I promised I'd stop this blabbering. But I remembered that I was thinking about whether film noir was mutated into the experiments of off-Hollywood films, such as Ben Maddow's and Joseph Strick's The Savage Eye. Today I browsed through some pages of James Naremore's excellent and truly recommendable More Than Night: Film Noir in Its Contexts and came across the term "art-house noir". With this Naremore means films like Kubrick's Killer's Kiss and Irving Lerner's Murder by Contract (which I haven't seen myself, I'm sorry to say). They are somewhat experimental and yet recognizably crime movies and thrillers, but it was nice to note that I'm not the only one thinking about these matters.
I was also delighted to see that Naremore quoted someone who said that film noir belonged to a larger cultural pattern that included also abstract expressionist paintings by ones like Jackson Pollock. It's an interesting thought and one that I've been thinking about: there are so many examples of noirness in the fourties', fifties' and sixties' America that you can't help but say: it really did exist and it must've had its reasons to be born.
Sunday, October 02, 2005
Yet another diatribe on experimental/exploitation cinema
I'm still debating with myself what differences and similarities exist between the experimental film making and exploitation film. If there are any, they exist in production. Earlier I was trying to say the similarities are very few and far away - then I remembered Curtis Harrington. Yesterday I remembered the so-called trash films of the likes of Ron Rice and the Kuchar brothers. They made 8mm and 16mm films with titles like Queen of Sheba meets the Atom Man that are very poor copies of the big budget genre films of the fifties and sixties. They don't even try to be at the same level, nor do they try to entertain the audience - you could say that they try to show the restrictions with which the average Hollywood movie has to deal with. You might also say that they are parodies of exploitation films, but I should say they are more parodies of Hollywood's low-budget or B films. They are not pure exploitation.
I should try to elaborate on this at one point, if I'm going to write about it. The exploitation cinema, as I see it at the moment, is not studio film-making. B pictures are pure studio stuff, but exploitation comes from outside the studio system, even though some producers tried to establish similar production circumstances.
Maybe we should separate two phases of exploitation cinema. The first one, the phase of classical exploitation cinema, is about years 1919-1959. The years are the same that Eric Schaefer discusses in his delightful book Bold! Daring! Shocking! True! The second phase comes after the breakdown of Hollywood's studio system and has people like Roger Corman come through (even though he started in the last years of the studio system, and AIP, American International Pictures, for which he did his first features was a studio). The second phase also sees the international exploitation come forward: the Italian spagettiwesterns and giallos, the Philippine horror movies, etc.
This might be still a rather rude model, but I'm working on it. But what I'm trying to say is that what we usually think as an exploitation movie represents almost always the second phase, the non-classical exploitation, done by individuals as projects, not as studio-based commodities.
And this is the most important similarity between the exploitation (the non-classical one) cinema and the experimental cinema. The films are projects and made individually by a changing set of people, while the studio film is made with Fordist and Taylorist methods by a bunch of people who normally do the same thing from one movie to another.
The experimental movie making changes all this, and to some extent the exploitation movies do, too. Jean-Luc Godard had a group called the Dziga Vertov Group in the late sixties and early seventies when he had his Maoist phase. In the group everyone did everything. You could direct one day and shoot on another and then switch to editing. This is what happens also in the exploitation business. Maybe you are your own producer and have come up with the money for your script. Well, who's going to direct it? You know one guy who used to edit films for an ad company. He directs. Who's going to edit it, then? It could be the same guy or he asks one of his buddies to do it. If he's good looking enough, he can also be the hero.
And so the production methods for the experimental and exploitation films were ahead of their day. This is how films are made today. Well, not everyone can shoot or edit, but the films are individual projects for which the money is raised individually and they are usually made by a changing set of people.
I should also mention, as a trivia note, that John Waters's early films are sometimes classified as experimental. They are parodies of pure exploitation, whereas the earlier examples of Rice and the Kuchars are not. And then we have Andy Warhol's seventies horror films that Paul Morrissey directed, Flesh for Frankenstein and Blood for Dracula. They could be mistaken for true exploitation and came from the experimental film making of Warhol's Factory.
But enough now of this exploitation/experimental/blah-blah/ex-this-ex-that stuff. If I come up with an article about this, I'll let you know.
I should try to elaborate on this at one point, if I'm going to write about it. The exploitation cinema, as I see it at the moment, is not studio film-making. B pictures are pure studio stuff, but exploitation comes from outside the studio system, even though some producers tried to establish similar production circumstances.
Maybe we should separate two phases of exploitation cinema. The first one, the phase of classical exploitation cinema, is about years 1919-1959. The years are the same that Eric Schaefer discusses in his delightful book Bold! Daring! Shocking! True! The second phase comes after the breakdown of Hollywood's studio system and has people like Roger Corman come through (even though he started in the last years of the studio system, and AIP, American International Pictures, for which he did his first features was a studio). The second phase also sees the international exploitation come forward: the Italian spagettiwesterns and giallos, the Philippine horror movies, etc.
This might be still a rather rude model, but I'm working on it. But what I'm trying to say is that what we usually think as an exploitation movie represents almost always the second phase, the non-classical exploitation, done by individuals as projects, not as studio-based commodities.
And this is the most important similarity between the exploitation (the non-classical one) cinema and the experimental cinema. The films are projects and made individually by a changing set of people, while the studio film is made with Fordist and Taylorist methods by a bunch of people who normally do the same thing from one movie to another.
The experimental movie making changes all this, and to some extent the exploitation movies do, too. Jean-Luc Godard had a group called the Dziga Vertov Group in the late sixties and early seventies when he had his Maoist phase. In the group everyone did everything. You could direct one day and shoot on another and then switch to editing. This is what happens also in the exploitation business. Maybe you are your own producer and have come up with the money for your script. Well, who's going to direct it? You know one guy who used to edit films for an ad company. He directs. Who's going to edit it, then? It could be the same guy or he asks one of his buddies to do it. If he's good looking enough, he can also be the hero.
And so the production methods for the experimental and exploitation films were ahead of their day. This is how films are made today. Well, not everyone can shoot or edit, but the films are individual projects for which the money is raised individually and they are usually made by a changing set of people.
I should also mention, as a trivia note, that John Waters's early films are sometimes classified as experimental. They are parodies of pure exploitation, whereas the earlier examples of Rice and the Kuchars are not. And then we have Andy Warhol's seventies horror films that Paul Morrissey directed, Flesh for Frankenstein and Blood for Dracula. They could be mistaken for true exploitation and came from the experimental film making of Warhol's Factory.
But enough now of this exploitation/experimental/blah-blah/ex-this-ex-that stuff. If I come up with an article about this, I'll let you know.
Thursday, September 29, 2005
Finnish pulp (in Finnish)
Here are some of the intros I wrote for the Mammoth Book of Finnish Pulp Fiction. In Finnish, sorry.
Matti Hälli
Oululainen romaanikirjailija ja Andersson-tarinoistaan muistettu mukava humoristi Matti Hälli aloitti uransa vähemmän mukavissa ympäristöissä. Vanhempansa jo 16-vuotiaana menettäneenä hänen piti elättää itsensä jotenkin ja lahjakkaana kirjoittajana hän pestautui nuorena Kolmiokirjan ja Ilmarisen avustajaksi. Omien sanojensa mukaan hän kirjoitti novellin päivässä. Ilmarisen Yllätyslukemistoon hän teki vahvoja ja synkeitä toimintajuttuja, joissa oli usein rajua väkivallan ja sadismin tuntua, kuten seuraava Pohjois-Irlannin sumuisiin maisemiin sijoittuva novelli kertoo.
Hälli siirtyi 1930-luvun lopulla kirjoihin ja hänen ensimmäiset rikosromaaninsa olivat lämmöllä muistetut Lepakkoarvoitus (1939), Murha meren rannalla (1943) ja Sopimatonta kuolla yliopistolla (1943). Samaan aikaan hän oli jo siirtynyt Otavalle kirjoittamaan lukuromaaneja. Hälli on varmasti ainoa Ilmarisen lehtien avustaja, jonka teoksia on julkaistu sarjassa Suuria suomalaisia kertojia.
Marton Taiga
Marton Taiga eli Martin Löfberg on Outsiderin ohella Suomen jännitys- ja seikkailukirjallisuuden suurimpia nimiä, johon kaikkia hänen jälkeensä tulleita kirjailijoita helposti verrataan. Taigan tuotteliaisuus on ollut ylittämätöntä suomalaisten lukemistolehtien historiassa. Kirjoja hänellä on vain 60, mutta kirjoina julkaisemattomia novelleja olisi varmasti ainakin kaksin verroin.
Taigalla oli monta tyyliä, mutta hänet muistetaan parhaiten leppoisasti jutustelevana dekkaristina. Taigan luomuksista tunnetuin oli varmasti komisario William J. Kairala, josta kertovat tarinat ilmestyivät M. Levän nimellä. Kairala-tarinoista on koottu kaksi omaa kokoelmaa, mutta Taigan monet muut seikkailu- ja rikosjutut odottavat löytämistään. Tässä monenlaisia tasoja sisältävä kansainvälinen rikosnovelli, joka ilmestyi alun perin Lukemista Kaikille –lehdessä.
Pentti Kirstilä
Pentti Kirstilä on suomalaisen nykydekkarin tärkeimpiä nimiä, jonka teokset elävät lukijoiden käsissä edelleen vahvasti. 70-luvun puolivälin jälkeen neliosaisella Jäähyväiset-sarjallaan (mm. elokuvanakin tunnettu Jäähyväiset presidentille, 1979) rikoskirjallisuuteen tullut Kirstilä tahkoi lyhytikäiselle RikosPalat-lehdelle mainion huijausnovellin ”Tirkistelijä”.
Matti Kid Hytönen
Matti Kid Hytönen kirjoitti lukemattomia romanttisia novelleja ja jatkokertomuksia Kolmiokirjalle 1970-luvulla. Melkein kaiken kirjoitustyönsä hän teki vankilassa istuessaan – vapaana ollessaan Hytösellä ei taas ollut aikaa miettiä kirjoittamista. 80-luvulla Hytönen kokeili paria romaaniakin (Miljoonan markan mies, 1987), mutta tärkeimmäksi teokseksi jää vallaton omaelämäkerta Kid, viimeinen kulkuri (1984). Hytösen pidempiä proosateoksia ovat myös muutamat osat Kolmiokirjan valitettavan lyhytikäiseen Formula-sarjaan, jota ilmestyi Keke Rosbergin suosion vanassa.
Hytönen osasi myös tiiviin rikosnovellin, kuten todistaa ”Viimeinen potti” RikosPalat-lehdestä. On sääli, ettei Hytönen kokeillut lajityyppiä enempää. Formula-sarjan kirjoissa hän tosin käytti yhtä tiukkaa kovaksikeitettyä tyyliä.
Kari Suomalainen
Kari Suomalaista ei liiemmin tarvitse esitellä: sodanjälkeisen Suomen tunnetuin ja tärkein poliittinen pilapiirtäjä. Harva tietää, että hän aloitti uransa rikosnovellien tehtailijana Ilmarisen lehdissä. Vuodelta 1938 oleva ”Utelias luuranko” kertoo yritteliään tarkastaja Wilsonin uurastuksista – Wilson muistuttaa hyvin paljon Taigan Kairalaa, mikä kertoo hahmon vaikutusvaltaisuudesta. Kari ei olisi ollut Kari, ellei hän olisi kuvittanut omia novellejaa.
Jaakko Ensio
Jaakko Ensio oli todennäköisesti salanimi, joka kirjoitti Seikkailujen Maailmaan joukon yksityisetsivä Mikko Jarmosta kertovia amerikkalaista sävyä tavoittelevia novelleja.
Antero Aulamo
Antero Aulamo eli Yrjö Aunola oli oululainen kirjailija, joka avusti Kolmiokirjaa ja muita oululaisia kustantamoita sodan jälkeen. Aulamo kirjoitti myös salanimillä Antero Ala ja A. Roina. Sodan aikana hän kirjoitti joukon vahvoja toimintanovelleja muun muassa Seikkailujen Maailmaan. Näytteenä napakka välienselvittelyjuttu ”Kullanhuuhtojat” vuodelta 1945.
Selim Tapola
Selim Tapola muistetaan parhaiten Jori Tervannon nimellä ilmestyneestä muukalaislegioonakirjasta Sotaa ja rakkautta erämaassa, jonka Ilmarinen julkaisi Mustanurkkaisten kirjojen sarjassaan vuonna 1947. Tapola kirjoitti lisäksi lukuisia välipalanovelleja Seikkailujen Maailmaan sekä omalla nimellään että Jori Tervantona. Näppärä ”Itsemurha tunnelissa” panttaa loppuyllätystä aivan viime riveille.
Aake Jermo
Legendaarinen lehtimies, Avun toimittaja Aake Jermo hommasi lisätuloja itselleen sodan aikaan senttailemalla rikosnovelleja Seikkailujen Maailmaan. Päivätyö turkulaisen sanomalehden Uuden Auran toimittajana näkyy useissa tarinoissa, joissa seikkailevat toimittajat. ”Merkitty mies” vuodelta 1942 on kuitenkin napakka kertomus tuhoontuomitusta uhkapelurista, joka kehittelee viimeisen suunnitelman pelastaakseen itsensä.
Sodan jälkeen Jermo teki salanimellä Riku Rauta kaksi lyhyttä rikosromaania (Luodinreikä röntgenkuvassa, 1946, ja Murha Tähtitorninmäellä, 1947) ja siirtyi sitten muihiin töihin. Vuonna 1975 ilmestynyt reportaasikirja Murha ei vanhene koskaan Kyllikki Saaren kohtalosta palautti Jermon uransa alkuaikojen synkeisiin tunnelmiin. Omaa senttarin uraansa Jermo muisteli myös toisessa reportaasikirjassa Kun kansa eli kortilla (1974).
Harry Etelä
Harry Etelä oli oikealta nimeltään Aimo Viherluoto. Yhdessä veljensä Pentti Viherluodon kanssa he muodostivat voittamattoman parivaljakon: Aimo sanoitti ja Pentti sävelsi lukuisia suomalaisen iskelmän tunnetuimpia lauluja, kuten ”Puhelinlangat laulaa”. Harry Etelänä Aimo kirjoitti myös rajuja kauhunovelleja – kenties suomalaisen kauhukirjallisuuden rajuimmat – Seikkailujen Maailmaan 40-luvulla. Itseään myös sarjakuvapiirtäjänä elättänyt Pentti-veli kuvitti novellit, joissa paljastuu Harry Etelän syvä kauhukirjallisuuden tuntemus. Hän kirjoittikin myöhemmin Kinolehteen harvinaislaatuisen artikkelin kauhuelokuvista, aikana jolloin suurin osa kauhuelokuvan klassikoista oli Suomessa kiellettyjä. Jos sensorit olisivat kiinnittäneet huomionsa Etelän novelleihin, nekin olisi kielletty – todisteena ”Kauhujen salakammio”.
Tapani Bagge
Suomalaisen kioskikirjallisuuden viimeisimpiä täysverisiä puurtajia Tapani Bagge ei ole koskaan häpeillyt uransa alkuaikoja Jerry Cottonin ja länkkärisarja FinnWestin kirjoittajana. 90-luvun alussa nuortenkirjojen ja rajujen Hämeenlinnan alamaailmaan sijoittuvien jännärien pariin siirtynyt Bagge teki ensimmäisen Cottoninsa vuonna 1983. Myöhemmin hänestä tuli lehden toimittaja pitkäaikaisen Seppo Tuiskun jälkeen. Baggen ensimmäinen omalla nimellä ilmestynyt teksti oli RikosPaloissa vuonna 1988 julkaistu napakka ”Alamäki”. Arkinen realismi on hämäävä lajityyppi, loppuyllätykset paljastavat raadollisemman todellisuuden.
Seppo Tuisku
Seppo Tuisku on ollut suomalaisen kioskikirjallisuuden grand old man, vaikka hän on julkaissut hyvin vähän tekstiä omalla nimellään. Jerry Cottonin ja FinnWestin kirjoittajat koulinut Tuisku aloitti uransa 1950-luvulla novellien ja jatkokertomusten tekijänä ja kirjoitti niin Sirpaleeseen ja Nyyrikkiin kuin Ilmarisen lehtiinkin, kuten Jännityslukemistoon ja Seikkailukertomuksiin. Itselleen haamukirjoittajaa etsinyt Outsider poimi Tuiskun jatkamaan Pekka Lipposen seikkailuja 60-luvun alussa. Vuonna 1968 Tuisku siirtyi Cottonin päätoimittajaksi. Yllätyslopetukseen perustuva ”Kuolema iskee takaisin” on varhaista Tuiskua 50-luvun lopusta.
Olli Kuurna
Olli Kuurna ei julkaissut elinaikanaan yhtään kokonaista romaania, mutta hänen kokonaistuotantonsa muodostaa varmasti monien kirjojen verran tavaraa. Kuurna avusti pääasiassa Ilmarisen lehtiä ja erikoistui kansainvälisiin seikkailutarinoihin, joiden pääosassa olivat usein lentäjät ja lentokoneet. Tässä pidempi tarina, jossa suomalainen sankari sekaantuu kiinalaisten huumekauppiaiden bisneksiin.
Matti Hälli
Oululainen romaanikirjailija ja Andersson-tarinoistaan muistettu mukava humoristi Matti Hälli aloitti uransa vähemmän mukavissa ympäristöissä. Vanhempansa jo 16-vuotiaana menettäneenä hänen piti elättää itsensä jotenkin ja lahjakkaana kirjoittajana hän pestautui nuorena Kolmiokirjan ja Ilmarisen avustajaksi. Omien sanojensa mukaan hän kirjoitti novellin päivässä. Ilmarisen Yllätyslukemistoon hän teki vahvoja ja synkeitä toimintajuttuja, joissa oli usein rajua väkivallan ja sadismin tuntua, kuten seuraava Pohjois-Irlannin sumuisiin maisemiin sijoittuva novelli kertoo.
Hälli siirtyi 1930-luvun lopulla kirjoihin ja hänen ensimmäiset rikosromaaninsa olivat lämmöllä muistetut Lepakkoarvoitus (1939), Murha meren rannalla (1943) ja Sopimatonta kuolla yliopistolla (1943). Samaan aikaan hän oli jo siirtynyt Otavalle kirjoittamaan lukuromaaneja. Hälli on varmasti ainoa Ilmarisen lehtien avustaja, jonka teoksia on julkaistu sarjassa Suuria suomalaisia kertojia.
Marton Taiga
Marton Taiga eli Martin Löfberg on Outsiderin ohella Suomen jännitys- ja seikkailukirjallisuuden suurimpia nimiä, johon kaikkia hänen jälkeensä tulleita kirjailijoita helposti verrataan. Taigan tuotteliaisuus on ollut ylittämätöntä suomalaisten lukemistolehtien historiassa. Kirjoja hänellä on vain 60, mutta kirjoina julkaisemattomia novelleja olisi varmasti ainakin kaksin verroin.
Taigalla oli monta tyyliä, mutta hänet muistetaan parhaiten leppoisasti jutustelevana dekkaristina. Taigan luomuksista tunnetuin oli varmasti komisario William J. Kairala, josta kertovat tarinat ilmestyivät M. Levän nimellä. Kairala-tarinoista on koottu kaksi omaa kokoelmaa, mutta Taigan monet muut seikkailu- ja rikosjutut odottavat löytämistään. Tässä monenlaisia tasoja sisältävä kansainvälinen rikosnovelli, joka ilmestyi alun perin Lukemista Kaikille –lehdessä.
Pentti Kirstilä
Pentti Kirstilä on suomalaisen nykydekkarin tärkeimpiä nimiä, jonka teokset elävät lukijoiden käsissä edelleen vahvasti. 70-luvun puolivälin jälkeen neliosaisella Jäähyväiset-sarjallaan (mm. elokuvanakin tunnettu Jäähyväiset presidentille, 1979) rikoskirjallisuuteen tullut Kirstilä tahkoi lyhytikäiselle RikosPalat-lehdelle mainion huijausnovellin ”Tirkistelijä”.
Matti Kid Hytönen
Matti Kid Hytönen kirjoitti lukemattomia romanttisia novelleja ja jatkokertomuksia Kolmiokirjalle 1970-luvulla. Melkein kaiken kirjoitustyönsä hän teki vankilassa istuessaan – vapaana ollessaan Hytösellä ei taas ollut aikaa miettiä kirjoittamista. 80-luvulla Hytönen kokeili paria romaaniakin (Miljoonan markan mies, 1987), mutta tärkeimmäksi teokseksi jää vallaton omaelämäkerta Kid, viimeinen kulkuri (1984). Hytösen pidempiä proosateoksia ovat myös muutamat osat Kolmiokirjan valitettavan lyhytikäiseen Formula-sarjaan, jota ilmestyi Keke Rosbergin suosion vanassa.
Hytönen osasi myös tiiviin rikosnovellin, kuten todistaa ”Viimeinen potti” RikosPalat-lehdestä. On sääli, ettei Hytönen kokeillut lajityyppiä enempää. Formula-sarjan kirjoissa hän tosin käytti yhtä tiukkaa kovaksikeitettyä tyyliä.
Kari Suomalainen
Kari Suomalaista ei liiemmin tarvitse esitellä: sodanjälkeisen Suomen tunnetuin ja tärkein poliittinen pilapiirtäjä. Harva tietää, että hän aloitti uransa rikosnovellien tehtailijana Ilmarisen lehdissä. Vuodelta 1938 oleva ”Utelias luuranko” kertoo yritteliään tarkastaja Wilsonin uurastuksista – Wilson muistuttaa hyvin paljon Taigan Kairalaa, mikä kertoo hahmon vaikutusvaltaisuudesta. Kari ei olisi ollut Kari, ellei hän olisi kuvittanut omia novellejaa.
Jaakko Ensio
Jaakko Ensio oli todennäköisesti salanimi, joka kirjoitti Seikkailujen Maailmaan joukon yksityisetsivä Mikko Jarmosta kertovia amerikkalaista sävyä tavoittelevia novelleja.
Antero Aulamo
Antero Aulamo eli Yrjö Aunola oli oululainen kirjailija, joka avusti Kolmiokirjaa ja muita oululaisia kustantamoita sodan jälkeen. Aulamo kirjoitti myös salanimillä Antero Ala ja A. Roina. Sodan aikana hän kirjoitti joukon vahvoja toimintanovelleja muun muassa Seikkailujen Maailmaan. Näytteenä napakka välienselvittelyjuttu ”Kullanhuuhtojat” vuodelta 1945.
Selim Tapola
Selim Tapola muistetaan parhaiten Jori Tervannon nimellä ilmestyneestä muukalaislegioonakirjasta Sotaa ja rakkautta erämaassa, jonka Ilmarinen julkaisi Mustanurkkaisten kirjojen sarjassaan vuonna 1947. Tapola kirjoitti lisäksi lukuisia välipalanovelleja Seikkailujen Maailmaan sekä omalla nimellään että Jori Tervantona. Näppärä ”Itsemurha tunnelissa” panttaa loppuyllätystä aivan viime riveille.
Aake Jermo
Legendaarinen lehtimies, Avun toimittaja Aake Jermo hommasi lisätuloja itselleen sodan aikaan senttailemalla rikosnovelleja Seikkailujen Maailmaan. Päivätyö turkulaisen sanomalehden Uuden Auran toimittajana näkyy useissa tarinoissa, joissa seikkailevat toimittajat. ”Merkitty mies” vuodelta 1942 on kuitenkin napakka kertomus tuhoontuomitusta uhkapelurista, joka kehittelee viimeisen suunnitelman pelastaakseen itsensä.
Sodan jälkeen Jermo teki salanimellä Riku Rauta kaksi lyhyttä rikosromaania (Luodinreikä röntgenkuvassa, 1946, ja Murha Tähtitorninmäellä, 1947) ja siirtyi sitten muihiin töihin. Vuonna 1975 ilmestynyt reportaasikirja Murha ei vanhene koskaan Kyllikki Saaren kohtalosta palautti Jermon uransa alkuaikojen synkeisiin tunnelmiin. Omaa senttarin uraansa Jermo muisteli myös toisessa reportaasikirjassa Kun kansa eli kortilla (1974).
Harry Etelä
Harry Etelä oli oikealta nimeltään Aimo Viherluoto. Yhdessä veljensä Pentti Viherluodon kanssa he muodostivat voittamattoman parivaljakon: Aimo sanoitti ja Pentti sävelsi lukuisia suomalaisen iskelmän tunnetuimpia lauluja, kuten ”Puhelinlangat laulaa”. Harry Etelänä Aimo kirjoitti myös rajuja kauhunovelleja – kenties suomalaisen kauhukirjallisuuden rajuimmat – Seikkailujen Maailmaan 40-luvulla. Itseään myös sarjakuvapiirtäjänä elättänyt Pentti-veli kuvitti novellit, joissa paljastuu Harry Etelän syvä kauhukirjallisuuden tuntemus. Hän kirjoittikin myöhemmin Kinolehteen harvinaislaatuisen artikkelin kauhuelokuvista, aikana jolloin suurin osa kauhuelokuvan klassikoista oli Suomessa kiellettyjä. Jos sensorit olisivat kiinnittäneet huomionsa Etelän novelleihin, nekin olisi kielletty – todisteena ”Kauhujen salakammio”.
Tapani Bagge
Suomalaisen kioskikirjallisuuden viimeisimpiä täysverisiä puurtajia Tapani Bagge ei ole koskaan häpeillyt uransa alkuaikoja Jerry Cottonin ja länkkärisarja FinnWestin kirjoittajana. 90-luvun alussa nuortenkirjojen ja rajujen Hämeenlinnan alamaailmaan sijoittuvien jännärien pariin siirtynyt Bagge teki ensimmäisen Cottoninsa vuonna 1983. Myöhemmin hänestä tuli lehden toimittaja pitkäaikaisen Seppo Tuiskun jälkeen. Baggen ensimmäinen omalla nimellä ilmestynyt teksti oli RikosPaloissa vuonna 1988 julkaistu napakka ”Alamäki”. Arkinen realismi on hämäävä lajityyppi, loppuyllätykset paljastavat raadollisemman todellisuuden.
Seppo Tuisku
Seppo Tuisku on ollut suomalaisen kioskikirjallisuuden grand old man, vaikka hän on julkaissut hyvin vähän tekstiä omalla nimellään. Jerry Cottonin ja FinnWestin kirjoittajat koulinut Tuisku aloitti uransa 1950-luvulla novellien ja jatkokertomusten tekijänä ja kirjoitti niin Sirpaleeseen ja Nyyrikkiin kuin Ilmarisen lehtiinkin, kuten Jännityslukemistoon ja Seikkailukertomuksiin. Itselleen haamukirjoittajaa etsinyt Outsider poimi Tuiskun jatkamaan Pekka Lipposen seikkailuja 60-luvun alussa. Vuonna 1968 Tuisku siirtyi Cottonin päätoimittajaksi. Yllätyslopetukseen perustuva ”Kuolema iskee takaisin” on varhaista Tuiskua 50-luvun lopusta.
Olli Kuurna
Olli Kuurna ei julkaissut elinaikanaan yhtään kokonaista romaania, mutta hänen kokonaistuotantonsa muodostaa varmasti monien kirjojen verran tavaraa. Kuurna avusti pääasiassa Ilmarisen lehtiä ja erikoistui kansainvälisiin seikkailutarinoihin, joiden pääosassa olivat usein lentäjät ja lentokoneet. Tässä pidempi tarina, jossa suomalainen sankari sekaantuu kiinalaisten huumekauppiaiden bisneksiin.
Wednesday, September 28, 2005
Flapjacket ad for Brandon in New York:
To be found at the scene of the crime with the murder weapon in your hand is a tough rap to beat and when witnesses tie you in at the time of the crime - well that doesn't help any either. Mark Brandon takes the case and within hours is wishing he hadn't. Move with him from Chicago, his base, to New York as it takes him for the biggest run around of his career.
Vernon Warren
It's time for another Brit-pulp review. It's been almost a week already when I finished Vernon Warren's No Bouquets for Brandon (1955). It reminds me a bit of Richard Prather and his ilk - fast-moving, somewhat parodic and self-ironic, hardboiled PI stuff. I wouldn't say that Vernon Warren is as good as Prather, but I'd like to read more of these. This is the only one translated, though.
Mark Brandon is a Chicago-based private eye, who's married (!) and is not very good at his job. No Bouquets for Brandon finds him stumbling on a dead man's corpse after trying to follow a man whom his wife suspects of foul play. Brandon finds connections with gangsters and other sorts of hoodlums and of course runs across some pretty nice dames. It's full of clichés and nothing else, and it was also a bit hazy (I can't remember anything about the plot anymore), but it was entertaining alright. Brandon is very tired and exhausted all the time, which is quite funny.
I see that Warren gets mentioned in Barzun's Catalogue of Crime, with no honorable mention at all. I also see that he was published also in Italy. Warren's real name was George Warren Vernon Chapman. I'll put some original Warren cover illustrations here - on the left (or on top) is the original No Bouquets illo. The Finnish book used the same illo.
Still on experimental/exploitation cinema
I write this in English, even though my earlier post about the subject was in Finnish. I exclaimed in my original paper that there were no contact points between the exploitation and experimental cinema, with the exception of one Morgan Fisher who worked as an editor for Roger Corman in the early seventies and also made experimental films of his own (Standard Gauge, for example [I had a wrong title for it: "Narrow Gauge"]). (The film doesn't get mentioned in Imdb, though.)
For some reason, I didn't remember Curtis Harrington who started out making short experimental subjects in the fourties and was an active member of the East Coast art movement. Later on he switched to exploitation, mainly cheap horror flicks of which some are somewhat famous (such as Queen of Blood, What's the Matter with Helen? and magnificently titled Killer Bees). Night Tide from 1961 served as a turning point in his career. In the eighties he directed TV series, such as The Colbys. He returned to experiments in his last film, though - it was a short film based on Poe's Usher. Harrington's experimental stuff includes also photography for Kenneth Anger's Puce Moment from 1949 and appearing in another film by Anger.
I also forgot Robert Florey who made a film called The Life and Death of 9413, a Hollywood Extra, shot by Gregg Toland who later made Citize Kane and Grapes of Wrath. Florey's filmography includes such titles as Beast with Five Fingers (for which Luis Buñuel submitted the idea and claimed having directed some scenes) and Tarzan and the Mermaids. Not pure exploitation, though, but you get the idea.
There must be others who worked in both fields. Any names, anyone?
I've also often wondered how much the film noir cycle of the fourties and fifties was mutated into the more experimental horror film of the early sixties, in films like Night Tide (or just more experimental films, like The Savage Eye, by Ben Maddow who wrote The Asphalt Jungle for John Huston). I don't know how much this issue has been explored, but it would be interesting. I'd like to write articles about this kind of things, but I can't find the time to watch the films...
For some reason, I didn't remember Curtis Harrington who started out making short experimental subjects in the fourties and was an active member of the East Coast art movement. Later on he switched to exploitation, mainly cheap horror flicks of which some are somewhat famous (such as Queen of Blood, What's the Matter with Helen? and magnificently titled Killer Bees). Night Tide from 1961 served as a turning point in his career. In the eighties he directed TV series, such as The Colbys. He returned to experiments in his last film, though - it was a short film based on Poe's Usher. Harrington's experimental stuff includes also photography for Kenneth Anger's Puce Moment from 1949 and appearing in another film by Anger.
I also forgot Robert Florey who made a film called The Life and Death of 9413, a Hollywood Extra, shot by Gregg Toland who later made Citize Kane and Grapes of Wrath. Florey's filmography includes such titles as Beast with Five Fingers (for which Luis Buñuel submitted the idea and claimed having directed some scenes) and Tarzan and the Mermaids. Not pure exploitation, though, but you get the idea.
There must be others who worked in both fields. Any names, anyone?
I've also often wondered how much the film noir cycle of the fourties and fifties was mutated into the more experimental horror film of the early sixties, in films like Night Tide (or just more experimental films, like The Savage Eye, by Ben Maddow who wrote The Asphalt Jungle for John Huston). I don't know how much this issue has been explored, but it would be interesting. I'd like to write articles about this kind of things, but I can't find the time to watch the films...
Tuesday, September 27, 2005
Exploitation, animation, experimental cinema
I made some random notes for the lecture/speech/whatever I'm going to keep later this evening. It's about the similarities and differences between exploitation, animation and experimental cinema, focusing on their relationship with the classical studio cinema, mainly Hollywood and its demise in the late fifties. Again - in Finnish, only.
Eksploitaatio, animaatio, kokeellinen elokuva: elokuvanteon marginaaleissa
- pitäisi puhua kolmesta elokuvan osa-alueesta, jotka eivät näennäisesti näytä liittyvän toisiinsa millään tavalla
- määritelmiä: eksploitaatio, animaatio, kokeellinen elokuva
- kyse on kuitenkin elokuvanteon marginaaleista: mikään otsikossa mainituista elokuvanlajeista ei ole valtavirtaa, eikä ole koskaan ollutkaan
- animaatio muodostaa poikkeuksen, koska se on nykyisin niin suosittua, ja joku walt disney on ollut niin vaikutusvaltainen muokatessaan paljon mielikuvia ja ajatuksia: perhe, nainen, lapsen ja vanhemman suhde, suhde eläimiin, mikä on kaunista
- mutta puhe on ehkä enemmänkin taiteellisesta animaatiosta, joka on edelleen lapsenkengissä mitä tulee näkyvyyteen ja valtavirtaan
- aloitetaan yhdestä asiasta, mikä yhdistää mainittuja asioita: ne eivät ole studiokauden elokuvan tuotteita
- studiokausi tarkoittaa 1920-1950-lukujen elokuvaa ympäri maailmaa: hollywood, suomi, neuvostoliitto, saksa, ranska, englanti jne. --- miten muu maailma, japani, intia?
- kiinnostavaa on huomata, että mainitut elokuvanlajit ovat eläneet kultakauttaan joko ennen studiokautta tai sen jälkeen
- perustelen: kokeellisen elokuvan kultakaudet ovat 1920-luvun Euroopassa ja 1950-60-lukujen Amerikassa, tunnetuimmat ja katsotuimmat eksploitaatioelokuvat tulevat 1960-1970-luvulta ja monet katsovat, että laji syntyy vasta 1950-luvulla, animaatiossa tehtiin paljon kiinnostavaa ja kokeellista ennen studiokauden alkua, joskin vähemmän, ja vasta esim. disneyn monopolin häviäminen alkoi vapauttaa animaation tekijöiden omaa taiteellista vapautta
- lisäksi vasta studiokauden jälkeen aletaan saada enemmän esimerkkejä isojen elokuvamaiden ulkopuolisesta teollisuudesta, esimerkiksi 1950-60-luvuilla aletaan tehdä kauhu- ja toimintaelokuvia sellaisissa maissa kuin filippiinit – osittain amerikkalaisella rahalla -> perinne on jatkunut, filippiineillä kuvattu paljon amerikkalaisia halpiksia, elokuvantekeminen halpaa, näyttelijät halpoja, eksoottisia ympäristöjä
- tämä liittyy siihen, että studiokauden jälkeen elokuvanteko muuttunut projekteiksi, ei kuukausipalkkaiseksi duuniksi, jossa koko ajan tehdään jotain eikä vain haudota uusia juttuja, joita voisi tehdä ja haeta rahoitusta
- tietysti voi sanoa, että televisiokanavien tuotanto muistuttaa studiokautta – tätä pitää miettiä tarkemmin, esim. japanilaiset animet, miten eroaa studiokaudesta? isot studiot, kuten toho, tekivät sekä godzilla-elokuvia että animaatiota, astro-boy
- tosin eksploitaatioelokuvassa oli amerikassa oma studiokauden aikainen laaja ja vilkas tuotanto (ota lisää kirjasta), mutta joitain poikkeuksia lukuun ottamatta näitä elokuvia ei ole paljonkaan tutkittu eikä niitä ole fanien piirissä katseltu – poikkeus on Reefer Madness, joka kuitenkin osaltaan kertoo siitä, mitä elokuvakulttuurissa tapahtui 60-luvulla: camp-ilmiö, osataan katsoa ironisesti -> oliko mahdollista studiokauden aikana? syntyikö camp vasta 1950-luvulla? eli vasta kun studiokausi oli jo ohi? (tietysti liittyy myös homokulttuuriin, jossa camp oli ollut olemassa jo 1900-luvun alussa)
- eksploitaatio: esim. AIP ja Roger Corman, studiokauden tuotteita, AIP:llä omat studiot, mutta silti esim. Corman (ja tämän veli Gene) työskentelivät ulkopuolisina tuottajina eli projektinvetäjinä, ei kuukausipalkkoja – samalla tavalla toimi myöhemmin Cormanin oma New World (joka sittemmin Cormanin siitä luovuttua teki mm. kauniita ja rohkeita)
- Amerikassa 50-luvulla hirveä määrä pieniä tuottajia, jotka tekivät yksi tai kaksi tai kymmenen elokuvaa, osaan leffoista haettu rahoitus yksittäisesti, niin kuin nykyäänkin
- liittyy siihen, että B-elokuva systeemi lakkasi 50-luvun alussa, aiemmin studiot omistivat elokuvateatteritkin
- ota esimerkki: etelämeren kummitus: sama ohjaaja-tuottaja, ei tehnyt muita elokuvia kuin saman elokuvan kaksi kertaa! (huonompi kuin plan 9)
- aiemmin eksploitaatioelokuvat esitettiin jossain muualla kuin elokuvateattereissa – mutta silloinhan tosin elokuvanteko oli vielä enemmän projektia kuin nykyään, koska elokuvat esitettiin esim. sirkuksessa tai erikseen varatussa salissa ja elokuvaa mainostettiin ekstensiivisesti parin päivän ajan, esitettiin leffaan parin päivän ajan ja sitten paettiin poliisia
- studiokauden eksploitaation ja 50-60-70-lukujen eksploitaation erottaa kuitenkin kaksi asiaa: aiemmalla kaudella tekijät eivät tehneet minkäänlaisia siirtymiä elokuvanlajista toiseen, hollywoodin halpisten tekijät eivät käyneet kuvailemassa seksivalistusleffoja ja toisinpäin, kun taas 50-luvun jälkeen tämä oli yleinen käytäntö <- kuukausipalkka studioilla ei mahdollistanut hyppimistä
- tunnetuimpia esimerkkejä: martin scorsese, jonathan demme ja muita cormanin kasvatteja, mutta myös esim. vilmos zsigmond, al adamsonista robert altmaniin; myös italiassa, pier paolo pasolini ja lina wertmüller: spagetteja; ennio morricone teki musiikkia halpiksiinkin; sama jenkeissä, elmer bernstein (politiikan vaikutus eksploitaation syntyyn 50-luvun amerikassa?)
- näkyy myös se, että studioiden työntekijöitä siirtyy televisioon: televisio ei tuota eksploitaatiota
- animaatio: ensimmäiset animaatiot yksittäisten tekijöiden tekemiä töitä, Winsor McCay ja Emile Cohl esimerkkeinä, studioanimaatiot alkavat vasta 1910/20-luvun vaihteessa Brayn studioilla, jotka vaikuttavat disneyn työnteon järjestämiseen -> alkaako studiokausi siis käytännössä animaatioiden teosta: näytelmäelokuvien puolella työnjako ei vielä järjestynyt? tai ainakin animaatioiden teossa työnjaon erikoistuminen tapahtuu nopeammin
- eurooppalaisen animaation useita tekijöitä käsitellään yleensä kokeellisen elokuvan puolella, esim. viking eggeling
- kokeellista animaatiota ei juuri tehdä studiokauden alkuvuosina, 1930/40-luvuilla, amerikassa ei käytännössä ollenkaan, euroopassa muutamia yksittäisiä tekijöitä, saksalainen berthold bartosch; jonkin verran animaattorit työskentelevät mainosten parissa, kuten saksassa, esim. oskar fischinger; uusiseelantilainen len lye, työskenteli jonkin verran englannissa studioissa
- 1940-luvulla disney-yhtiöillä lakko, osa työntekijöistä eroaa kokonaan, perustaa UPA:n (united productions of america) -> pelkistetympi tyyli, tekijöinä mm. john hubley ja jules engel, jotka 1950/60-luvulta alkaen tekevät myös omia, taiteellisia animaatioita, osittain kokeellisiakin
- kiinnostavaa on että usean studiokaudella aloittaneen animaationtekijän ura katkeaa studiokauden loppuun, esim. chuck jones: kierrätti hyvin paljon vanhaa materiaaliaan, täysin uusia töitä vain taloudellisesti epäonnistunut Phantom Tollbooth; Tex Avery sairasteli; Disney tosin jatkoi omalla urallaan, studiot alkoivat kärsiä 70-80-luvuilla Disneyn kuoleman jälkeen; vasta 80-luvulla nähtiin uusia disney-tyylisiä elokuvia
- yksi tärkeimmistä studiokaudesta lähteneitä animaationtekijöitä oli ralph bakshi, aloitti terrytoonsilla ja teki tv-animaatioita, siirtyi undergroundin pariin, fritz the cat ja muita; epäonnistui tolkienin kanssa -> ura enemmän tai vähemmän limbossa sen jälkeen
- studioelokuvissa työskentelivät myös saul bass ja whitney-veljekset, mm. vertigon kimpussa, tekivät omia animaatioitaan, mm. tietokoneanimaatioita (john whitney: mukana myös andromeda strainissa, 1971; james whitney: lapis, 1966)
- kokeellinen elokuva: samanlaisia kehityskulkuja kuin edellä
- ensimmäinen ns. kultakausi euroopassa 1910-20-luvuilla, jossain määrin vielä 30-luvulla: keskeinen tekijä se etteivät elokuvanteon standardit olleet vielä syntyneet, yleistä että joku teki elokuvan alusta alkaen yksinään tai pienellä ystäväporukalla, joku tuttu rahoitti elokuvan, ei varsinainen elokuvien tuottaja (esim. andalusialainen koira, joku kreivi) -> elokuvat projekteja, mutta myös valtavirran ulkopuolella
- poikkeuksena ranska, jossa studiot tuottivat isoja ja laajoja, osittain kokeellisia elokuvia, kuten abel gancen napoleon, l’herbierin raha -> taloudellisesti kannattamattomia, mikä lakkattui tämän ns. impressionistisen elokuvan
- äänielokuvan tulo vähensi kokeellisen elokuvan tekoa (-> bunuelin elokuvat siis kokeellisen elokuvan päätepiste? kulta-aika äänielokuva), kesti 50-luvulle ennen kuin ääntä ruvettiin käyttämään kokeellisesti (poikkeuksena dziga vertov neuvostoliitossa; esimerkkinä bruce connerin A Movie, -58, jonkin verran raaputuselokuvia, len lye, norman mclaren)
- neuvostoliitossakin valtion omistamat studiot tuottivat kokeellisia elokuvia, kuten eisenstein, mutta valtio itse jahtasi taiteentekijöitä ja yleisö hylki heidän elokuviaan
- ”varsinaisen” kokeellisen elokuvan tekijät vielä harvemmin työskennelleet studioelokuvassa, useat jopa täysin kieltäytyneet olemasta missään tekemisissä valtavirtaelokuvan kanssa, stan brakhage
- jonkin verran rajankäyntiä: Narrow Gauge –leffa, leikkaajana Roger Cormanilla -> hyvin vähäistä
- suomessa tilanne on ollut aika lailla erilaista: mitään edellämainituista ei ole juurikaan tehty, ellei visa mäkistä ja muita pidä eksploitaatioelokuvan tekijöinä; animaatio liittynyt lähinnä mainoselokuviin, eino ruutsalo tehnyt sekä animaatioita, kokeellista että mainoksia – onko poikkeus?
- tilanne nyt hyvin erilainen valtion ja koululaitoksen ansiosta, kuinka paljon porukka tekee hommia sekä pientuotannoissa että valtavirtatöissä, esim. televisiossa tai elokuvissa
Eksploitaatio, animaatio, kokeellinen elokuva: elokuvanteon marginaaleissa
- pitäisi puhua kolmesta elokuvan osa-alueesta, jotka eivät näennäisesti näytä liittyvän toisiinsa millään tavalla
- määritelmiä: eksploitaatio, animaatio, kokeellinen elokuva
- kyse on kuitenkin elokuvanteon marginaaleista: mikään otsikossa mainituista elokuvanlajeista ei ole valtavirtaa, eikä ole koskaan ollutkaan
- animaatio muodostaa poikkeuksen, koska se on nykyisin niin suosittua, ja joku walt disney on ollut niin vaikutusvaltainen muokatessaan paljon mielikuvia ja ajatuksia: perhe, nainen, lapsen ja vanhemman suhde, suhde eläimiin, mikä on kaunista
- mutta puhe on ehkä enemmänkin taiteellisesta animaatiosta, joka on edelleen lapsenkengissä mitä tulee näkyvyyteen ja valtavirtaan
- aloitetaan yhdestä asiasta, mikä yhdistää mainittuja asioita: ne eivät ole studiokauden elokuvan tuotteita
- studiokausi tarkoittaa 1920-1950-lukujen elokuvaa ympäri maailmaa: hollywood, suomi, neuvostoliitto, saksa, ranska, englanti jne. --- miten muu maailma, japani, intia?
- kiinnostavaa on huomata, että mainitut elokuvanlajit ovat eläneet kultakauttaan joko ennen studiokautta tai sen jälkeen
- perustelen: kokeellisen elokuvan kultakaudet ovat 1920-luvun Euroopassa ja 1950-60-lukujen Amerikassa, tunnetuimmat ja katsotuimmat eksploitaatioelokuvat tulevat 1960-1970-luvulta ja monet katsovat, että laji syntyy vasta 1950-luvulla, animaatiossa tehtiin paljon kiinnostavaa ja kokeellista ennen studiokauden alkua, joskin vähemmän, ja vasta esim. disneyn monopolin häviäminen alkoi vapauttaa animaation tekijöiden omaa taiteellista vapautta
- lisäksi vasta studiokauden jälkeen aletaan saada enemmän esimerkkejä isojen elokuvamaiden ulkopuolisesta teollisuudesta, esimerkiksi 1950-60-luvuilla aletaan tehdä kauhu- ja toimintaelokuvia sellaisissa maissa kuin filippiinit – osittain amerikkalaisella rahalla -> perinne on jatkunut, filippiineillä kuvattu paljon amerikkalaisia halpiksia, elokuvantekeminen halpaa, näyttelijät halpoja, eksoottisia ympäristöjä
- tämä liittyy siihen, että studiokauden jälkeen elokuvanteko muuttunut projekteiksi, ei kuukausipalkkaiseksi duuniksi, jossa koko ajan tehdään jotain eikä vain haudota uusia juttuja, joita voisi tehdä ja haeta rahoitusta
- tietysti voi sanoa, että televisiokanavien tuotanto muistuttaa studiokautta – tätä pitää miettiä tarkemmin, esim. japanilaiset animet, miten eroaa studiokaudesta? isot studiot, kuten toho, tekivät sekä godzilla-elokuvia että animaatiota, astro-boy
- tosin eksploitaatioelokuvassa oli amerikassa oma studiokauden aikainen laaja ja vilkas tuotanto (ota lisää kirjasta), mutta joitain poikkeuksia lukuun ottamatta näitä elokuvia ei ole paljonkaan tutkittu eikä niitä ole fanien piirissä katseltu – poikkeus on Reefer Madness, joka kuitenkin osaltaan kertoo siitä, mitä elokuvakulttuurissa tapahtui 60-luvulla: camp-ilmiö, osataan katsoa ironisesti -> oliko mahdollista studiokauden aikana? syntyikö camp vasta 1950-luvulla? eli vasta kun studiokausi oli jo ohi? (tietysti liittyy myös homokulttuuriin, jossa camp oli ollut olemassa jo 1900-luvun alussa)
- eksploitaatio: esim. AIP ja Roger Corman, studiokauden tuotteita, AIP:llä omat studiot, mutta silti esim. Corman (ja tämän veli Gene) työskentelivät ulkopuolisina tuottajina eli projektinvetäjinä, ei kuukausipalkkoja – samalla tavalla toimi myöhemmin Cormanin oma New World (joka sittemmin Cormanin siitä luovuttua teki mm. kauniita ja rohkeita)
- Amerikassa 50-luvulla hirveä määrä pieniä tuottajia, jotka tekivät yksi tai kaksi tai kymmenen elokuvaa, osaan leffoista haettu rahoitus yksittäisesti, niin kuin nykyäänkin
- liittyy siihen, että B-elokuva systeemi lakkasi 50-luvun alussa, aiemmin studiot omistivat elokuvateatteritkin
- ota esimerkki: etelämeren kummitus: sama ohjaaja-tuottaja, ei tehnyt muita elokuvia kuin saman elokuvan kaksi kertaa! (huonompi kuin plan 9)
- aiemmin eksploitaatioelokuvat esitettiin jossain muualla kuin elokuvateattereissa – mutta silloinhan tosin elokuvanteko oli vielä enemmän projektia kuin nykyään, koska elokuvat esitettiin esim. sirkuksessa tai erikseen varatussa salissa ja elokuvaa mainostettiin ekstensiivisesti parin päivän ajan, esitettiin leffaan parin päivän ajan ja sitten paettiin poliisia
- studiokauden eksploitaation ja 50-60-70-lukujen eksploitaation erottaa kuitenkin kaksi asiaa: aiemmalla kaudella tekijät eivät tehneet minkäänlaisia siirtymiä elokuvanlajista toiseen, hollywoodin halpisten tekijät eivät käyneet kuvailemassa seksivalistusleffoja ja toisinpäin, kun taas 50-luvun jälkeen tämä oli yleinen käytäntö <- kuukausipalkka studioilla ei mahdollistanut hyppimistä
- tunnetuimpia esimerkkejä: martin scorsese, jonathan demme ja muita cormanin kasvatteja, mutta myös esim. vilmos zsigmond, al adamsonista robert altmaniin; myös italiassa, pier paolo pasolini ja lina wertmüller: spagetteja; ennio morricone teki musiikkia halpiksiinkin; sama jenkeissä, elmer bernstein (politiikan vaikutus eksploitaation syntyyn 50-luvun amerikassa?)
- näkyy myös se, että studioiden työntekijöitä siirtyy televisioon: televisio ei tuota eksploitaatiota
- animaatio: ensimmäiset animaatiot yksittäisten tekijöiden tekemiä töitä, Winsor McCay ja Emile Cohl esimerkkeinä, studioanimaatiot alkavat vasta 1910/20-luvun vaihteessa Brayn studioilla, jotka vaikuttavat disneyn työnteon järjestämiseen -> alkaako studiokausi siis käytännössä animaatioiden teosta: näytelmäelokuvien puolella työnjako ei vielä järjestynyt? tai ainakin animaatioiden teossa työnjaon erikoistuminen tapahtuu nopeammin
- eurooppalaisen animaation useita tekijöitä käsitellään yleensä kokeellisen elokuvan puolella, esim. viking eggeling
- kokeellista animaatiota ei juuri tehdä studiokauden alkuvuosina, 1930/40-luvuilla, amerikassa ei käytännössä ollenkaan, euroopassa muutamia yksittäisiä tekijöitä, saksalainen berthold bartosch; jonkin verran animaattorit työskentelevät mainosten parissa, kuten saksassa, esim. oskar fischinger; uusiseelantilainen len lye, työskenteli jonkin verran englannissa studioissa
- 1940-luvulla disney-yhtiöillä lakko, osa työntekijöistä eroaa kokonaan, perustaa UPA:n (united productions of america) -> pelkistetympi tyyli, tekijöinä mm. john hubley ja jules engel, jotka 1950/60-luvulta alkaen tekevät myös omia, taiteellisia animaatioita, osittain kokeellisiakin
- kiinnostavaa on että usean studiokaudella aloittaneen animaationtekijän ura katkeaa studiokauden loppuun, esim. chuck jones: kierrätti hyvin paljon vanhaa materiaaliaan, täysin uusia töitä vain taloudellisesti epäonnistunut Phantom Tollbooth; Tex Avery sairasteli; Disney tosin jatkoi omalla urallaan, studiot alkoivat kärsiä 70-80-luvuilla Disneyn kuoleman jälkeen; vasta 80-luvulla nähtiin uusia disney-tyylisiä elokuvia
- yksi tärkeimmistä studiokaudesta lähteneitä animaationtekijöitä oli ralph bakshi, aloitti terrytoonsilla ja teki tv-animaatioita, siirtyi undergroundin pariin, fritz the cat ja muita; epäonnistui tolkienin kanssa -> ura enemmän tai vähemmän limbossa sen jälkeen
- studioelokuvissa työskentelivät myös saul bass ja whitney-veljekset, mm. vertigon kimpussa, tekivät omia animaatioitaan, mm. tietokoneanimaatioita (john whitney: mukana myös andromeda strainissa, 1971; james whitney: lapis, 1966)
- kokeellinen elokuva: samanlaisia kehityskulkuja kuin edellä
- ensimmäinen ns. kultakausi euroopassa 1910-20-luvuilla, jossain määrin vielä 30-luvulla: keskeinen tekijä se etteivät elokuvanteon standardit olleet vielä syntyneet, yleistä että joku teki elokuvan alusta alkaen yksinään tai pienellä ystäväporukalla, joku tuttu rahoitti elokuvan, ei varsinainen elokuvien tuottaja (esim. andalusialainen koira, joku kreivi) -> elokuvat projekteja, mutta myös valtavirran ulkopuolella
- poikkeuksena ranska, jossa studiot tuottivat isoja ja laajoja, osittain kokeellisia elokuvia, kuten abel gancen napoleon, l’herbierin raha -> taloudellisesti kannattamattomia, mikä lakkattui tämän ns. impressionistisen elokuvan
- äänielokuvan tulo vähensi kokeellisen elokuvan tekoa (-> bunuelin elokuvat siis kokeellisen elokuvan päätepiste? kulta-aika äänielokuva), kesti 50-luvulle ennen kuin ääntä ruvettiin käyttämään kokeellisesti (poikkeuksena dziga vertov neuvostoliitossa; esimerkkinä bruce connerin A Movie, -58, jonkin verran raaputuselokuvia, len lye, norman mclaren)
- neuvostoliitossakin valtion omistamat studiot tuottivat kokeellisia elokuvia, kuten eisenstein, mutta valtio itse jahtasi taiteentekijöitä ja yleisö hylki heidän elokuviaan
- ”varsinaisen” kokeellisen elokuvan tekijät vielä harvemmin työskennelleet studioelokuvassa, useat jopa täysin kieltäytyneet olemasta missään tekemisissä valtavirtaelokuvan kanssa, stan brakhage
- jonkin verran rajankäyntiä: Narrow Gauge –leffa, leikkaajana Roger Cormanilla -> hyvin vähäistä
- suomessa tilanne on ollut aika lailla erilaista: mitään edellämainituista ei ole juurikaan tehty, ellei visa mäkistä ja muita pidä eksploitaatioelokuvan tekijöinä; animaatio liittynyt lähinnä mainoselokuviin, eino ruutsalo tehnyt sekä animaatioita, kokeellista että mainoksia – onko poikkeus?
- tilanne nyt hyvin erilainen valtion ja koululaitoksen ansiosta, kuinka paljon porukka tekee hommia sekä pientuotannoissa että valtavirtatöissä, esim. televisiossa tai elokuvissa
Sunday, September 25, 2005
Ottilia's bunny comix
This is Ottilia's own comic strip about bunnies, her favourite animals. She can't have one of her own (and neither can we, since her mother is quite allergic to all the animals and Ottilia would take bits of fur with her back to their house) and she has some 40 plush bunnies here and at her own home...
I don't know what's going on in here, but the graphics and colours are great.
Family comix
Ottilia was with us this weekend and we spent a nice leisurely hour drawing our own comics. Ottilia thinks I'm a good artist and tell good stories with my pen - ha! Here's an example what I did today. It's called Asterix Goes Bananas (Asterix Sekoilee, in Finnish).
What he says goes something like this:
Hubba hubba!
Aaaaa!
Raaaaa!
Look at me! Blah!
It's great to go bananas!
Aaaaaa!
And then comes Obelix, his mate (I especially like how I succeeded with him). He asks: "What are you going crazy for?"
"I had too much magic potion", says Asterix. And: "Someone took my helmet!" [I realized only at this point that I'd been drawing a wrong kind of helmet for him. The real one is the one flying out of the picture - with wings.]
Obelix says: "I saw it fly away."
At this point I was going to draw an extreme close-up of Asterix shouting crazily, but for some reason it really doesn't deliver. I'm enthusiastic about the third frame, though.
This isn't the first Asterix fan comic I've done (hey, is Lee Goldberg reading this?). The first one I made was about Asterix having trouble cleaning up. He says to Obelix: "I have a headache", and there are bottles and clothes lying around. Obelix has a solution: he throws one of the big rocks he's carrying (what are they in English? menhirs?) on Asterix's house and says: Now you don't have to clean.
Saturday, September 24, 2005
Work news
I visited my publisher on Thursday, with a full new manuscript and an idea about another one. The good news was that the full manuscript will get made next Spring and the bad news is that the other one won't happen at least for a year, maybe never.
The first one is a new book on first names, this time it's about ones that have never been used in Finland, but have been suggested by name authorities and self-taught name connoisseurs or are fictional or foreign names. Some pretty weird Finnish names some people have thought up. What about Kyyhkö, for instance? The book was written with Elina and Rea Lehtonen, who is our friend and a name buff.
The other one was the how-to-style-according-to-president-Kekkonen book. The publisher wants the book to be more serious than my original intention was - I wanted to do a very light and jokey book, with lots of pictures. I was told that printing pictures costs too much nowadays, because the rights are so expensive. It is true that the photographers get more money more easily than writers - that's not to say I don't think their profession is not hard.
I'm now seriously doing the so-called Mammoth Book of Finnish Pulp Fiction and been reading old magazines at the university library. It's thrilling to realize that I may be opening up a Pandora's Box or something to that effect, since these things haven't been done properly here, as they have elsewhere. I hope this will come out already next Spring, not alone because we need the money...
I also started heavy on my hopefully to be private novel set in the present-day Finland, with a right wing bully as the "hero", who gets mixed up in scams of his fellows and tries to fight his way out. I'll be sending this to a crime novel contest.
***
Glad to hear Bill Crider survived the flood of Texas. And all his paperbacks!
The first one is a new book on first names, this time it's about ones that have never been used in Finland, but have been suggested by name authorities and self-taught name connoisseurs or are fictional or foreign names. Some pretty weird Finnish names some people have thought up. What about Kyyhkö, for instance? The book was written with Elina and Rea Lehtonen, who is our friend and a name buff.
The other one was the how-to-style-according-to-president-Kekkonen book. The publisher wants the book to be more serious than my original intention was - I wanted to do a very light and jokey book, with lots of pictures. I was told that printing pictures costs too much nowadays, because the rights are so expensive. It is true that the photographers get more money more easily than writers - that's not to say I don't think their profession is not hard.
I'm now seriously doing the so-called Mammoth Book of Finnish Pulp Fiction and been reading old magazines at the university library. It's thrilling to realize that I may be opening up a Pandora's Box or something to that effect, since these things haven't been done properly here, as they have elsewhere. I hope this will come out already next Spring, not alone because we need the money...
I also started heavy on my hopefully to be private novel set in the present-day Finland, with a right wing bully as the "hero", who gets mixed up in scams of his fellows and tries to fight his way out. I'll be sending this to a crime novel contest.
***
Glad to hear Bill Crider survived the flood of Texas. And all his paperbacks!
Wednesday, September 21, 2005
Kari Suomalaisen oma novellikuvitus
Kaivoin esille Kari Suomalaisen novellin Lukemista Kaikille -lehdestä, numerosta 44/1937. Tässä on Karin oma kuvitus tekstiinsä - hän sanoi haastattelussa, että hän kuvitti kaikki novellinsa lehdessä. En tosin löytänyt vuodelta -37 muita hänen tekstejään - tämäkin tosin ilmestyi ilman tekijän nimeä.
And in English: I dug out an old pulp mag illustration by the famous Finnish cartoonist Kari Suomalainen. It was an illustration to his own story, which was his first. Later in the fifties Kari, as he was known to everybody, became the leading political cartoonist of the country. This might be his first appearance in public and at least one of his first professional sales.
Tiedote (in Finnish, again! sorry, guys!)
Kun kerran puhun tuolla ensi tiistaina, niin varmaan on asiallista laittaa tiedote tännekin:
EETOS-ILTA
Turkulainen Eetos-yhdistys järjestää tiistaisin avoimia monitieteellisiäkeskustelu- ja alustusiltoja. Syksyn aikana järjestetään kolme tapahtumaa,joiden teemoina ovat kokeellinen elokuva, tekijyys ja digitaalinen kulttuuri.
Paikkana on Panimoravintola Koulu, historialuokka.Tilaisuudet alkavat klo 18.30. Lämpimästi tervetuloa!
27.9. KOKEELLINEN ELOKUVA
Tietokirjailija Juri Nummelin: ”Eksploitaatio, avantgarde, animaatio: elokuvanteon rajoilla”
Taiteilija Niina Suominen: ”Kokeellisuus esineanimaatiossa Tila”
25.10. TEKIJYYS
Tutkija Milla Tiainen: ”Neromyytin kritiikistä tekijöiden moneuteen: Musiikin tekijä-tutkimuksen muuttuvat kentät”
Tutkija Heidi Grönstrand: ”Työni naiskirjailijan position rekonstruoijana — teoriaa ja käytännön toimia”
29.11. DIGITAALINEN KULTTUURI
Charlie Geren Digital Culture-kirjan suomennoksen Digitaalinen Kulttuuri (Eetos/Faros 2005)julkaisutilaisuus. Kirjan pohjalta alustamassa professori Raine Koskimaa ja tutkija Jussi Parikka.Lisätietoja: Olli Pyyhtinen
Eetos ry. on turkulainen kriittistä kulttuuria tukeva yhdistys.
Eetos järjestää seminaareja, esitelmä- ja luentotilaisuuksiasekä julkaisee tieteellistä kirjallisuutta.
Eetos toivottaa myös kaikki uudet jäsenet tervetulleiksi toimintaansa.
Puhujaesittelyt:
27.9. KOKEELLINEN ELOKUVA: Juri Nummelin on turkulainen tietokirjailija,jolta ilmestyi vastikään liikkuvan kuvan historiaa 1600-luvulta nykypäiväänluotaava teos Valkoinen hehku (2005). Ennen tätä Nummelin on julkaissutmuun muassa myös kioskikirjallisuutta käsittelevät teokset Pulpografia (2000)ja Kuudestilaukeavat (2004). Niina Suominen on valmistunut vuonna 2004Turun Ammattikorkeakoulun Taideakatemiasta animaatio-ohjaajaksi.Suomisen käsikirjoitus- ja ohjaustöitä ovat piirrosanimaatio Punctata (2002), nukkeanimaatio Polaris (2003) ja lopputyönä toteutettu kokeellinen esineanimaatioTila (2004). Käsikirjoittamisen ja ohjaamisen lisäksi hän on työskennellytVirossa animaatiostudiolla, opettanut animaatiota ja kuvittanut.Tällä hetkellä Suominen toimii freelance-taiteilijana.
25.10. TEKIJYYS: Milla Tiainen työskentelee tutkijana Turun yliopistonmusiikkitieteen oppiaineessa. Hän on julkaissut taidemusiikin säveltäjiä ja tekijyyttäkoskevan teoksen Säveltäjän sijainnit (2005). Väitöskirjassaan Tiainen tutkii laulajienmusiikintekoprosesseja keskeisinä työkaluinaan muun muassa subjektiviteetin, ruumiin,äänellisyyden ja sukupuolen käsitteet. Kirjallisuudentutkija Heidi Grönstrand työskenteleekotimaisen Turun yliopiston kotimaisen kirjallisuuden oppiaineessa. Ensimmäisiämaassamme kirjoitettuja romaaneja ja erityisesti naiskirjailijoiden panostaromaanikirjallisuuden muotoutumisessa tarkastellut Grönstrandin väitöskirjaNaiskirjailija, romaani ja kirjallisuuden merkitys 1840-luvulla julkaistiin keväällä 2005.
29.11. DIGITAALINEN KULTTUURI: Raine Koskimaa on Digitaalisen kulttuurin oppiaineenprofessori Jyväskylän yliopistossa ja Charlie Geren kirjan käännöshankkeen johtaja.Koskimaan väitöskirja Digital Literature. From Text to Hypertext and Beyond julkaistiinvuonna 2000 (löytyy osoitteesta http://www.cc.jyu.fi/~koskimaa/thesis/).Lisäksi Koskimaa on tutkinut mm. digitaalisten pelien kulttuuria.Jussi Parikka työskentelee tutkijana kulttuurihistorian oppiaineessa Turun yliopistossa.Väitöskirjassaan hän tutkii tietokoneviruksia kulttuurisena ilmiönä sekä viraalisuudenja kapitalismin monimuotoisia suhteita. Parikka on julkaissut ihmisen ja koneenyhteenliittymiä tarkastelevan teoksen Koneoppi. Ihmisen, teknologian ja median kytkennät (2004). Parikan kotisivut löytyvät osoitteesta: http://users.utu.fi/juspar
EETOS-ILTA
Turkulainen Eetos-yhdistys järjestää tiistaisin avoimia monitieteellisiäkeskustelu- ja alustusiltoja. Syksyn aikana järjestetään kolme tapahtumaa,joiden teemoina ovat kokeellinen elokuva, tekijyys ja digitaalinen kulttuuri.
Paikkana on Panimoravintola Koulu, historialuokka.Tilaisuudet alkavat klo 18.30. Lämpimästi tervetuloa!
27.9. KOKEELLINEN ELOKUVA
Tietokirjailija Juri Nummelin: ”Eksploitaatio, avantgarde, animaatio: elokuvanteon rajoilla”
Taiteilija Niina Suominen: ”Kokeellisuus esineanimaatiossa Tila”
25.10. TEKIJYYS
Tutkija Milla Tiainen: ”Neromyytin kritiikistä tekijöiden moneuteen: Musiikin tekijä-tutkimuksen muuttuvat kentät”
Tutkija Heidi Grönstrand: ”Työni naiskirjailijan position rekonstruoijana — teoriaa ja käytännön toimia”
29.11. DIGITAALINEN KULTTUURI
Charlie Geren Digital Culture-kirjan suomennoksen Digitaalinen Kulttuuri (Eetos/Faros 2005)julkaisutilaisuus. Kirjan pohjalta alustamassa professori Raine Koskimaa ja tutkija Jussi Parikka.Lisätietoja: Olli Pyyhtinen
Eetos ry. on turkulainen kriittistä kulttuuria tukeva yhdistys.
Eetos järjestää seminaareja, esitelmä- ja luentotilaisuuksiasekä julkaisee tieteellistä kirjallisuutta.
Eetos toivottaa myös kaikki uudet jäsenet tervetulleiksi toimintaansa.
Puhujaesittelyt:
27.9. KOKEELLINEN ELOKUVA: Juri Nummelin on turkulainen tietokirjailija,jolta ilmestyi vastikään liikkuvan kuvan historiaa 1600-luvulta nykypäiväänluotaava teos Valkoinen hehku (2005). Ennen tätä Nummelin on julkaissutmuun muassa myös kioskikirjallisuutta käsittelevät teokset Pulpografia (2000)ja Kuudestilaukeavat (2004). Niina Suominen on valmistunut vuonna 2004Turun Ammattikorkeakoulun Taideakatemiasta animaatio-ohjaajaksi.Suomisen käsikirjoitus- ja ohjaustöitä ovat piirrosanimaatio Punctata (2002), nukkeanimaatio Polaris (2003) ja lopputyönä toteutettu kokeellinen esineanimaatioTila (2004). Käsikirjoittamisen ja ohjaamisen lisäksi hän on työskennellytVirossa animaatiostudiolla, opettanut animaatiota ja kuvittanut.Tällä hetkellä Suominen toimii freelance-taiteilijana.
25.10. TEKIJYYS: Milla Tiainen työskentelee tutkijana Turun yliopistonmusiikkitieteen oppiaineessa. Hän on julkaissut taidemusiikin säveltäjiä ja tekijyyttäkoskevan teoksen Säveltäjän sijainnit (2005). Väitöskirjassaan Tiainen tutkii laulajienmusiikintekoprosesseja keskeisinä työkaluinaan muun muassa subjektiviteetin, ruumiin,äänellisyyden ja sukupuolen käsitteet. Kirjallisuudentutkija Heidi Grönstrand työskenteleekotimaisen Turun yliopiston kotimaisen kirjallisuuden oppiaineessa. Ensimmäisiämaassamme kirjoitettuja romaaneja ja erityisesti naiskirjailijoiden panostaromaanikirjallisuuden muotoutumisessa tarkastellut Grönstrandin väitöskirjaNaiskirjailija, romaani ja kirjallisuuden merkitys 1840-luvulla julkaistiin keväällä 2005.
29.11. DIGITAALINEN KULTTUURI: Raine Koskimaa on Digitaalisen kulttuurin oppiaineenprofessori Jyväskylän yliopistossa ja Charlie Geren kirjan käännöshankkeen johtaja.Koskimaan väitöskirja Digital Literature. From Text to Hypertext and Beyond julkaistiinvuonna 2000 (löytyy osoitteesta http://www.cc.jyu.fi/~koskimaa/thesis/).Lisäksi Koskimaa on tutkinut mm. digitaalisten pelien kulttuuria.Jussi Parikka työskentelee tutkijana kulttuurihistorian oppiaineessa Turun yliopistossa.Väitöskirjassaan hän tutkii tietokoneviruksia kulttuurisena ilmiönä sekä viraalisuudenja kapitalismin monimuotoisia suhteita. Parikka on julkaissut ihmisen ja koneenyhteenliittymiä tarkastelevan teoksen Koneoppi. Ihmisen, teknologian ja median kytkennät (2004). Parikan kotisivut löytyvät osoitteesta: http://users.utu.fi/juspar
Monday, September 19, 2005
Another Pamela Fry
Pamela Fry, the author of Harsh Evidence/The Dead Don't Talk, published only two mystery novels. The other was The Watching Cat (1962). Here's the only photo I was able to dig up - the Abebook seller isn't exactly an expert on taking photos!
There was another Pamela Fry who did cook books at the same time. For all I know, it could be the same writer.
Pamela Fry
As some of you may remember, I'm doing a book on British paperback crime and mystery novels. I'm calling the book Pulpografia Britannica. I don't know when it will come out, as it doesn't have a publisher as yet, but here's hoping...
The British scene hasn't been as well documented as the American one, so there are hazards. Quite recently I read Harsh Evidence by one Pamela Fry, thinking she was a British writer. The book, however, was situated in Canada and it didn't remind me of any British thriller of the fifties I've read. It resembled more books by Charlotte Armstrong or Ursula Curtiss, the so-called lady noir writers of the fourties and fifties - they usually have a normal, middle-class, maybe middle-aged, quite intelligent and independent woman getting into a trouble she doesn't want to get into. I got to digging and from scraps of information I was able to confirm 90% sure that Pamela Fry was Canadian. (Even though there were claims that the book was first published in Australia!)
So, some two or three days reading wasted. I wrote the entry for her anyway and put it into a file which might someday become the sequel of my original Pulpografia.
However, the Finnish cover is a treat. It actually gives away something, but never mind. The title translates back as The Dead Don't Talk. After that treatment, they sure won't!
George Joseph
I finished George Joseph's The Curtain Has Lace Fringes (1954) today. It was a fast-paced espionage book, not very extraordinary, but not bad either. The gallery of characters was entertaining and had everything from French communists to crazy Nazi officers who still think the war is going on. The hero is Shane Dallow, British spy who likes fast cars, pretty women and French cognac. As I said, nothing extraordinary. Ian Fleming's first Bonds showed through, but the book also reminded me of A.S. Fleischmann's (= YA author Sid Fleischmann) spy novels from the early fifties. Joseph was a Glasgow-born New-Zealander, who published most of his books in the UK.
The Finnish cover on the left. The book was published in the US by Popular Library as Leave It to Me.
Veikko Ennala
Veikko Ennala was a Finnish journalist, slickster, occasional paperbacker and drunk. He focused on the yellow paper journalism and became famous for exploiting his own seedy life. He started out as a short story writer for the Finnish slicks and other fictionmags. I've been assembling his bibliography - here's a starter:
Short stories:
Aikataulukuolema, Apu 51/1960.
Herra Hallmanin elämys, Apu 8/1956.
Hänen sielunsa, Jännityslukemisto – Seikkailukertomuksia 53/1960.
Ilmiantaja, Apu 40/1962.
Ja maa oli autio, Jännityslukemisto – Seikkailukertomuksia 17/1960. (Published also in a ss collection Linna meren rannalla/Castle by the Sea, Gummerus 1960).
Joka etsii, hän löytää, Apu 23/1964.
Kelmu, Apu 12/1962.
Kesäpäivä Kangasalla, Jännityslukemisto – Seikkailukertomuksia 34/1959.
Kuollut joka elää, Apu 30/1960.
Lapsenruokko, Apu 49/1962.
Lohduton sydänsuru, Apu 24/1962.
Mies, vaimo ja rakastaja, Apu 39/1960.
Mustat sukat, Apu 25/1964.
Nemesis, Apu 29/1962.
Oka herra Nyströmin lihassa, Apu 13/1962.
Pettäjä, Apu 20/1964.
Pytty, Apu 10/1962.
Pääsymaksu, Apu 12/1961.
Rakkauskertomus, Apu 19/1960.
Rakkauskertomus, Apu 45/1962.
Riku Höglund, Apu 28/1962.
Saanko esitellä vaimoni, Apu 21/1963.
Sydänsuru, Uusi Kuvalehti 25-26/1959.
Syvyydestä minä huudan, Uusi Kuvalehti 33/1960. (Published also in a ss collection Linna meren rannalla/Castle by the Sea, Gummerus 1960.)
Tapaus Papunen, Apu 18/1964.
Todistaja, Jännityslukemisto – Seikkailukertomuksia 25/1959.
Tuomas Westerholmin tapaus, Apu 22/1960.
Väärä numero, Apu 46/1962.
Äiti, Apu 19/1962. (Published also in Ennala's biography, Neron heikkoudet/The Weakness of a Genius, by Osmo Lahdenperä, Lehtimiehet 1978.)
Here's a good link to Ennala on pHinnWeb.
Short stories:
Aikataulukuolema, Apu 51/1960.
Herra Hallmanin elämys, Apu 8/1956.
Hänen sielunsa, Jännityslukemisto – Seikkailukertomuksia 53/1960.
Ilmiantaja, Apu 40/1962.
Ja maa oli autio, Jännityslukemisto – Seikkailukertomuksia 17/1960. (Published also in a ss collection Linna meren rannalla/Castle by the Sea, Gummerus 1960).
Joka etsii, hän löytää, Apu 23/1964.
Kelmu, Apu 12/1962.
Kesäpäivä Kangasalla, Jännityslukemisto – Seikkailukertomuksia 34/1959.
Kuollut joka elää, Apu 30/1960.
Lapsenruokko, Apu 49/1962.
Lohduton sydänsuru, Apu 24/1962.
Mies, vaimo ja rakastaja, Apu 39/1960.
Mustat sukat, Apu 25/1964.
Nemesis, Apu 29/1962.
Oka herra Nyströmin lihassa, Apu 13/1962.
Pettäjä, Apu 20/1964.
Pytty, Apu 10/1962.
Pääsymaksu, Apu 12/1961.
Rakkauskertomus, Apu 19/1960.
Rakkauskertomus, Apu 45/1962.
Riku Höglund, Apu 28/1962.
Saanko esitellä vaimoni, Apu 21/1963.
Sydänsuru, Uusi Kuvalehti 25-26/1959.
Syvyydestä minä huudan, Uusi Kuvalehti 33/1960. (Published also in a ss collection Linna meren rannalla/Castle by the Sea, Gummerus 1960.)
Tapaus Papunen, Apu 18/1964.
Todistaja, Jännityslukemisto – Seikkailukertomuksia 25/1959.
Tuomas Westerholmin tapaus, Apu 22/1960.
Väärä numero, Apu 46/1962.
Äiti, Apu 19/1962. (Published also in Ennala's biography, Neron heikkoudet/The Weakness of a Genius, by Osmo Lahdenperä, Lehtimiehet 1978.)
Here's a good link to Ennala on pHinnWeb.
PLANET-DISSOLVING DUST CLOUD IS HEADED TOWARD EARTH!
http://movies.yahoo.com/mv/news/wwn/20050912/112653720013.html
PLANET-DISSOLVING DUST CLOUD IS HEADED TOWARD EARTH!
Monday September 12, 2005
CAMBRIDGE, Mass. -- Scared-stiff astronomers have detected a mysterious mass they've dubbed a "chaos cloud" that dissolves everything in its path, including comets, asteroids, planets and entire stars -- and it's headed directly toward Earth!
PLANET-DISSOLVING DUST CLOUD IS HEADED TOWARD EARTH!
Monday September 12, 2005
CAMBRIDGE, Mass. -- Scared-stiff astronomers have detected a mysterious mass they've dubbed a "chaos cloud" that dissolves everything in its path, including comets, asteroids, planets and entire stars -- and it's headed directly toward Earth!
Peter S. Beagle
I came across this petition in the web yesterday and since I like Peter Beagle's The Last Unicorn so much, I thought I should send this here. Beagle is one of those writers, who have produced good stuff, but are largely unknown and obscure to the audience. If Beagle isn't really getting any money out of LoTR, it's a damn shame!
My hit movie, coming soon
Thanks to Lee Goldberg, here's the synopsis of my forth-coming movie, Die Die My Loved One:
Die Die My Loved One
an original screenplay concept
by Yuri Nummelin
Action:
A shell-shocked war vet teams up with an alcoholic ex-CIA agent to investigate dirty cops on the take. In the process they have mad passionate sex with a kind hearted prostitute. By the end of the movie they have sex with 6 cars [??? - jn] and end up winning the admiration of their co-workers [???? - jn], living happily ever after.
Think Die Hard meets Citizen Kane.
***
And here's what I was promised by the Plot-O-Matic:
How to make a million: Print this page now. Make a copy, send it to your favorite movie studio, and before you know it an armored car will pull up to your door and unload bag after bag of beautiful green entertainment bucks. And they'll be yours to do whatever you wish!
(It seems that I didn't get all the things straight and maybe I'll have to dabble with some plot holes in that, but all in all, it seems pretty good to me. The title is great, even though someone might say is sounds like a Lion paperback from the early fifties. Who cares? Where's the dough?)
Die Die My Loved One
an original screenplay concept
by Yuri Nummelin
Action:
A shell-shocked war vet teams up with an alcoholic ex-CIA agent to investigate dirty cops on the take. In the process they have mad passionate sex with a kind hearted prostitute. By the end of the movie they have sex with 6 cars [??? - jn] and end up winning the admiration of their co-workers [???? - jn], living happily ever after.
Think Die Hard meets Citizen Kane.
***
And here's what I was promised by the Plot-O-Matic:
How to make a million: Print this page now. Make a copy, send it to your favorite movie studio, and before you know it an armored car will pull up to your door and unload bag after bag of beautiful green entertainment bucks. And they'll be yours to do whatever you wish!
(It seems that I didn't get all the things straight and maybe I'll have to dabble with some plot holes in that, but all in all, it seems pretty good to me. The title is great, even though someone might say is sounds like a Lion paperback from the early fifties. Who cares? Where's the dough?)
Subscribe to:
Posts (Atom)