cover artist in the sixties and seventies who liked to portray nude ladies. It was no wonder that the did the covers for the same publisher's Erotica line that published lots of classic erotica - Apollinaire, de Sade, Chester Himes, Mutzgenbacher etc. If you behave nicely, I can scan some of those later.
James R. Barton
This is the Finnish cover of James R. Barton's war paperback Shadow over Europe (Badger, early sixties). It may well be the original cover, for all I know - at least it fits the story, which is about an Englishman getting caught in the Poland's conquest in 1939 and fighting bravely against the Nazis (or is the exploding plane a French one?). It's a fast read, but also very black and white: all the Germans are pigs, bastards and maniacs. It's interesting to note that the hero was in Spain in 1936 fighting with the people's front, against the Francoists and Germans.I said at first that Barton was one of the pseudonyms of very prolific John Glasby, but I checked and it turns out that Barton was "an unknown Badger author". I notice from Hubin that as J.C. Barton there were two crime paperbacks, The Corrupt Ones and The Pay-Off.
Thursday, September 01, 2005
The most handsome male actor
Anna, in a comment below (in Finnish), was talking about Marlon Brando. It had to do with the Tuesday's book event in which I was able to talk actually more than five minutes about White Heat to the people at Tampere University and some folks working at the publishing house (Vastapaino) and other related people. After the actual event, we went to a local pub and started to talk about - what else? - movies. After we'd tried to pin down what has actually happened to slapstick comedy (I don't think it exists anymore and people don't laugh at it anymore, especially well-timed gags seem to be non-fashionable; Jackass and South Park aren't about timing, as you well know), we started an argument about who's the best-looking male actor.
Actually we started on the best-looking female actor, but got nowhere. The discussion didn't interest people enough. But when we got to male actors, everyone suddenly had a view. "Mel Gibson! Aah! He's a doll!" "Johnny Depp - screw that!" (And this coming from highly educated intelligentsia.) Toni, with his open shirt and hairy chest, claimed that the young Marlon Brando wins hands down. And I'm happy with that - so is Elina. When I think of Brando with the T-shirt in The Streetcar Named Desire, I'm oozing (but I am oozing).
But later I remembered that we had this same discussion some two years back, with Elina and two friends of mine who are both dedicated film buffs. We were in a bar and pretty drunk at the time. At the end, we had two contestants, Montgomery Clift and Buster Keaton. I think Buster Keaton won. No kidding! I mean, the guy has the looks, and just take a look at those eyes! So soulful! With a different style, he still might pass as an androgynous British pop icon, à la Brett Anderson.
***
I just saw another doctor and was prescribed another medication for the green slime. Ain't no fun to ooze (unless you're thinking about Marlon Brando).
But due to sickness, I've been able to read books. I finished Jason Starr's Hard Feelings. It has a shock ending, very disturbing, in the most disturbing book Starr has done. I also read Miami Purity by Vicki Hendricks. Mean mother, what a book! I mean, it's amazing no one has done this kind of book before - the normal noir plot is about a woman seducing a man into the life of crime, but this is about a man seducing a woman. And what seducing! At times, it reads like pure porn. And you have everything in the book, even loaded guns. I hear the stuff gets tuffer in Hendricks's other novels. Purrrrrr.... Seriously, it must be more common this way. Men commit more crimes and it's pure hokey about those femme fatales just winking their eye and asking men to kill their husbands.
(By the way, both Starr and Hendricks have stories coming out in Isku next year.)
I also started reading again some British paperbacks for my forth-coming book on the subject. I read a spy novel by Bryan Peters (= Peter George, who wrote Dr. Strangelove), a PI novel by Peter Chambers and a war novel by James R. Barton (= John Glasby). More about them later. And cover scans. Stay tuned!
Actually we started on the best-looking female actor, but got nowhere. The discussion didn't interest people enough. But when we got to male actors, everyone suddenly had a view. "Mel Gibson! Aah! He's a doll!" "Johnny Depp - screw that!" (And this coming from highly educated intelligentsia.) Toni, with his open shirt and hairy chest, claimed that the young Marlon Brando wins hands down. And I'm happy with that - so is Elina. When I think of Brando with the T-shirt in The Streetcar Named Desire, I'm oozing (but I am oozing).
But later I remembered that we had this same discussion some two years back, with Elina and two friends of mine who are both dedicated film buffs. We were in a bar and pretty drunk at the time. At the end, we had two contestants, Montgomery Clift and Buster Keaton. I think Buster Keaton won. No kidding! I mean, the guy has the looks, and just take a look at those eyes! So soulful! With a different style, he still might pass as an androgynous British pop icon, à la Brett Anderson.
***
I just saw another doctor and was prescribed another medication for the green slime. Ain't no fun to ooze (unless you're thinking about Marlon Brando).
But due to sickness, I've been able to read books. I finished Jason Starr's Hard Feelings. It has a shock ending, very disturbing, in the most disturbing book Starr has done. I also read Miami Purity by Vicki Hendricks. Mean mother, what a book! I mean, it's amazing no one has done this kind of book before - the normal noir plot is about a woman seducing a man into the life of crime, but this is about a man seducing a woman. And what seducing! At times, it reads like pure porn. And you have everything in the book, even loaded guns. I hear the stuff gets tuffer in Hendricks's other novels. Purrrrrr.... Seriously, it must be more common this way. Men commit more crimes and it's pure hokey about those femme fatales just winking their eye and asking men to kill their husbands.
(By the way, both Starr and Hendricks have stories coming out in Isku next year.)
I also started reading again some British paperbacks for my forth-coming book on the subject. I read a spy novel by Bryan Peters (= Peter George, who wrote Dr. Strangelove), a PI novel by Peter Chambers and a war novel by James R. Barton (= John Glasby). More about them later. And cover scans. Stay tuned!