I dug out some early crime parodies of mine - thought someone might be interested... These feature a private eye called Johns Hopkins. (I hope everyone notices the pun on Johns Hopkins University.) The stories are parodic and written only for the fun of it. I don't know how well these hold up (or if they hold up at all), but I have to get these out. (If I were a magazine editor and these were offered, I don't know whether I'd publish them...)
Actually they have been published. They appeared in Legenda, the faculty zine I was making while I was studying. ("Ainejärjestölehti" in Finnish, what's it in English?)
I didn't edit these a bit. It may be obvious while you read them. Some of these I wrote as e-mails message to the editor. Talk about pulp writing... And a word of warning: the stories end before there's any solution. Sorry, I didn't have patience and the Legenda editor didn't want any more of these...
Here goes:
Johns Hopkinsin seikkailuja
Osa 1
Tämä jakso on omistettu Federico Fellinille
Juna oli täynnä. Se oli niin täynnä, etten olisi saanut De Palmaa kiinni. Minun olisi täytynyt ensiksi raivata ihmiset pois tieltä. Näin ihmisten päiden ylitse, kuinka De Palma onnistui raivaamaan tietään nopeammin kuin minä. Olin nähnyt hänen tekevän samoin kaupungin ruuhkassa, jossa hänen reittinsä saattoi kuvitella mutkittelevaksi - kuin käärme, josta näkyy vain omituisesti kohoileva pää.
Edessäni oli yllättäen nainen, joka seisoi muista poiketen junan tulosuuntaan. En pystynyt tungoksessa näkemään, mutta tunsin jaloissani, että naisella oli minihame vai sanoisinko mikro-, ja sen alla (tai jälkeen) sukat. Ja mahdollisesti korkokengät: vaikka hän ei näyttänyt kovinkaan pitkältä, hän oli siinä seisoessaan minun pituiseni.
Hän piteli pistoolia vatsaani vasten. "Mikä on seuraava pysäkki?" hän kysyi. Hänen äänensä oli samaan aikaan kuulas ja kova - tunsin paradoksi vihlaisevan sieluani ja munaskuitani.
"En tiedä", sanoin. "Ehkä Odessa."
"Odessa. Sopii hyvin." Nainen hymyili minulle. "Jäämme siis Odessassa pois."
En voinut tehdä mitään: katselin, kuinka De Palma etääntyi yhä kauemmas, eikä hän edes katsonut taakseen. Kuvittelin, kuinka hän olisi niin tehdessään virnistänyt vai vähintään iskenyt silmää ja kadonnut näkymättömiin. Katsoin sen sijaan naista: hän oli varmasti yksi kauneimmista koskaan näkemistäni naisista, ja ihmettelin, mitähän tästäkin jutusta taas tulisi. Muistin vastaavan kohtauksen jostain ulkomaalaisesta elokuvasta, mutta siinä mies oli ollut halukkaampi lähtemään naisen mukaan kuin minä. Minua uhattiin aseella ja minua uhkasi aseella nainen, jonka ääni oli kuulas ja kova ja jonka ase ei ollut helmiäisperäinen Beretta, vaan jykevä Colt Government. "Saanko polttaa?" kysyin.
"Tämä on tupakoimattomien vaunu."
"Tässä hienhajussa sitä ei huomaisi."
Nainen nyrpisti nenäänsä. "Se on totta."
Olin vitsissäni osunut enemmän oikeaan kuin vaunuun noustessani olin tajunnutkaan: vaunu todella haisi hielle, työtä pakenevien, kotiin luikkivien ihmisten likaista hajua, jossa tuntui palkkatyön ikuinen leima. Vaunussa haisi lisäarvo kaikkein marxilaisimmassa mielessä. "Kasatkaa, kasatkaa! Siinä on Mooses ja hänen profeettansa", sanoin hetken mielijohteesta.
Nainen katsoi minua kulmat rypyssä ja kysyi, mitä oikein horisin.
"En tiedä aina itsekään. Olen opiskellut filosofiaa ja kansantaloustiedettä. Valmistuin 1987, tutkielmani aihe oli Marx ja tilastojen retoriikka."
"Kuulostaa kirjallisuustieteeltä."
"Aivan. Tein kirjallisuudesta cum lauden erinomaisin arvosanoin. Minut tunnettiin yliopistolla miehenä, jolla oli yksi omituisimmista sivuaineyhdistelmistä."
Nainen hymyili minulle taas, sitten keskustelumme vaikeni. Mietin vielä kerran mahdollisuuksiani. Vaunu oli liian täynnä, jotta olisin voinut tehdä mitään. Vieressäni tungeksivat, lisäarvolta haisevat työläiset olisivat estäneet kaikki yritykseni lyödä naista tehokkaasti (ei niin, että olisin kauheasti halunnut häntä tai ketä tahansa muutakaan naista lyödä) ja he olisivat joutuneet tulilinjalle, jos olisi alettu ammuskella. Niinpä katselin maisemia vielä sen 12 minuuttia, joka junalta kesti saapua Odessaan. Nainen ohjasi minut pois - mikä meni täpärälle, sillä tungos vaunussa ei vähentynyt ja laiturilta olisi mielellään noussut junaan kymmenittäin ihmisiä, joille nainen heilautti asettaan - ja sanoi: "Mennään asemalle." Hän laittoi aseen käsilaukkuunsa, alkoi kävellä rauhallisesti kohti asemarakennusta, ja näin, että hänellä todella oli mikrohame ja korkokengät ja kiiltävät sukat, joita pitelivät varmasti ylhäällä kipakasti napsuvat sukkanauhat.
jatkuu...
Johns Hopkinsin seikkailuja
Osa 2
Tämä jakso on omistettu Ray Kelloggille
Nainen käveli hitaasti, harkitun hitaasti kohti Odessan rautatieaseman vaatimattoman näköistä, joskin ilmeisesti vanhaa rakennusta. Ihmettelin jonkin aikaa häntä ja hänen käytöstään ja asettaan ja sääriään ja mikrohamettaan, sitten lähdin seuraamaan häntä.
Asemarakennuksessa nainen meni päättäväisen näköisenä tavarasäilytykseen. Tiskin takana seisoi pitkä mies, joka oli sen näköinen kuin olisi seissyt siellä Aatamin ja Eevan luomisesta lähtien - ei niin, etteikö hänkin olisi kärsinyt syntiinlankeemuksen kiroista: hän katseli naista samalla tavalla kuin minäkin, samalla tavalla kuin kaikki miehet, samalla tavalla kuin tämän kirjoittajakin. Nainen hymyili. Hän ojensi kätensä ja sanoi: "Viisitoista."
Miehen hymy hyytyi. "Pahus", hän sanoi. "Olisin niin toivonut..."
"Turha toivo. Näin tämä aina menee. Ei aina voi voittaa." Nainen ojensi kättään lähemmäksi miestä.
Mies kumartui tiskin alle ja otti sieltä jotain ja antoi sen naiselle. Se oli avain. Nainen käveli edelleen harkitun hitaasti säilytyslokeroille, otti sieltä nahkaisen kassin, jossa luki Kipling (oliko laukku ostettu Suomesta? Suhteeni tuohon vähän tunnettuun maahan saisi uusia sävyjä, jos näin todella olisi), heilautti sen olalleen ja sanoi: "Odota." Hän meni laukun kanssa naistenhuoneeseen, oli siellä kuusi minuuttia, tuli takaisin ja oli erinäköinen. Mikrohame oli vaihtunut suoriin housuihin, korkokengät käytännöllisiin avokkaisiin, uhkeasti rinnat paljastanut toppi oli liituraitainen bleiseri. Nainen hymyili minulle ja heitti laukun lokeroon, lukitsi sen, otti avaimen lukosta ja vei sen säilytykseen. Sitten hän tuli luokseni ja sanoi: "Seuraa."
Nainen käveli, ei enää hitaasti, vaan nopeasti, melkein pidäkkeettömästi, lippumyymälän ovesta sisään, heilautti kättään virkailijoille, joista toinen - kaljuuntuva, vanhanaikaista sähköttäjän lippaa päässään pitävä mies - rypisti kulmiaan. Hän avasi oven ja viittasi minut sisään. Menin ovelle. Nainen sanoi. "Minun tehtäväni päättyy tähän ja sinun tehtäväsi alkaa." Menin sisään - en ehtinyt kaiken myllerryksen keskellä miettiä, olisiko minun pitänyt suudella naista tai olisiko minun pitänyt antaa hänelle osoitteeni tai pyytää häntä ulos tai videä hänet uudelle juna-ajelulle tai kysyä, mistä tässä kaikessa on kyse - ja ovi sulkeutui takanani.
Huoneessa oli pöytä, jolla oli ruokaa - kokonaisen aterian verran. Pöydän toisella puolella istui mies, joka oli yhtä laiha kuin mies tavaransäilytyksessä, mutta hän oli terveemmän näköinen: hänen rusketuksensa oli tasainen, hänen pukunsa oli hyvin leikattu, hänen viiksensä oli siististi tasattu. "Istukaa ja nauttikaa lounasta kanssani." Miehen ääni oli tasainen - ei ollenkaan sellainen paradoksi kuin naisen (elämäni naisen) ääni. Istuuduin miestä vastapäätä ja eteeni tuotiin alkupala. Se oli porkkanakeittoa. "Ruoan tulee olla kuitupitoista." Katsoin miestä. Aloin syödä: ruoka oli hyvää, joskin vähäsuolaista. Pääruokana oli savipadassa valmistettua maissilla, paprikalla ja pähkinöillä maustettua lampaanlihaa, jälkiruokana oli talkkunajauhoja ja puolukoita piimässä (taas viittaus Suomeen! Mistä nämä ihmiset olivat saaneet tällaista paikallista herkkua?). Kun pääsimme kahviin ja lesepulliin asti, mies nojautui taaksepäin tuolissaan ja sanoi: "Nyt meidän aika on aika puhua liikeasioista."
jatkuu...
Juri Nummelin: Johns Hopkinsin seikkailuja
Tämä jakso on omistettu O. Henrylle
Mies nojautui taaksepäin ja sanoi: "Minun nimeni on Winfred Owen. Tiedättekö, kuka minä olen?"
Nimi toi mieleen muistoja englantilaisesta kirjallisuudesta ja vieläpä hyvin korkealaatuisesta sellaisesta. En kuitenkaan osannut yhdistää tätä miestä - joka nautti kuitupitoisia aterioita ja piti palveluksessaan sellaisia naisia kuin se, joka toi minut tänne pakotettuaan minut aseella uhaten ulos junasta Odessan (pieni kaupunki Teksasissa, ei ollenkaan niin tunnettu kuin isoveljensä, jonka kuvitteellista historiaa on niin hyvin elvytetty elokuvissa) rautatieasemalla - ja jotain varmastikin kauan sitten kuollutta brittirunoilijaa. Tämä ei kuitenkaan liene mikään Kuolleiden runoilijoiden seura?" sanoin sarkastisesti hymyillen. Epätietoisuuden peittää niin helposti kyynisyyteen ja kovaksikeitettyyn huulenheittoon - se ei ole mikään todellinen asenne.
"Winfred Owen - niinpä hyvinkin. Hän on vain kaimani. Ei edes sukua, vaikka tätini niin epäilikin. Ei, herra Hopkins - teilläkin on hyvin kirjallinen nimi ja vieläpä kirjallisempi kuin minulla ja se on jo paljon -, minä en ole se Winfred Owen."
Mietin hetken ajan, millaista elämä olisi, jos nimi olisi vaikkapa Leo Tolstoi ja Edgar Rice Burroughs (miesten nimiä tulee aina ensimmäiseksi mieleen), sitten sanoin:
"Minä luovutan. En tiedä, kuka te olette."
"Voisin sanoa Groucho Marxin sanoin: Kun tulin Amerikkaan, minulla oli kolikko taskussani. Nyt niitä on kaksi." Owen naurahti kankeasti ja liikahti jäykästi tuolissaan. Hänestä on helppo antaa lihavan miehen kuva, mitä hän ei suinkaan ollut: hän oli päinvastoin hyvinkin jäntevä. "Asiaan: Minä olen tällä hetkellä Yhdysvaltain rikkaimpia miehiä. Sitä vain ei tiedetä."
"Minä ainakaan en tiedä. Sehän on kuin yhdestä Vonnegutin romaanista..."
Owen keskeytti minut heilauttamalla kättään. "Aivan aivan. Tämä riittänee kuitenkin kirjallisuudesta. Minulla on teille työtehtävä. Tehän teette edelleen - niitä hommia?"
Nyökkäsin. Mitähän Owen mahtoi tarkoittaa? Minähän tein niin monenlaisia töitä. "Olin itse asiassa juuri töissä, kun..."
Owen heilautti taas kättään. "Malttakaa. Minä maksan enemmän."
Kuinka kukaan voisi maksaa enemmän kuin tämänhetkinen työnantajani, jolle katsoin edelleen olevan työllistetty? Owen saattoi liioitella ja valehdella - toisaalta, hän saattoi hyvinkin tietää, kuka oli laittanut minut varjostamaan De Palmaa. "Se on paljon rahaa", sanoin.
"Siitä ei ole ongelmaa. Maksan teille sata miljoonaa dollaria, jos etsitte minulle Laura Marsin."
Laura Mars! Tämä tarina harppaa välittömästi elokuvan - siis toisen fiktion - pariin: olin hämmästynyt, vilpittömästi. Mikä alkaa jostain, päättyy muuanne. Vanhat mystiikat kiertokulkuineen olivat silkkaa puppua.
Johns Hopkinsin seikkailuja
Osa 4
Tämä jakso on omistettu John T. Chancelle
Keskusteltuamme keikkani yksityiskohdista Wilfred Owen ohjasti minut ulos, antoi minulle muutaman hammastikun ja toivotti onnea. Sitä minä totisesti tarvitsin, koska 1) olin aina luullut, että Laura Mars oli ollut fiktiivinen henkilö ja 2) saisin, jos onnistuisin, haltuuni 50 000 dollaria.
Se ei tuntunut minusta itse asiassa kovinkaan hyvältä. Olin tottunut 25 dollarin päiväpalkkioihin ja kuluihin, mikä tietysti oli aina asettanut minut köyhälistön asemaan. Tästä tietysti lukija jo arvaa, että minä olen yksityisetsivä: ammatti, jonka habitus on hyvin fiktiivinen. Kuinka moni todellinen yksityisetsivä tekee sellaisia hommia kuin minä teen? Kuinka moni ravaa upeitten gimmojen perässä, jotka vuorostaan uhkailevat aseilla? Ja kuinka moni todellinen yksityisetsivä kuitenkin pitää yllä julkista kuvaa, joka on peräisin fiktiosta? Sherlock Holmes -kuvat puhelinluetteloissa ovat vain yksi esimerkki. Minut tunnettiin - kaiken muun lisäksi - piireissä miehenä, jolla on laaja (yli kaksituhatta nidettä) 30-, 40- ja 50-lukujen kovaksikeitetyn rikoskirjallisuuden kokoelma. Minä tiedän, mistä puhun. Olen aina ajatellut, että seikkailuni määräytyvät sen perusteella, mitä luen. Esimerkiksi Henry Kanen tarinassa...
Ajatukseni keskeytti ase. Taas kerran. Tällä kertaa ase tosin oli se helmiäisperäinen Beretta, jonka puutteen olin minut junasta pidättäneellä naisella huomannut. Tätä asetta, klassista kovaksikeitettyjen ja seikkailijanaisten suosimaa, piteli käsi, jonka tunnistin ja jonka en olisi uskonut nousevan minua vastaan (varsinkaan helmiäisperäistä Berettaa pidellen).
Nostin katseeni. (Olin ajatuksissani kävellyt koko ajan kohti Odessan (moniko lukijoista tietää, että nyt mennään koko ajan keskisessä Texasissa, lähellä Austinia?) keskustaa, ilmeisesti ajatuksenani vuokrata auto.) De Palma - mies, jonka perässä alunperin olin ollut, ja jonka lukijat muistanevat kaupungin hälinässä puikkelehtivana käärmeenä - sanoi: "On jo liian kauan siitä, kun olemme viimeksi kuunnelleet yhdessä Lionel Hamptonia."
"Se on totta ja olen pahoillani. Miksi osoittelet minua aseella? Ovatko menneisyydet aaveet saaneet sinut kiinni? Pelkäätkö sinä minua?"
De Palma huokaisi syvään, sitten hän päästi kaiken ilman ulos: "Olen niin kauan odottanut tilaisuutta hengittää uloskinpäin."
"Nyt se on mahdollista. Missä me voisimme kuunnella yhdessä Lionel Hamptonia?"
(Lionel Hampton, big band jazzin merkittävimpiä orkesterinjohtajia ja säveltäjiä, loi maineensa 40- ja 50-luvuilla, instrumentti vibrafoni.)
"Hamptonkin on menneisyyttä. Tälle aseelle on syynsä."
"Kuten kaikelle. Kerro minulle."
"Se on niin noloa.. minulle on annettu tehtäväksi.. poistaa sinut elävien kirjoista."
"Eufemismi. Haluat siis tappaa minut. Ampua."
"En varsinaisesti halua. Minä saan siitä rahaa.. oikeastaan niin minä vältyn itse tulemasta tapetuksi."
"Paljonko saat?"
De Palma hätääntyi. Hänen asekätensä alkoi täristä huomaamattomasti.
"Veikkaanpa, ettet saa kuin henkesi. Korkeintaan pullakahvit." Huomasin De Palman silmistä, että olin oikeassa (ehkä jopa pullakahvien suhteen). "Minä saan 50 000 dollaria yhdestä keikasta. Jos tulet mukaan, jaan kaiken kanssasi."
De Palma ei sanonut mitään. Hänen liipasinsormensa kiristyi. (Klassinen cliffhanger-tilanne.)
jatkuu...
Subscribe to:
Post Comments (Atom)
No comments:
Post a Comment